Tasapainoilua tuoreilla jäillä – arviossa Opeth

Julkaistu Infernossa 7/2019.

13.10.2019
Opeth
In Cauda Venenum
Nuclear Blast

Perehtymättömämpi voisi sanoa, että nykymenoa vasten tarkasteltuna progerockin soittaminen on yhtä kannattavaa kuin kantaa säkillä pirtistä pimeyttä ulos. Silti musiikinlaji toteuttaa höyrykoneen varmuudella ikiaikaisen uppiniskaista eetostaan. Sen tehtävänä on olla edes vilkaisematta ajan musiikillisiin trendeihin. 

Periodeittain uraansa rakentanut Tukholman Opeth paketoi jälleen yhden kehitysvaiheensa. Still Lifelta (1999) alkanut ja Watershediin (2008) päättynyt progedeath-ajanjakso kuuluu yhtyeen soinnissa enää vain live-esityksissä. Heritagellä (2011) käynnistyi eräänlainen taiteellisen profiilin puhdistautumisriitti, jossa Opeth myös onnistui. Se kuulosti, näytti ja tuntui 1970-luvulta löytyneeltä, mutta jonnekin unohtuneelta aikuisprogerockhelmeltä. Pale Communion (2014) oli kuin Watershed, ei todellakaan mikään vedenjakaja. Mutta Sorceress (2016) oli jo kiinnostava kokonaisuus. Riikinkukkolevyn lyhyemmät biisit iskivät eri kulmasta, vaikka säveltäjänsä maneerit alkoivat hieman rasittaa.

Vanhoihin örinäpaloihin palaaminen livenä tuntuu lähinnä myönnytykseltä jäärimpiä faneja kohtaan ja näyttäytyy perin hämmentävänä: skitsoileeko bändi identiteettituskissaan? Studiossa se on kuitenkin itsevarma tekijä, ja niinpä vain kehitys on johtanut siihen, että Opeth on nyt uransa huipulla. Tästä kertoo sekin, että bändi voi toteuttaa täysin umpihullulta kuulostavan uuden levykokonaisuutensa kulmakarvankaan nousematta. Julkaista nyt samat biisit kahteen kertaan tuplalla, jonka toinen levy lauletaan vielä bändin kotikielellä! Härregud. Vaikka In Cauda Venenumillakin soivat Casio-viulut ja draamaa luodaan forte–pizzicato-paletilla, Opeth tasapainoilee taas tuoreilla jäillä.

Levy on ehdottomasti yhtyeen tuotannon hankalin. Kiihkeimmillään se ei tartu oikein mistään kulmasta, ja suorittaminenkin haiskahtaa välillä. Mutta kuin kuvanveistäjä, joka luo kovasta pehmeää, nyky-Opeth tarjoaa dialogia hienovaraisimpien sipaisujen äärellä.

The Great Gig in the Skyn mieleen tuovalla pianokuviolla hengittävä Minnets yta / Lovelorn Crime nousee kuin tulisiivin levyn parhaimmistoon. No, tämän osaston bändi kyllä hanskaa. Damnationin (2003) voimaballadiperinnön toteuttaminen turva-alueelta ei ole lainkaan ruma temppu. Toisella tavoin yllättää pahaenteistä flamencokitaraa, kapakkajazzia ja itämaisia viulukuvioita sotkeva Banemannen / The Garroter. Kappaleen aikana koetaan kokonainen tunnelmien kirjo, ja biisi on uusi rohkea aluevaltaus, selkeä osoitus esittäjänsä näkemysrikkaudesta. 

Mikael Åkerfeldtin syntymäkielellä laulettu levy koskettaa syvemmältä. Sillä hän tuntuu saavan lauluunsa aivan eri voimaluokan tunnetilan. Solisti on vapaa kielen rajoitteista niin lyyrisesti kuin ilmaisun puolesta, ja silloin ääni muuttuu lihaksi ja vereksi. Todeksi. Tämä kuuluu tulkinnan pakottomuutena, lauseet soljuvat monimelodisen lisäinstrumentin tavoin. En pahastuisi, jos kieli vaihtuisi loppu-uran levytysten ajaksi. 

Komea päätös, pompöösi Allting tar lys / All Things Will Pass, on kuin albumin otsikon mikrokosmos. Kaikuefektoitu kappale on sileä pinnastaan, mutta yllä väijyy skorpionin myrkkypiikki. Sitten hämärtyvät tulkinnat, muuttuvat asenteet, avautuvat mysteerit.

Lisää luettavaa