”Brutaalius on aina ollut meidän juttu” – haastattelussa kotimainen kulttikuolobändi Abhorrence

Yhdeksänkymmentäluvun alussa pari pienjulkaisua tehnyt Abhorrence on nauttinut kulttisuosiota startista lähtien. Nyt uudelleen aktivoitunut yhtye on saanut paluukeikkansa tehtyä ja aikoo siirtyä urallaan eteenpäin.

Abhorrence vuonna 2013
Kuva: Timo Isoaho

Vuoden 2013 Tuskassa purkitetun Totally Vulgarin taltiointi ei ole ihan tuorein mahdollinen. Miksi sen julkaisu otti näinkin kauan?

– Yhtä selkeää syytä on vaikea sanoa. Ihan alussa masterointi vei oman aikansa, minkä jälkeiset ensimmäiset versiot eivät tyydyttäneet meitä. Sen jälkeen taisi elämä viedä mukanaan niin, ettei tuon äänitteen työstäminen ollut päällimmäisenä mielessä. Julkaisun graafinen ilme vei myös hirvittävän paljon aikaa, kun tuntui, etteivät toteutukset kelpaa tai ettei eri tekijöillä, joita kokeiltiin, ollut tarvittavaa visiota meidän toiveiden puitteissa, laulaja Jukka Kolehmainen kertoo.

– Kun sitten joskus viime kesän lopulla saatiin päätettyä – kyse saattoi myös olla Svartin ukaasista – takaraja julkaisulle, pistettiin projekti aktiivisesti työn alle. Lopussa tuli ehkä vähän kiirekin, mutta saatiin se lopulta kunnialla kasaan.

Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että live on eräällä tavalla yhden aikakauden loppu ja toisen alku. Mitä tämä tarkoittaa?

– Lupaamatta kenellekään mitään, mukaan lukien itsemme, tarkoitus on jättää Vulgar-aikakausi taakse ja siirtyä eteenpäin. Siitä, mitä edessä odottaa, ei vielä tiedä kukaan.

Tuntuu, että aika moni 1990-luvun alun death metal -yhtyeistä on palannut kuolleista. Minkälaisin miettein olette seuranneet ympärillä tapahtuvaa liikehdintää? Onko bändien paluilla ollut jotain relevanttia merkitystä, vai onko homma pelkkää nostalgiassa vellomista?

– Hieman ristiriitaisin mielin. Musadiggarina on tietysti mukavaa, että perinteikäs dödöily on tehnyt paluuta. Toisaalta itsekin sinun puolellasi pöytää istuneena laajamittainen retrostelu tuntuu hieman väkinäiseltä.

– Kyse on kai ennen kaikkea siitä, millä asenteella kukin on liikkeellä. Nostalgia on hassu juttu, sillä esimerkiksi joku 90-luvun puolella syntynyt voi kokea nostalgiaa meidän keikoillamme, vaikkei ole koskaan aiemmin meitä livenä nähnyt eikä ollut edes syntynyt, kun keikkojamme soittelimme. Toisaalta meidän ikäpolvemme saattaa hyvinkin olla tippa silmäkulmassa ja muistella ”vanhoja hyviä Lepakon aikoja”, vaikka todellisuudessa siellä värjötettiin kylmässä ja pelättiin että Putsi vie kaljat ja saadaan siltä turpaan – vaikka nähtiinhän siellä helvetin kovia keikkojakin.

– Eli ei se pelkkää nostalgiapäissään huojumista ole, vaikka siitäkin voi joskus olla kyse.

Julkaisitte aikoinaan vain pari virallista pikkulevyä. Koetteko, että kulttimaineesta on ollut Abhorrencelle ainoastaan hyötyä?

– Kyllä. Tai sanotaan näin, etten keksi juuri haittapuolia. Mielestäni koko ”kulttimaine” on vähän liian ladattu epäolennaisuuksilla, sillä kyseessä on maineemme undergroundissa eli käytännössä tape trading -skenessä, joka oli 80-luvun lopulla ja vielä 90-luvun alussakin ainut tapa saada äärimetallia muille faneille.

– Bändin nimi näkyi vaihtolistoilla, zineissä ja harrastajien jutuissa, joten siitä jäi helvetisti jälkiä nykyharrastajille, jotka aloittelivat kymmenen vuotta sitten sen tunkion möyhimistä.

Jos nyt oletetaan, että Abhorrence kirjoittaisi levyllisen uutta musiikkia, miltä bändin materiaali kuulostaisi?

– Brutaalius on aina ollut meidän juttu. Musiikki, sen vaikuttavuus ja tunnelma enemmän kuin soittajien tekninen osaaminen tai muu kikkailu. Eli rankkaa tuuttausta ja syvää tunnelmaa, ehkä ripauksella Suurien Muinaisten palvontaa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.