”Ei ole ihannetilanne, jos joutuu vaihtamaan soittajaa joka keikalle” – haastattelussa Mors Principium Est

Takuuvarmoihin suomalaisiin metallionnistujiin luettava Mors Principium Est pitää kiinni linjastaan. Kestäviksi taottuja rakenteita ei horjuta edes kuudennen kokopitkän totuttua synkempi yleisilme.

Porilaisen Mors Principium Estin musiikki ei ole iloisuudestaan tunnettua, mutta uusimman Embers of a Dying Worldin sisältö vaikuttaa bändin muun tuotannon valossa huomattavan synkältä. Veteleekö maailma todellakin viimeisiään?

– Tarkoitus ei ollut tehdä mitään kantaaottavaa levyä, vaan nimi on ihan vain nimi, laulaja Ville Viljanen paljastaa.

– Vaikka en ole mikään luontoaktivisti, niin näyttää siltä, että maailma on aika huonossa jamassa – tai ainakin niin annetaan ymmärtää. Me ihmiset teemme hyvää jälkeä nopeuttaaksemme loppua, ja vaikka jotkut viherpiiperöt nyt saisivatkin sitä hidastettua, niin jossain vaiheessahan se kuitenkin tulee.

– Jos ihmiset eivät sitä aiheuta, niin sitten joko aurinko syö maapallon tai asteroidi törmää maahan ja tuhoaa planeetan. Onhan niitä vaihtoehtoja. Kuten Kummelissakin aikoinaan laulettiin: ”Loppu tulee, loppu tulee varmasti.”

Onko uusi levy myös omasta mielestäsi aiempaa synkempi?

– Kyllä. En tiedä, miksi siitä tulikin näin synkkä, mutta ei se haittaa ollenkaan, koska eihän meidän ole tarkoituskaan tehdä mitään iloista ja kirkasta musiikkia. Harmittaisi, jos olisit sanonut, että onpas iloinen ja kirkas levy!

Taustalla on siihenastisen uranne paras ja ammattitaitoisin levy, Dawn of the 5th Era (2014). Minkälaista oli lähteä valmistelemaan uutta albumia tällaiseen tilanteeseen, ja tuliko lainkaan tunne, että oma rima on jo liian korkealla?

– Mielestäni tilanne on ollut aina sama. En minä ainakaan mieti, että täytyy tehdä parempi kuin edellisestä. Se on automaattinen juttu, että aina yritetään parantaa ja tehdä mahdollisimman hyvä levy. Ei tullut tunnetta, että rima olisi liian korkealla.

– Vaikka Dawn on hyvä, se ei ole sellainen kiekko, etteikö voisi tehdä vieläkin parempaa. Tälle uudelle haluttiin hieman keskitempoisempia biisejä, ja varsinkin orkestraatiot on nyt selvästi isommassa osassa. Saimme aikaiseksi ainakin yhtä hyvän albumin, ja myös hieman erilaisen. Se on tietenkin sitten kuulijoiden päätettävissä, onnistuimmeko vai tuliko floppi.

Huonoa tuuria

Kitaristi Andy Gillion on pääasiallinen säveltäjänne. Mikä bändissänne muuttui kaikkein konkreettisimmin sen myötä, kun hän astui mukaan vuonna 2011?

– Kun Andy tuli Jorin [Haukio] tilalle pääsäveltäjäksi, hänellä oli isot kengät täytettävänään, mutta mielestäni Andy tehnyt aivan uskomattoman hyvää työtä!

– Alussa oli hieman jännitystä ilmassa, että millaisia biisejä sieltä nyt sitten oikein tulee. Ja sitten se vielä muuttui niin, että myös minulle tuli töitä sävellysten parissa. Aikaisemminhan me muut emme juurikaan puuttuneet Jorin sävellyksiin.

– Saimme valmiit biisit, teimme omat osamme ja se oli siinä. Nykyään minä ja Andy valmistelemme biisit siten, että Andy hoitaa säveltämisen ja minä annan kommenttia, että onko ok, tehdäänkö muutoksia vai hylätäänkö kokonaan.

Teillä on ollut aika paljon vaihtelua rytmikitaristin paikalla, ja esimerkiksi edellisen kepittäjän Kevin Verlayn pesti jäi hyvinkin lyhyeksi. Onko tämä vain huonoa tuuria?

– Toivon, että vain sitä. Pari kaveria on jouduttu laittamaan vaihtoon, ja pari on lähtenyt itse. Mielestämme näitä juttuja sattuu aika monelle muullekin, Ville naurahtaa.

– Kevinin lähtö tuli hieman yllätyksenä, mutta ei kai sille mitään voi, jos toinen ei enää tunne intoa olla bändissä. Kevin oli bändissä kuitenkin kaksi vuotta ja sitä ennen tuuraajana parilla rundilla.

– Tällä hetkellä emme edes ole hakemassa uutta rytmikitaristia, olemme sitä mieltä, että on ehkä parempi käyttää sessiosoittajia tarpeen vaatiessa. Tietenkin, jos jokin ihme sattuu ja oikea tyyppi ilmestyy, niin mikäs siinä. Tällä hetkellä ei ole tunnetta, että tarvitsisimme virallisen rytmikitaristin.

– Ei ole tietenkään ihannetilanne, jos joutuu vaihtamaan soittajaa joka keikalle, mutta nyt ainakin Tomy Laisto [Hateform, Pain Confessor] on ollut käytettävissämme ja tulee luultavasti olemaan tulevaisuudessakin. Tomyhan soitti aikoinaan Morssissa oikein virallisestikin muutaman vuoden ajan, joten se tiesi jo, mihin on päänsä laittamassa.

Ei puhdasta laulua

Mors Principiumin Estin linja on siitä kunnioitettava, että melodeath on pysynyt sen homman nimenä alusta asti. Bändin katalogissa ei ole genren parissa hyvinkin tunnettujen Projectorin tai Reroute to Remainin kaltaista kokeilullista levyä.

Onko koskaan tullut ajateltua, että ura voisi lähteä todella kovaa nousuun, jos tyyliä ruuvaisi vähän valtavirtaisempaan suuntaan?

– Se tehtiin jossain vaiheessa todella selväksi, että homman nimi on melodeath ja puhdasta laulajaa ei bändiin oteta. Jos halutaan tehdä muutoksia oikein kunnolla, sitten vaihdetaan myös bändin nimi, koska Mors Principium Est on melodista death metalia örinälaululla, muutamaa puhdasta laulupätkää lukuun ottamatta.

– Kai sitä joskus on tullut mietittyä, että mitä jos. Olisimmeko paljonkin isompi bändi jos vääntäisimme kaupallisuusruuvia ja alkaisimme laittaa puhdasta laulua lähes joka biisiin. Mutta siinä on se ongelma, että emme halua laittaa puhdasta laulua joka biisiin, hah hah.

– Ei se tietenkään ketään haittaisi, jos hommat lähtisivät kovaan nousuun, mutta sen täytyy tapahtua meidän ehdoilla. Mutta tää nyt on tätä ”ei ikinä” -osastoa. Lähes kaikki on niin sanoneet, ja jossain vaiheessa ei ollakaan enää pidetty sanoja.

– Eli, mä toivon, ettemme tulisi ikinä tekemään puhtaasti laulettua musaa, mutta se jää nähtäväksi. Ehkä mä opin laulamaan ihan järjettömän upeasti.

Muistoja Valko-Venäjältä

Ville Viljanen, vuonna 1999 aloittaneen bändin matkassa on mennyt merkittävä osa aikuisiästäsi. Jos nyt mietitään taaksepäin, niin mitkä ovat olleet Mors Principium Estin parhaimmat ja huonoimmat hetket?

– Paras varmaankin oli, kun saatiin ensimmäinen levydiili Listenablen kanssa. On iso mahdollisuus, että bändiä ei olisi olemassa ilman tota diiliä. Huonoin taisi olla, kun Jori lähti bändistä, mutta sitten taas, Andyn tulo oli taas yksi parhaista. Välillä täytyy kuolla, että voi syntyä uudelleen.

– Henkilökohtaisesti parhaat hetkeni ovat olleet varmaankin ensimmäiset Amerikan- ja Japanin-kiertueet. Ja tietenkin kaikki isommat festarit… hyviä hetkiä on ihan perkeleesti. Huonoimpia hetkiä ovat varmaan kaikki aikataululliset paineet ja taloudelliset jutut, mutta mitään todella huonoja ei oo sattunut.

– Kun soitimme Valko-Venäjällä vuonna 2014, se ei ollut oikein kiva reissu. Oltiin oltu tien päällä jo jonkin aikaa, kaikki oli ihan pirun väsyneitä ja taloudellinen puoli meni aika perseelleen, meistä riippumattomista syistä.

– Rajatarkastus oli suht helppo ja nopea, mutta sitten ajettiin suoraa tietä noin seitsemän tuntia ja puolet siitä ajasta tie oli aivan helvetin huonossa kunnossa. Ei meinattu löytää keikkapaikkaa, koska navigaattori ei näyttänyt mitään muuta kuin sen päätien.

– No, festari löytyi, ja siellä oli ihan hyvät olot, mutta sitten kolmen tähden hotelli oli muuttunut teurastamoksi – tai siltä se tuntui. Noin neljän tunnin unien jälkeen matka jatkui poispäin Valko-Venäjältä. Taas sama seitsemän tunnin suora, ja sitten rajatarkastus, joka kesti ja kesti ja kesti ja kesti. Missattiin paluulennot kotiin sen takia.

– Varsovan-hotelliin kun vihdoin päästiin – me jouduttiin ostamaan uudet paluulennot seuraavalle päivälle –, niin kaikki oli kyllä jo valmiita iskemään nyrkillä naamaan, jos joku edes avasi suunsa. Se ei ollut kiva reissu se, hah hah. Kyllä sillekin nykyään jo vähän pystytään nauramaan, mutta silloin ei todellakaan naurattanut!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.