Kymmenisen vuotta sitten Mastodonilta ei voinut välttyä kukaan. Bändi oli vakiovieras monen isomman bändin lämppärinä, kiersi omillaan pitkillä kiertueilla ja vaikutti olevan etenemisensä suhteen lähes pakkomielteinen.
Mastodonin perustajajäseniin kuuluva kitaristi Bill Kelliher kertoo urakan johtaneen siihen, että bändi kykenee viimein tasapainoilemaan elämän ääripäiden välillä.
– Sitä ajattelee helposti, että tämä bändi on kuin elämäntapa tai kuin mikä tahansa työ. Jotkut kiertävät puvut päällä bisnestapaamisissa, ja toiset lähtevät kuukausiksi sotimaan maapallon toiselle puolelle. Me saamme ehkä työskennellä hulluimpien intohimojemme parissa, mutta rundaaminen on silti kovaa työtä, Bill toteaa.
– Otimme vuosikausia vastaan kaikki keikkatarjoukset. Olimme pieni bändi, jonka oli soitettava vaikka ilmaiseksi joka paikassa ja kasattava kuulijakuntaa pikkuhiljaa. Tosiasia on, että julkaisemalla pelkkiä levyjä ei tee tällaisella bändillä elantoa. Se vaatii tuhansia keikkoja! Se vaatii uhrauksia. On oltava valmis antamaan kaikkensa bändille.
Bill muistuttaa, että sen jäsenet eivät ole ihan nuorimpia äijiä. Osa Mastodonin nelikosta oli lähes kolmekymppisiä, kun bändi vuonna 2000 perustettiin. Mastodonin ruuhkaisimmat vuodet ovatkin ajoittuneet aikaan, jolloin monet muut bändit alkavat rauhoittaa kiertelyään.
– Kun pistimme Mastodonin kasaan, olimme persaukisia kolmekymppisiä, jotka eivät tienneet yhtään, mitä tehdä elämällään. Käymme kaikki kohti viittäkymppiä, mikä asettaa hieman realiteetteja elämään, Bill hymähtää.
– Olemme nyt siitä onnekkaassa tilanteessa, että voimme kiertää vaikkapa kuukauden, olla toisen kuukauden kotona, kiertää pari viikkoa ja olla taas viikon kotona. Pääsen viimein osallistumaan lasteni syntymäpäiville ja valmistujaisiin, mutta Mastodon ei kärsi tästä kaikesta ollenkaan. Voin siis olla läsnä kaikissa itselleni tärkeissä asioissa.
– Toinen vaihtoehto olisi ollut hukuttautua rockelämän fantasiaan. Siihen, että kierrät maailmaa ja teet mitä haluat ja milloin haluat. Aika monet bändit jäävät elämään fantasiamaailmaan eivätkä välitä yhtään, mitä kotipuolessa tapahtuu. Me olemme aina tähdänneet siihen, että saamme asetettua kaiken hyvään tasapainoon.
– Haluamme pitää jalat maassa. Emme halua elää rocktähden elämää. Eikä se olisi ainakaan minun kohdallani edes mahdollista. Vietän niin paljon aikaa kotona, että minua ehditään muistuttaa siitä, etten ole mitään rocktähteä nähnytkään. Olen vain tylsä faija! Se pudottaa aika nopeasti pilvistä, jos sinne ehtii leijailla, Bill nauraa.
Pieniä harppauksia
Vaikka Mastodonin tahti on hidastunut hieman, bändi kiertää edelleen maailmaa ahkerasti. Ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että studioalbumit ja kiertueet seuraavat toisiaan. Bill myöntää, että kuvio vaatii Mastodonilta hektistä luovuutta. Bändin onneksi säveltäminen tien päällä ei ole koskaan ollut sille ongelma.
– Tiedän paljon bändejä, jotka eivät sävellä kiertueilla, koska se osoittautuisi liian raskaaksi. Itselleni musiikin kirjoittaminen on taas tapa rentoutua, joten teen sitä nimenomaan huvikseni, jopa rundilla, Bill kertoo.
– Haluamme vangita elettävän hetken jokaiselle levyllemme, ja uusi Emperor of Sand sulkee samojen kansien väliin paljon sitä, mitä ympärillämme on tapahtunut kuluneen parin vuoden aikana. Kiertueet ovat olleet merkittävä osa tuota aikaa, olemme kokeneet jälleen paljon yhdessä ja haluamme, että se kuuluu aidosti musiikissa.
Bill jatkaa kertomalla, ettei Mastodon varsinaisesti suunnittele albumikokonaisuuksiaan. Sen sijaan bändi antaa asioiden edetä omalla painollaan. Bill kuvailee kappaleiden kirjoittavan joskus jopa itse itsensä.
– Emme todellakaan istu keikkabussissa piirtelemässä diagrammeja, joilla määrittelemme etukäteen, miten monta prosenttia progea tai rockia, huutoa tai puhtaita lauluja tai vaikka erimittaisia biisejä levyillämme kuuluu olla.
– Se kaikki syntyy alitajunnasta. Saatan havahtua yhtenä päivänä hyvään riffiin, lähden soittelemaan sitä, jätkät tulevat ihmettelemään mitä nurkastani kuuluu, lähtevät mukaan soittamaan ja hetkeä myöhemmin mielessämme on jokin mahtava synasoundi, joka sopii tuon riffin ympärille täydellisesti.
– Juuri tällä tavalla haluamme Mastodonin musiikin syntyvän. Saatamme pistää biisejämme päreiksi ja sovittaa niitä uudelleen, mutta sen tietyn ytimen on synnyttävä aidosti ja suodattamattomasti. Sen on potkittava perseelle ensimmäisestä sekunnista alkaen, sillä jos niin ei käy, riffin ei todellakaan kuulu päätyä levylle asti.
Jokainen Mastodon-albumi on edennyt tällä luonnollisella tavalla, pienin harppauksin. Albumeja yhdistävät tietyt mastodonmaisuudet, mutta tunnelma saattaa muuttua jopa peräkkäisillä levyillä merkittävästi.
– Flirttailemme musiikissamme aina vähän joka suuntaan tajuamatta sitä välttämättä itse. Saamme usein kuulla vasta jälkikäteen todellisia syväanalyysejä siitä, mistä kaikesta levymme on tehty, Bill naurahtaa.
– Musiikkimme on muuttunut mukanamme. Vaikka joka levyllä on omat syrjähyppynsä, kuka tahansa voi varmasti tunnistaa tekemisemme Mastodoniksi ensimmäisistä iskuista lähtien. Tavaramerkkimme on tämä kokoonpano, jolta syntyi jo vuosia sitten musiikkia, josta Mastodonin evoluutio käynnistyi.
– Jos kuuntelee edellistä albumiamme, Emperor of Sand ei välttämättä vedä mattoa alta yllättävyydeltään, vaikka sillä on mukana uusia juttuja. Jos taas levyä vertaa vaikka Crack the Skyehin tai Remissioniin, voi huomata aika nopeasti, ettemme ole todellakaan sen yhden ja ainoan luovuudenlähteen orjia.
Oman ihmisyyden ilmentymä
Kun ihmiset muuttuvat, heidän tekemänsä musiikki muuttuu. Ja muutoksen voi todellakin huomata Mastodonissa, kun palaa Remissionin (2002) tai Leviathanin (2004) kaltaisten albumien pariin.
– Kuuntelin jonkin aikaa sitten muutamia Remissionin kappaleita, pitkästä aikaa, ja huomasin, että olimme tuolloin ihan eri bändi. Se loputon sludgen ja raivon määrä oli käsinkosketeltavaa. Sitä lehmää olisi voinut lypsää paljon pidempäänkin, mutta jos olisimme tehneet niin, emme olisi olleet kovin rehellisiä itsellemme.
– Kun aloitimme, kukaan meistä ei osannut soittaa kovin hyvin, tai varsinkaan laulaa. Kunhan annoimme mennä, huusimme päättömyyksiä mikrofoniin ja kutsuimme niitä luolamiesmäisiä sanoituksia lyriikoiksi. Moni bändi pyrkii pitämään kiinni ensimmäisen levyn utopiasta, mutta me olemme aina pyrkineet liikkumaan eteenpäin.
– Olisi aika surullista kuunnella 15 vuotta vanhaa debyyttilevyä ja tajuta, ettei musiikki ole muuttunut ollenkaan. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaisi sitä, ettemme olisi edenneet elämissämme lainkaan. Nyt minun on vaikeaa tunnistaa itseäni noilta albumeilta, joten olen ehkä muuttunut ihmisenä ainakin jonkin verran, Bill hymähtää.
Bill jatkaa kuvailemalla Mastodonia itsekseen kasvavaksi olevaisuudeksi, jota sen jäsenet eivät edes yritä estellä. Tämä kokonaisuus on jatkanut laajenemistaan vuosia ahmaisten sisäänsä kaiken eteensä sattuvan.
– Viisitoista vuotta on pitkä aika. Sinä aikana olemme kokeneet kaikenlaista, kiertäneet maailmaa hienojen bändien kanssa ja nähneet paljon sellaista, mitä emme olisi ikinä uskoneet näkevämme. Olimmepa rundilla Iron Maidenin tai Baronessin kanssa, se vaikuttaa varmasti musiikkiimme, emmekä edes yritä estellä sitä.
– Tärkeintä on nimenomaan se, ettemme pyristele vastaan! Annamme kaiken vaikuttaa kaikkeen. Käsittelemme asioita musiikkimme kautta sen sijaan, että käsittelisimme musiikkia asioiden kautta. Jokainen kokemamme asia ja kaikki kuulemamme musiikki saa vaikuttaa meihin, koska se on se ainoa keino, jolla pidämme homman aitona itsellemme.
– Tämän takia en voi ikinä luvata yhdellekään kuulijallemme, että hän pitää seuraavasta levystämme. Se on täysin kiinni siitä, mihin suuntaan kuulijan musiikkimaku on kulkenut meidän nyrjähtäneisyyteemme verrattuna, Bill naurahtaa.
Ei progea progen tähden
Mastodonin musiikissa mikään ei ole periaatteessa kiellettyä. Samaan aikaan bändi tiedostaa, että erilaisten vaikutteiden mukaan tuominen vaatii perusteet.
– Aina välillä minulla syntyy musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä Mastodonin kanssa. Ne saattavat olla ihan hyviä juttuja, mutta en valehtele itselleni, että kaikki kantrikikkailut olisivat Mastodonin juttu, Bill nauraa.
– Meillä on paljon materiaalia, josta ammentaa. Siis todella paljon! Minusta tuntuu joskus siltä, että olen oikea riffinarkki, koska riffejä syntyy jatkuvasti. Tässä kohdassa on taas osattava myöntää itselleen, ettei ihan joka riffi ole välttämättä hyvä eikä kaikkea pidä tunkea levyille asti. Ei edes kutsumalla sitä soppaa progeksi!
– Emme pidä edes sitä itsestäänselvyytenä, että jokin riffi kuuluu ehdottomasti johonkin biisiin. Joskus käy niin, että jokin toinen biisi kannibalisoi alkuperäisen kappaleen riffejä ja yhdestä isosta biisistä syntyykin kaksi. Yhtä usein kahdesta saman fiiliksen jakavasta biisistä saattaa tulla yksi.
– Olisi silkkaa hulluutta sotkea kaikkea sekavaa ja irrottelevaa iskevien biisien sekaan vain sen takia, jotta voisimme sanoa myöhemmin säveltäneemme 15-minuuttisen eepoksen, jossa flirttaillaan sludgelle, rockille, countrylle, progelle ja ties mille. Se olisi itsetarkoituksellisen palapelin rakentelua eikä rehellistä musiikkia.
Bill kertoo tiukkojen, lyhyempien kappaleiden kiehtovan häntä loppujen lopuksi jättimäisiä eepoksia enemmän, vaikka hän kokee molempien olevan merkittävä osa Mastodonia.
– Viimeistään The Hunterista [2011] alkaen olemme liikkuneet yhä enemmän säkeistö–kertosäe-tyyppiseen perinteisempään biisiaihioon. Se oli aikoinaan meille valtava haaste, jota olemme oppineet hallitsemaan pikkuhiljaa.
– Jos ollaan ihan rehellisiä, teimme joskus biiseistä monimutkaisempia vain monimutkaisuuden takia, eikä se palvellut sävellyksiä yhtään. Jos riffi on suoraan päin näköä runtattuna hyvä, se ei vaadi minkäänlaista matikkakikkailua. Jos melodia on helvetin iskevä, sitä ei tarvitse pilata venyttämällä se kymmeneen minuuttiin.
– Sanoisin näin, että olemme tehneet kaikki ne äärimmäisen progressiiviset konseptialbumit, joita haluamme toistaiseksi tehdä. En tarkoita, ettei sellaisia kappaleita tai levyjä vielä kuultaisi, mutta juuri nyt Mastodonin musiikki vaatii lujempaa ydinlatausta. Isompia asioita pienempään tilaan tiivistettynä.
Epärehellisyyden sudenkuopat
Mastodon onkin tunnettu viime vuosina bändinä, jonka levyillä kuullaan sulassa sovussa massiivisia eeposkappaleita ja muutamaan minuuttiin tiivistyviä ytimekkäämpiä sävellyksiä.
– Joskus kirjoitamme kappaleita, joiden osat suorastaan huutavat suoraan asiaan menemistä. Kyseessä saattaa olla yksi riffi tai melodia, joka kantaa jo sellaisenaan tiukan biisin läpi.
– Toisinaan taas biisi vaatii liikkumavaraa. Kliimaksia varten saattaa olla aiheellista rakentaa tunnelmaa kaikessa rauhassa. Ihan samalla tavalla tällaisen kappaleen typistäminen väkisin tekisi sille valtavasti vahinkoa.
– Hyvän lyhyen biisin kirjoittaminen ei ole todellakaan helppoa. Se on täysin alaston formaatti. Sen yhden ydinriffin tai -melodian on oltava ihan timanttia. Sen on seisottava omilla jaloillaan. Siksi olenkin aina sanonut, ettei radiohittien säveltäjiä pitäisi ruoskia liikaa, koska heidän työnsä saattaa olla kaikkein vaikeinta!
– Väitän, että kolmeminuuttisista biiseistä 99 prosenttia on huonoja. Samalla niitä on helpompi lytätä kuin lähteä analysoimaan kymmenminuuttista biisiä, jossa jo pelkkä pituus saa antamaan riffeille paljon anteeksi.
Bill myöntää löytävänsä maailmalla julkaistavasta musiikista paljon esimerkkejä siitä, että bändit pakottavat itsensä tiettyyn sapluunaan. Edes viime vuonna uuden levyn julkaissut metallimammuteista suurin ei välty kyseenalaistamiselta.
– Musiikki ei saa olla tekemällä tehtyä. Maailmassa on ihan liikaa pakotettua musiikkia. Otetaan vaikkapa Metallica. Rakastan Metallicaa! Siitä huolimatta heidän uusin levynsä on samanlaista yliyrittämistä kuin monien muidenkin bändien. Metallica soittaa Metallicaa. Siis sellaista Metallicaa, jollaista he uskovat faniensa haluavan kuulevan.
– Voin olla täysin väärässäkin, ei sillä. Voi olla, että se levy on juuri sitä, mitä Metallica haluaakin olla. Valitettavasti levystä tulee fiilis, että bändi haluaa tehdä palveluksia muille eikä seurata omia intohimojaan. Haluamme välttää tätä sudenkuoppaa niin pitkään kuin mahdollista, jos se ylipäänsä on mahdollista.
Konseptit riippakivinä
Muutamia albumeja sitten Mastodon siirtyi Leviathanin ja Crack the Skyen kaltaisista monumentaalisista konseptialbumeista kokonaisuuksiin, joiden teemat olivat kantavia vain osittain. Bill perustelee tätä sillä, että konseptialbumeista voi tulla bändille taakka.
– Tietäisittepä sen kahlitsemattoman luovuuden vimman määrän, joka pääsi irti siinä vaiheessa, kun lähdimme tekemään The Hunteria ja sovimme tavoistamme poiketen, että jokainen kappale saa seistä omillaan.
– Emperor of Sand on samanlainen tapaus. Tietty teema on kyllä läsnä, mutta se ilmenee niin monilla eri tavoilla, ettei kokonaisuus ole yhdelle kankaalle maalattu. Biisit ovat yksilöitä, joista muodostuu kokonaisuus. Ei niinpäin, että olisi yksi valtava kokonaisuus, joka olisi pirstottu yksilöihin.
– On äärimmäisen turhauttavaa pakottaa itsensä johonkin tiettyyn tunnelmaan läpi koko albumin, jos musiikki on viemässä sinua eri suuntaan. Osa biiseistämme saattaa olla todella synkkiä ja maalailevia, osa taas härskillä tavalla tarttuvia ja jopa hyväntuulisia. Konseptialbumi saattaisi karsia puolet tästä monipuolisuudesta.
– Voimme luottaa siihen, että vaikka säveltäisimme kymmenen todella erilaista biisiä, ne kuulostavat silti Mastodonilta. Ei tarvita mitään majesteetillisen paisuteltua teemaa, jos musiikki puhuu puolestamme.
Mastodon on aina kirjoittanut todellisista asioista. Joskus ne on verhottu suurellisten konseptien sisuksiin, toisinaan sanoma tulee esille suoremmin. Emperor of Sand ei ole kaavassa poikkeus.
– Emme ole koskaan halunneet leimautua vaikkapa poliittiseksi tai uskonnolliseksi bändiksi, joka ottaa suoraa kantaa asioihin jonkinlaisen sokkiarvon takaamiseksi. Sen takia olemme keskittyneet ennemmin henkilökohtaisiin asioihin.
– Meidän ei edes tarvitse päättää tällaisia asioita erikseen. Sanoitukset syntyvät itsekseen biisien rinnalla, kunhan annamme niiden kanavoida kaikkea kokemaamme. Olemme kiertäneet viime vuosina paljon, mutta todellinen elämä iskeytyi päin vasta kiertueiden jälkeen. Kohtasimme paljon sairautta, ja se kuuluu Emperor of Sandillä suoraan.
– Elämän karu todellisuus odotti meitä kotona. Oma äitini sairastui syöpään ja kuoli siihen hyvin nopeasti. Myös Troyn [Sanders, basso ja laulu] vaimo sairastui syöpään ja kävi todella synkässä paikassa. Samaan aikaan Brannin [Dailor, rummut] äiti sai pahoja komplikaatioita sairaalassa ja oli vähällä kuolla.
– On siis vain luonnollista, että Emperor of Sand huokuu elämän siunausta ja kuoleman kirousta, Bill huokaisee.
Kuka tahansa sairastumisen ja kuoleman kohdannut saa huomata, kuinka silmiä avaavista kokemuksista puhutaan, kun koko elämä joutuu kyseenalaiseksi.
– Elämme aina siinä illuusiossa, että meillä on koko elämämme edessämme. On vain inhimillistä kieltää oma kuolevaisuutensa, koska ihmismieli ei kykene käsittelemään tätä väistämättömyyttä mitenkään, Bill pohtii.
– Kuolema, the Emperor of Sand, on väistämättömyys. Se on läsnä koko elämäsi ajan. Sillä on tiukka ote sinusta. Se antaa sinulle ennalta määrittelemättömän määrän aikaa vaeltaa tässä todellisuudessa. Yritämme käyttää sen ajan ollaksemme ja tehdäksemme kaikkea sitä, mitä sisimmässämme haluamme. Siinä usein epäonnistuen.
– Tiedät varmasti sen tunteen, kun vannot aina hankalan paikan tullen eläväsi tästä eteenpäin täysillä joka päivä, koska meillä on tiettävästi vain yksi lyhyt elämä aikaa tässä maailmassa. Silti suurin osa meistä ei kykene pitämään tästä ajatuksesta kiinni, pidämme kuoleman kohtaamisen jälkeenkin elämää taas pian itsestäänselvyytenä.
Kaikkia koskettava kuolema
Ihmisyyden vaikeimpia koukeroita käsittelevät sanoitukset ovat tehneet valtavan vaikutuksen Mastodonin kuulijoihin. Bill arvelee tämän johtuvan siitä, ettei Mastodon välttele minkäänlaisia aiheita muttei toisaalta myöskään saarnaa niistä. Erilaiset teemat antavat kuulijakunnalle mahdollisuuden tutkia sisimpänsä labyrintteja itse.
– Tiedän jo nyt, että Emperor of Sand tulee koskettamaan monia kuulijoitamme. Kuolema ja menetys ovat niin universaaleja aiheita, että ne koskettavat meitä kaikkia. Olen saanut kuulla ihmisiltä, kuinka he odottavat albumin ilmestymistä, koska pystyivät jo muutaman biisin perusteella arvelemaan, mitä levy tulee käsittelemään.
– Samalla tavalla Crack the Skye avautui kaikessa myyttisyydessään ihmisille yllättävillä tavoilla. Meidän ei tarvinnut mitenkään erikseen alleviivata, että sen teemat liittyivät Brannin sisaren itsemurhaan. Musiikki kertoi tämän puolestamme. Ihmiset kertoivat myöhemmin meille, miten levy oli pelastanut heidät jopa täydeltä itsetuholta.
– Syöpä ja kuolema ovat asioita, jotka ovat ympärillämme koko ajan, mutta niistä ei puhuta kovin suoraan. Aihe on kyllä pöydällä, mutta siitä vaietaan silti. Kuolema on yksi elämämme ainoista vakioista, joten jos pystymme luomaan edes hieman lohtua tai apua asian käsittelemiseen, vaiva on sen arvoista.
Bill kertoo kykenevänsä samastumaan ihmisten kokemuksiin, koska pitää musiikkia yhtenä elämänsä tärkeimmistä perustuksista, joka on aidosti läsnä niin myötä- kuin vastamäessä.
– Musiikin voima voi olla aika käsittämätön. Se on kuin eskapismia ja todellisimpien asioiden käsittelemistä samaan aikaan. Saatat kadota musiikin uumeniin paetaksesi kaikkea sitä, mitä joudut elämässäsi kohtaamaan, mutta löydät vastauksen tai vähintään helpotusta samoihin asioihin musiikin syvyyksistä.
– Jos tunnen olevani eksyksissä, palaan Metallican Master of Puppetsin, Deftonesin Around the Furin, Black Flagin Jelous Againin tai vaikka Sex Pistolsin Never Mind the Bollocksin pariin. Huomaan hetkessä palaavani elämän ja nuoruuden viattomuuden äärelle, mikä on parasta terapiaa mitä on.
Kolmen äänen summa
Yksi olennainen osa Mastodonin soundia on kolme laulajaa. Bill Kelliher, Brent Hinds ja Troy Sanders ovat jakaneet laulajantontin eri tavoin levystä riippuen, mikä saa Mastodonin jo valmiiksi monipuolisten sävellyksellisen paletin laajenemaan entisestään.
– Olemme tulleet aika kauas siitä, missä olimme laulajina viitisentoista vuotta sitten. Meistä kukaan ei halunnut ottaa laulajan hommaa, joten huusimme sitten ikään kuin kompromissina kaikki. Koska oli ihan pakko.
– En voi sanoa, että olisimme miettineet laulusovituksia tai mitään muutakaan. Joskus se päättömyys johti ihan hyvään tulokseen, mutta olihan se vähän hosumista. Samalla monet biisimme vaativat jo tuolloin melodisempaa ääntä, mutta meistä kenestäkään ei ollut edes leikkimään ajatuksella sen kokeilemisesta.
– Siinä vaiheessa, kun saimme alle tuhansia rundikilometrejä, itsevarmuutemme alkoi kasvaa. Samalla musiikkimme monipuolistui ja lähdimme kokeilemaan enemmän. Ensimmäiset puhtaat laulumme olivat nekin aikalailla huutamista – ehkä hieman vähemmän sekavaa sellaista, mutta vaadittiin vuosia, ennen kuin opimme miettimään lauluja enemmän.
– En voi kaunistella sitäkään, ettemme ole enää ihan nuoria. Jos aiomme jatkaa vanhimpien biisiemme huutamista keikoillamme ja laulaa siihen päälle, meidän on kyseenalaistettava tekniikkamme. Olemme ottaneet muutamia laulutunteja, avaamme äänemme ennen keikkaa ja pystymme paljon parempaan kuin vielä viisi vuotta sitten.
Mainittu murros on vienyt Mastodonia yhä musikaalisempaan suuntaan, mikä palvelee Billin mukaan bändin biisejä paljon laajemmin kuin suoraviivainen karjuminen.
– Nykyään mahdollisuutemme ovat lähes rajattomat. Saatamme kokeilla studiossa jokaista biisiä kaikkien kolmen laulamana ja valitsemme sitten otoksen, joka palvelee lopputulosta parhaiten. Se tuo mukanaan vapautta, josta emme uskaltaneet haaveillakaan ensimmäisten levyjen aikana.
– Lauluista, jotka olivat joskus pakollinen paha, on tullut yksi instrumentti muiden joukossa. Tällaisessa musiikissa pystyy tekemään paljon jo kitaroilla ja satunnaisilla koskettimilla, mutta kun pistää päälle mahdollisuuden kokeilla kolmen omalaatuisen ihmisäänen kanssa, mahdollisuudet muuttuvat ratkaisevalla tavalla.
– Samalla kun biisimme ovat menneet hieman rokimpaan suuntaan, tapamme laulaa on muuttunut. Itse en ainakaan voi kuvitella nykyistä Mastodonia jatkuvalla huudolla huudon perään, vaikka monet kuulijat tuntuvat haikailevan sen perään.
Neljän muusikon avioliitto
Bill kertoo Mastodonin olevan sekä lavalla että studiossa bändi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Erityisesti kitaristien välinen kemia pääsee jalustalle sen vuoksi, että heidän työskentelytapansa eroavat toisistaan täysin.
– Minä ja Brent teemme asiat jopa niin eri tavalla, että joskus on suoranainen ihme, että musiikkimme juttelevat näin hyvin keskenään, Bill naurahtaa.
– En ole itse mikään soolokitaristi. Kirjoittelen ennemmin isoja riffejä ja erottuvia liidimelodioita, joiden ytimessä on raskasta tunnelmaa, monikerroksisuutta ja iskevyyttä. Luotan todella paljon vaistooni, ja usein ideat muhivat päässäni vain hetken, minkä jälkeen äänitän ne tavalla tai toisella ja biisin runko saattaa olla valmis saman tien.
– Brent taas on hieronut soolojaan ja soundejaan studioon mennessä ihan viimeisen päälle. Useimmiten me muut olemme tyytyväisiä Brentin soittoon, mutta hän jää vielä tuntikausiksi vetämään narulle vielä kovempia versioita. Pakko myöntää, että hän on usein oikeassa ja lyö meidät täysin ällikällä seuraavana aamuna.
Runsaasti kiertelevien bändien kokoonpanoilla on tapana natista liitoksistaan. Bill myhäilee tyytyväisenä, kun totean Mastodonin soittaneen täsmälleen samalla kokoonpanolla peräti 17 vuoden ajan.
– Se on todella pitkä aika! Sitä ei käy kieltäminen. Aika monen tuttavani avioliitto ei ole kestänyt kymmentäkään vuotta, mutta me olemme kyenneet pyörittämään tätä neljän ihmisen avioliittoa parikymmentä vuotta, Bill naurahtaa.
– Tässä on kyse kunnioituksesta ja siitä, että ymmärtää oikeasti olevansa bändissä. Kun on bändissä, ei voi ajaa vain omaa etuaan tai antaa egonsa puskea yhteisten etujen edelle. Kaikkien on tehtävä uhrauksia, myös yhdessä, jos aikoo saavuttaa jotakin.
– Me neljä olemme ymmärtäneet, että tässä hommassa on pidettävä pää kylmänä. Määrätietoinen saa olla, mutta rocktähteydelle ei ole tilaa bändissä, joka haluaa saada aikaiseksi jotain suurta. Emme ole antaneet kusen virrata päihimme, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuksia. Näin ollen meidän ei tarvitse riidellä juuri koskaan.
– Mastodonin periaatteena on aina ollut tasavertaisuus. Olemme alusta alkaen jakaneet kaiken neljään osaan – siitä lähtien, kun ei ollut mitään jaettavaa! Jos joku meistä säveltää jonkin levyn kokonaan yksin, teemme silti tasajaon.
– Sovimme jopa kauan sitten, että Mastodon on yhtä kuin me neljä. Jos yksikin meistä lopettaa, koko bändi lopettaa. Uskon vielä tänäkin päivänä, että tulemme pitämään tästä ajatuksesta kiinni, loppuumme asti.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.