Los Angelesissa mukiloitiin vuonna 1991 poliisien takaa-ajon päätteeksi ja toimesta musta mies nimeltä Rodney King. Tämä oli viimeinen pisara puolisotilaallisesti lainjakamiseen suhtautuneen poliisipäällikön Daryl Gatesin toimiin kyllästyneelle latino- ja afroamerikkalaisväestölle. Seuraavana vuonna puhkesi sellainen tappelu, että tarvittiin kansalliskaartin väliintuloa, jottei koko Enkelten kaupunki olisi palanut. South Centralista levinnyt mellakka vaati 55 kuolonuhria, yli 2000 loukkaantui.
Näihin aikoihin mustui Juan ”Juan Brujo” Lepenkin mieli. Tämän pochon (Meksikon alkuperäisasukkaiden jälkeläinen, joiden olemassaoloon suhtaudutaan yhtä nihkeästi rajan molemmin puolin) oli viimein löydettävä väylä vihansa purkamiseksi.
Brujerian, ”Noituuden”, ¡Demoniaco!-ensidemo oli toki äänitetty jo vuonna 1990, ja millä kokoonpanolla! Krediiteistä löytyvät sellaiset hahmot kuin Jello Biafra (Dead Kennedys), Billy Gould (Faith No More) ja Dino Cazares (Fear Factory, Asesino). Vuonna 1993 purkiteltiin puolestaan debyytti Matando Güeros (”Tappakaa valkoiset”).
Bändi esiintyi alusta alkaen salanimillä ja huivien peitossa, vakuuttaen edustavansa Tijuanan huumekartellien koviksia. Tosiasiassa bändissä on vaikuttanut vuosien saatossa useita grindcoren ja death metalin suurhahmoja, kuten Raymond Herrera (Fear Factory), Adrian ja Daniel Erlandsson (At the Gates, Arch Enemy) ja edesmennyt Jesse Pintado (Napalm Death). Lajina on espanjaksi syljetty hard- ja grindcoren sotku. Kieli on poskessa, mutta se on tungettu sinne sopivan vihaisesti.
Uudella levyllä kuullaan rummuissa Nicholas ”Hongo Jr” Barkeria (Cradle of Filth, Dimmu Borgir), bassossa Carcassin Jeff ”El Cynico” Walkeria ja kitarassa Napalm Deathin voimahahmoa, Shane ”Hongo” Emburya. Bändi ei ole pitänyt suotta kiirusta: viimeksi tuutattiin ilmoille Brujerizmo-kokopitkä vuonna 2000. Meno jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Russ Russellin (mm. Napalm Death) mureat soundit varmistavat, että tarina menee perille, vaikka hispanjol ei olisikaan hallussa.
Bändi vetää kulmat suoriksi ja kuulostaa pelkästään ankaralta. Sen musiikista paistaa aitous. Oikeastaan ensimmäistä kertaa Brujerian levyltä korostuu nyt viesti, jossa lukee isolla präntillä: ”Nyt ei muuten leikitä.” Satongo murskaa yhtä kaikkivoipaisella intensiteetillä kuin samoilla kulmilla aikoinaan melunnut Terrorizer.
Pocho Aztlan on oivallinen grind/hardcore-turpasauna. Levy ei tarjoa mitään mullistavaa, mutta se murjoo tauluun, karjuu, uhkailee ja kehtaa vielä pullistella lopuksi. Nämä necrocorridot naulataan otsaan. Onhan sen riitettävä!