Embassy of Silencen toukokuussa julkaistava debyyttialbumi Euphorialight voidaan huoletta kruunata kevään positiivisimmaksi yllätykseksi tunnelmallisen metallin rintamalla.
Teksti: Marko-Oskari Lehtonen Kuva: Jarno Lindén
Normaali huhtikuinen iltapäivä normaalissa anniskeluravintolassa Helsingin keskustassa. Paikka ei ole tupaten täynnä, mutta muutamia ihmisiä istuu siellä täällä nauttien virvokkeistaan. Hieman sivummalla, yläparvella, istuvat vastakkain nuori nainen ja nuorekkaan oloinen mies. Mies puhuu hiljaisella ja viipyilevällä äänellä, mutta tulipunapäisen naisen eläväinen puhe erottuu taustahälystä selkeästi. Vihreä savukeaski makaa naisen edessä kirsikkapuisella pöydällä kuin sopivaa hetkeä odottaen.
Nainen ja mies käyvät vuoropuhelua.
– Kuvan ja musiikin yhteys on yksi asia, mikä ainakin toimii meikäläiselle, mies sanoo ja katsoo naista kuin hakeakseen hyväksyntää kommentilleen.
Nainen nyökkää ja jatkaa.
– Ne ovat niin monitasoisia. Kaikki pienet palaset toimii saumattomasti sellaisenaan, mutta myös yhtenä kokonaisuutena. On hyvin vaikea valittaa mistään, kun jopa häiritsevien asioiden läsnäolon ymmärtää osaksi kokonaisuutta.
– Sama pätee myös täydelliseen biisiin. Otetaan esimerkiksi joku Ihsahn, jonka viimeisimmällä levyllä on saksofoni isossa osassa. En yleensä voi sietää saksofonia, mutta jotenkin se vaan toimii juuri siinä. Joku siinä on. Erityisesti juuri Tarantinon elokuvat toimivat niin monella tasolla.
Mies nimeää suosikikseen joko Pulp Fictionin tai Reservoir Dogsin. Nainen vastaa välittömästi.
– Mä tosin kallistun melkein Reservoir Dogsin puolelle, sillä dialogi on mulle niin tärkeää leffoissa. Ja se on jollain tavalla jopa parempaa Reservoir Dogsissa. Arvostan sellaista pientä kielellistä ilottelua, että voi itsekseen hykerrellä, ”olipas nokkelasti sanottu”.
Amerikkalaisen visualisoidun väkivaltaviihteen visionäärin Quentin Tarantinon elokuvista puhuva kaksikko on yhtä kuin Embassy of Silencen laulajatar Ines Lukkanen ja kitaristi Tero Kalliomäki.
– Bändin nimi ei itse asiassa tule Ulverin EOS-kappaleesta, vaikka mä olen ollut tosi pitkään hirveä Ulver-fani. Siinä mielessä tämä on aika hauska yhteensattuma, että onhan kyseinen biisi aivan uskomattoman hyvä, Lukkanen hehkuttaa.
– Ihan saatanan hyvä biisi, Kalliomäki komppaa.
– Ollaan kyllä väännetty aika paljon huumoria näistä nimikuvioista. Emmerdale of Scheisse. Olisihan se hauska, että nimen syntyperään liittyisi joku stoori, jolle kaikki voisi sitten naureskella hyväntuulisesti, ”voi teitä veitikoita”.
– Embassy of Silence on nimenä tarpeeksi synkkä, ja liittyyhän siihen tuota ironiaakin, kun hiljaisuus on kuitenkin hiljaista ja musiikki ei, Lukkanen pyörittelee virne kasvoillaan.
Kalliomäki repeää nauruun.
Kitaristi paljastaa, että Embassy of Silence otti ensiaskeleensa hieman kyseenalaisella Ineter-nimellä.
– Ai mihin se kaatui? No siihen, että se oli aivan perkeleen vammainen nimi. Vähän niin kuin ABBA, Lukkanen hekottaa.
Paskasta huumorista
On vaikea uskoa, että Lukkanen ja Kalliomäki tapasivat toisensa vasta kolme vuotta sitten. Toistensa lauseita ristiin rastiin jatkavien bändikavereiden henkinen yhteys tuntuu vastaavan suunnilleen ikuisuuden yhdessä ollutta pariskuntaa.
– Samanhenkisyytemme perustuu paskaan huumoriin, Lukkanen ilmoittaa ja jatkaa toteamalla, ettei kaksikon kanssa tule ainakaan bänditasolla toimeen, jos huumorintajussa on tapahtunut kehitystä akateemisempaan suuntaan siinä 16 ikävuoden jälkeen.
Elettiin kevättä 2007, kun Kalliomäki löysi sattumalta Lukkasen valloittavan äänen.
– Törmäsin Mikseri.netissä Sarracenia-nimiseen bändiin ja synkkään biisiin, jossa oli aivan helvetin kaunisääninen naislaulaja. Olimme tekemässä Saattueen levyä ja ajattelin kysyä naista laulamaan sille. Jostain larppipiirien kautta sain sitten ongittua Ineksen yhteystiedot.
– Nolaa mut sitten ihan kunnolla, Lukkanen nauraa.
Laulajatar suostui Kalliomäen ehdotukseen ja vierailikin Saattueen Jäähyvästi-albumilla (2008). Embassy of Silencen tarina alkoi Lukkasen mukaan juuri kyseisistä sessioista.
– Juttelimme studiossa muun muassa siitä, millaista musiikkia kuuntelemme. Tero sanoi tekevänsä biisiraakileita ja lähettävänsä niitä sitten mulle. En ottanut kaveria kauhean vakavasti, ja olinkin hyvin yllättynyt, kun niitä biisejä alkoi sitten tupsahdella.
– Olen aina tykännyt The Gatheringistä ja sen tyyppisistä bändeistä. Mulla on aina ollut unelmana perustaa tunnelmallinen bändi, jossa on kaunisääninen naislaulaja. Ineksen ääni teki muhun niin suuren vaikutuksen, että tein välittömästi kauhean määrän biisejä, koska halusin todella saada tämän jutun toimimaan, Kalliomäki painottaa.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!