Vaatii sulattelua, mutta nälkä kasvaa joka kuuntelukerralla – arviossa Ayreon

Arvio on julkaistu Infernossa 3/2017.

12.05.2017
Ayreon
The Source
Mascot

Kerrankin tuplalevy, jota ei tee mieli puristaa väkisin yhdelle pyörylälle. Kymmenisen minuuttia typistämällä tämäkin olisi mahdollista, mutta en kerta kaikkiaan osaa päättää, mihin sakset pitäisi asettaa. Arjen Anthony Lucassenin mestaroima Ayreon on tehnyt ilmeisesti jotain oikein.

The Source on tuttuun tapaan niin massiivinen ja täyteen ahdettu tapaus, että lyhyellä kuulostelulla haaviin jää lähinnä irtonaisia herkkuja ja paljon toisiinsa sekoittuvaa äänimassaa. Hieman kuin vetelisi seisovasta pöydästä jokaista sorttia kauhealla kiireellä ja yrittäisi muistella ähkyssä ruokansa nyansseja. Ei siitä mitään tule, kyllä pöytä pitää perata useampaan otteeseen ja ajan kanssa.

Aluksi on myös vaikea välttyä ajatukselta, että ilmaisunsa rikkaudesta huolimatta Ayreon on tehnyt etenkin tällä vuosituhannella samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Kappaleet latovat peräkkäin samoja juttuja, ja vaikkapa Slayerin kiekot erottaisi helpommin toisistaan. Tavallaan ajatus pitää paikkansa, sillä Ayreonin äänimaisemat eivät sisällä kovin radikaaleja irtiottoja.

The Source on odotetun vaikea möhkäle nieltäväksi ja ottaa oman aikansa avautuakseen kunnolla. Kyyninen voisi väittää, että tässä kuunnellaan väkisin kakkia kullaksi, vaan minkäs teet. Alun ähkyn jälkeen värikäs ja hienoisen avaruudellinen rockooppera paljastaa sulonsa, ja kokonaisuus kuulostaa näin kolmen viikon kuuntelun jälkeenkin joka kerta aiempaa paremmalta. Ai tuolla on tuollainenkin juttu. Väliäkö sillä, miten tulokseen on päädytty. Lopputulos ratkaisee.

Neljään kronikkaan jaettu tupla seikkailee tuttuun tapaan mahtipontisuuden ja suuruudenhulluuden rajoilla. Tarinan lukuisia rooleja on tulkitsemassa naurettavan kovaa ukkoa ja akkaa, joiden nimiä on turha alkaa perata. Useimpia on kuultu jo aiemmilla julkaisuilla ja taso on huikea. Kyllä te tiedätte, ei tässä mitään kurkkuräpiköintiä tarjoilla. Soittopuolella vilisee kannuja tuttuun tapaan soittavan Ed Warbyn ohella Paul Gilbertin, Marcel Coenin ja Mark Kellyn kaltaisia konkareita.

Reilut 12 minuuttia kellottava avausraita The Day That the World Breaks Down esittelee mittavaa laulajakaartia ja ottaa luulot pois heti kättelyssä. Tiskiin ladotaan tuttuja ayreonismeja ikään kuin todisteeksi siitä, että Ayreon on edelleen Ayreon, eikä toista vastaavaa tästä maailmasta löydy.

The Theory of Everything -levyyn (2013) verrattuna progeilua on karsittu ja kitaravetoisuutta ja raskautta lisätty. Ote on myös selvästi jämäkämpi kuin hivenen unettavalla 01011001:lla (2008). Esimerkiksi Aquatic Race nostaa pintaan yllättävänkin raskaasti runttaavia kitaroita. The Dream Dissolves paukauttaa niin tyylikkäällä ja tunteikkaalla soololla, että tekee mieli rakastaa. Kaikkia.

Miinuspuolena mieleen hiipii välillä ajatus kahden vuosikymmenen takaisista, hivenen helpommin hahmotettavista sävelmistä. Tuoreemman Ayreonin tyylinä on sulauttaa raitoja enemmän tai vähemmän yhdeksi valtavaksi massaksi, joka aaltoilee vapaamuotoisesti raskaampien juttujen, kosmisuuden ja tunnelmoinnin avarassa kolmiossa.

Värejähän tästä ei nimittäin puutu. Deathcry of a Race ahtaa vajaaseen minuuttiin Jethro Tull -huiluja ja itämaista henkeä. Myös Ritchie Blackmoren vaikutus pilkahtelee siellä täällä: leppeän keskiaikaisesti viulua laulattava All that Was menisi pienellä kevennyksellä Blackmore’s Nightin kappaleesta, ja Into the Ocean tuo paikoin kovasti mieleen klassisen Rainbow’n. Deep Purpleakin on tullut varmasti kuunneltua.
Levyn 17 kappaleesta lähes jokainen kelpaisi nostaa esiin oman koukkunsa ansiosta, mutta isona suupalanahan tämä on tarkoitus haukata. Vaikka sulaminen ottaa aikansa, sitä kannattaa todellakin odotella.

Lisää luettavaa