Kokkolalaisen Moonwagonin neljäs levy tarjoaa sitä mitä siltä on lupa odottaa, eli 70-lukua hengittävää instrumentaaliprogea. Bändi ei tosin ole sieltä kikkailevammasta päästä vaan luottaa enemmän tunnelmaan ja hypnoottisiin melodioihin. Hyvä niin, sillä edellä mainittujen luomisessa se onkin parhaimmillaan.
Devil’s Labyrinth saattaa aluksi vaipua helposti taustamusiikiksi, mutta kun sisäinen hippi ja mielen Gandalf heräävät, levystä löytyy uusia värejä ja vivahteita. Toisaalta yhtye ei pelkää rokatakaan jos siltä tuntuu – tästä hyvänä esimerkkinä nimikappaleen tanakka kitarointi. Kyseessä onkin levyn paras esitys.
Suurin harmi levyssä lienee sen pituus. Viisi kappaletta ja 27 minuuttia on tämänkaltaiselle musiikille melko vähän, ja muutenkin lähempänä ep-mittaa. Toisaalta albumia ehtii pyöräytellä päivän aikana useammankin kerran.
Jos miettii tuotannon laatua, Moonwagonin uralla ei ole esiintynyt sen kummemmin suuria nousuja kuin laskujakaan. Devil’s Labyrinth ei tuo mitään uutta yhtyeen repertuaariin mutta tarjoaa silti tasaisen laadukasta, hyvällä maulla toteutettua musiikkia.