Black metalia lähinnä jumalanpilkan, perversioiden ja häpäisyn kautta lähestynyt suomalainen yhden miehen visio Anal Blasphemy on edennyt neljännelle levylleen. Pinnassa ovat edelleen totutut aihepiirit.
Moni on pitänyt Anal Blasphemyä huumoribändinä, mutta nämä ajatukset häipynevät viimeistään Western Decadencen myötä. Kyseessä on yhtyeen vakavahenkisin ja ammattitaitoisin levy. Albumilla elää mielenkiintoinen kontrasti: vaikka aihepiirit ja kuvasto ovat rietastelua sanan varsinaisessa merkityksessä, itse musiikki säilyy mustan metallin mittapuuta käyttäen hyvinkin asiallisena ja maltillisena.
Suoria verrokkibändejä on hankala löytää, mikä on laskettava tietysti eduksi. Paikoin kuuluu viitteitä erityisesti kotimaisesta klassikkokamasta, kuten Beheritistä, ja tuopa puolielektroninen ja hyvällä tavalla käppäinen …and God Punished Them -kappale jollain tasolla mieleen Impaled Nazarenen legendaarisen Gott ist totin (1992). Todella tönkön Believe in the Devilin olisi puolestaan voinut tipauttaa paketista pois kokonaan.
Bändin sieluna hääräävä Molestor Kadotus on saanut aikaiseksi yhtyeen uran tasapainoisimman julkaisun, jota kelpaa soitella ulkopuolisillekin. Henkilökohtaisesti kaipaisin musiikkiin edelleen lisää roskaisuutta ja hulluutta, mutta kaipa bändin linja on hiljalleen hyväksyttävä ihan tällaisenaan.