Auto-debyyttilevynsä (2005) poikamaisesti edenneellä akustisella skiffle-grungella hurmannut Sydän, sydän ei ole onnistunut tempussa sen koommin. Vempeleisiin on kytketty sittemmin sähköt ja vekkuli ote säilytetty, mutta ”se jokin” on ollut kadoksissa.
Eikä se tunnu löytyvän nytkään. Yhtye kuulostaa toki itseltään, on samaan aikaan sekä taitava että haparoiva, viimeistelty ja huithapeli. Ihastuttavia piirteitä nämä, mutta ensilevyn jälkeen ne eivät ole kuulostaneet sanojen tai sävelten suhteen luonnonmukaiselta ajatustenvirralta.
Aika kulkee tietysti eteenpäin, eikä poikamaista charmia voi säilyttää ikuisesti. Parilla biisillä (Yö on punainen ja Meren kuningatar) bändi tavoittaa aikuisemman itsensä luontevasti. Paikoitellen meno tuntuu kuitenkin ironiselta parodiamusiikilta, eikä se ole hyvä juttu.
Virnistellen muina miehinä edetessä homma toimii, mutta bändi vaikuttaa myös itsetarkoituksellisen omituiselta ja väkinäisesti hassulta – tämä tulee ilmi karmivimmin Rauhaa rakkautta & Heviä -kappaleessa. Pääsääntöisesti yhtye onnistuu silti vähintään kelvollisesti. Osaamista sillä on, ja näytelmällisyys on siinä sisäänrakennettuna.
Bändin taiteellinen ilmaisu on tanssia veitsenterällä: paskaa vai neroutta? Sydän, sydän vaappuu tällä(kin) kertaa terän molemmilla puolin, eikä levystä osaa oikein sanoa, kummalle se kallistuu. Parin hyvin onnistuneen raidan ansiosta päädytään kuitenkin kevyesti plussalle.