Hebosagil
Lohtu
Ektro
Hebosagil soittaa Peltirumpua hieman Günter Grassin samannimisen romaanin hengessä. Tekopyhyyteen kyllästynyt ja hirmutekoihin turtunut mieli vieraannuttaa itsensä todellisuudesta uskotellen kykenevänsä hallitsemaan ympäristöä rummun avulla. Pelottaa, oksettaa ja ahdistaa, kunnes pauke kutistaa maailman käsiteltävän kokoiseksi.
Myös Sielun Veljillä on albumi, joka alkaa Peltirummulla. Hebosagililla kesti kauemmin matkata tähän etappiin, mutta yhtyeissä on paljon samaa. Ne ovat kameleontteja, jotka pistävät tapettiin sulautumisen sijaan silmään missä tahansa. Ne ovat levottomia kulkijoita omalla tiellään, ilman paikkaa jonne se johtaisi.
Lohtu on muutenkin oululaisbändin L’amourha. Nahanluomisprosessia on vauhditettu ruoskimalla itseä. Levy paljastaa entistä vääristyneemmät mutta samalla kiehtovammat kasvot. Muotokieli on ymmärrettävää, mutta kartta ei tunne sen rajoja.
Se repii riuskalla otteella tanssiin, vaikkei kukaan kutsunut. Sappi on mustaa ja kitkerää kuin suomalainen sielu. Kiimaiset palvojat avaavat suun Jeesukselle, mutta totuus valkenee vasta Ilmestyskirjan ratsastajien kavioiden kopseessa.
Unohda kaikki mitä sinulle on uskoteltu. Tämä on rockmusiikin tila vuonna 2016. Minulle se antaa lohtua.
