”En ole koskaan innostunut musiikista, jossa elvistellään soittotaidoilla” – haastattelussa letkeän grooven mestari Brant Bjork

Brant Bjork on monille rumpujensoitosta tai stoner rockista kiinnostuneille legenda – tajuntoja räjäyttäneen Kyussin alkuperäinen lihametronomi, sittemmin Fu Manchun suosituimmilla levyillä soittanut grooven mestari. Mutta eihän siinä kaikki!

26.03.2017

Vuonna 1973 Kalifornian Palm Springsissä syntynyt Brant Bjork ei ole teknisesti mitenkään erityinen soittaja. Mutta se groove. Se ei löydy opistosta tai nuottipapereita metronomin kanssa tavaten. Se löytyy sielusta.

Bjorkin sielu on rento ja vapaa. Tämä kuuluu miehen musiikissa, joka liitää kuin korppikotka aavikon kuumuudessa: vaivattoman sulavasti ilmavirtoja myötäillen, modernin musiikin kuluttavan polun varrelle vajonneita, Pro Tools -taudin riuduttamia haaskoja svengipesäänsä saalistaen.

Runollisuus sikseen, sillä Brant Bjork on puhelimessa. Nimenomaan puhelimessa: Skypea hän ei käytä, eikä tunnu olevan muutenkaan modernin teknologian perään. Käy järkeen, kun miettii hemmon taustoja ja ulosantia. Mies ei tavoittele modernia soundia, ei todellakaan.

Rumpalina tunnetuksi tulleen Bjorkin repertuaari on laajentunut sittemmin kovasti. Mies on julkaissut omalla nimellään useita levyjä, joilla hän soittaa kitaraa ja laulaa. Näistä uusin, Tao of the Devil, jatkaa perinnetietoisesti pörisevän jammailurockin uljasta perinnettä.

Bjork ei pidä silti itseään rumpalina, kitaristina tai laulajana.

– Olen muusikko, man. Teen vaan musaa ja intrumentit ova työkalujani, heh heh.

Muusikoksi ryhdytään ulkopuolelta saatujen vaikutteiden ansiosta. Myös Bjorkin lapsuuteen kuului runsas musankuuntelu.

– Suppeasti sanottuna kuuntelin eniten perus-rock’n’rollia. Kuulin sitä kotona, kun vanhemmat soittivat musaa: Little Richardia, Buddy Hollya, Beatlesiä… Siitä lähtien pidin korvani höröllä kaiken rockin varalta, ja naapurustossa sitä kuului paljon lisää. Muut pennut kuuntelivat Queeniä, minä löysin Ramonesin ja punkin…

– Varmaan kymmenvuotiaana huomasin, että haluan itsekin soittaa. Liuta vanhempia jannuja oli pistänyt pystyyn punkbändin ja kävin heidän treeneissään. Halusin olla kuin he, tehdä samaa. Halusin olla bändissä.

Biitin synty

Bjorkin muusikonura alkoi rumpujen parissa.

– Halusin soittaa rumpuja, koska se tuntui luonnollisimmalta. Ja rummut tuntuivat vähemmän vaikealta soittimelta kuin kitara, joten valitsin ne.

Bjork sai ensimmäisen settinsä 11–12-vuotiaana. Ei tosin täytenä kattauksena.

– Sain ensin virvelin ja hi-hatin. Treenasin niiden kanssa jonkin aikaa. Sitten sain symbaalin, vähän myöhemmin bassarin… Setti rakentui kasaan hiljalleen. Mutta soittaminen oli mahtavaa heti alusta lähtien!

– En ikinä ottanut tunteja. Aloin vain paukuttaa heti koulusta tultuani Ramones-levyjen mukana. Jatkoin kunnes vanhemmat tulivat kotiin.

Tästä juontuu yksi Bjorkin soitolle leimallisista piirteistä Kyussissa. Hitaissakin grooveissa hi-hat tai komppipelti jauhaa 16-osia.

– Yeah, Tommy Ramone! Sieltä se tulee, beibi! Häneltä ja Marky Ramonelta opin tuon

Bjorkin rumpalointi Kyussin loistavilla Blues for the Red Sun- ja Welcome to the Sky Valley -levyillä (1992, 1994) teki aikoinaan suuren vaikutuksen, vaikka soitto ei ole teknisesti erityisen kunnianhimoista. Miehen napakka, svengaavan moukaroiva tatsi kuljetti pöristen leijuvaa riffimerta eteenpäin, vaikka tempo saattoi olla varsin letkeä.

– Öh, en edes tajunnut koko juttua silloin. Avainelementtinä on, että punk oli itselleni konsepti musiikillisen referenssikohteen sijaan. Siitä kumpusi se vapaus, ettei tarvinnut olla jatkuvasti tietoinen soittamisen teknisestä tasosta. Tämä sai minut soittamaan vaistonvaraisesti, fiiliksellä ja asenteella, ilman vaillinaisten taitojen aikaansaamaa epävarmuutta. Tämä kihartui ihan luonnostaan omaksi tyylikseni.

– Nuo 16-osanuotit kumpusivat varmaan suurimmaksi osaksi funkista, ehkä bluesista ja jopa jazzista. Soitossani on kaikkia noita. Ja kun soitto palvelee kappaletta ilman tarvetta nousta esille tai elostella, ollaan lähellä noiden stailien perusideaa: lojaaliutta groovelle ja kappaleelle.

– En ole koskaan innostunut musiikista, jossa elvistellään soittotaidoilla. Ei se väärin ole, mutta itse en ikinä motivoitunut moisesta. En ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, että bändin yksilöiden pitäisi loistaa kokonaisuuden seasta.

Kipakkakätisten Ramo-rumpalien lisäksi Bjorkin esikuvana oli tietysti KISSin Peter Criss, mutta siinäpä se melkeinpä sitten.

– Romantics-bändin Jimmy Marinosin tyylistä tykkäsin tosi paljon. Hän on edelleen yksi aliarvostetuimmista rockrumpaleista. Mutta ei minulla ollut varsinaisia sankareita. Aavikolla asuvalle tenavalle Alfredo Hernandez oli kuitenkin hahmo, jota tuli katsottua ihaillen ylöspäin.

Hassua kyllä, Hernandez korvasi myöhemmin Bjorkin Kyussissa ja soitti myös Bjorkin soololevyillä.

– Hän oli SE aavikon rumpali, minua vanhempi ja soitti paikallisissa punkbändeissä. Näin nuorempana paljon hänen soittamiaan keikkoja, ja hänen soittonsa imeytyi minuun luontaisesti. Katsoin siis häntä kirjaimellisesti ylöspäin, heh heh!

Kitara, melodiat ja tee-se-itse

Brant Bjork ei ole vain rumpali. Hän sävelsi osan Kyussin tuotannosta ja on soittanut soolourallaan myös kitaraa. Kuusikielinen tuli miehen elämään kasiluokalla.

– Mutsi hommasi minulle kitaran ja tein sen kanssa saman kuin rummuilla. Soittelin Ramones-levyjen mukana itsekseni. Aika pian otin soittopohjaksi myös Black Sabbathin.

Kitara ja rummut ovat aivan erityyppisiä soittimia, ja niiden kanssa touhuaminen antoi Bjorkille erilaisia säväreitä.

– Tietysti kitara on vähemmän fyysinen soitin kuin rummut. Sen soittaminen vaatii enemmän aivotyötä. Huomasin tykkääväni erilaisista äänistä, nuoteista ja väreistä, mitä sillä sai aikaan. Viehätyin vahvasti kitaran kautta syntyneistä tunnetiloista ja melodioista.

Punkskenessä pyörineelle aloittelevalle musikantille oli luonnollista, että ensimmäiset bändivirityksetkin veivasivat punkkia.

– Kasikymmenluvun alussa sukupolveni skene oli punk tee-se-itse-konsepteineen. Otin tämän todellakin ohjenuorakseni, ja kaikki ekat bändini vetivät punkkia tai ainakin toimivat punkhengessä.

Metalli ei ollut kova juttu.

– Ei, ei… en ollut metallijäbä. Senkin musan löysin sitten myöhemmin. Metalli ei oikein kiinnostanut minua, enemmänkin mielenkiintoni suuntautui rockiin. Punk oli minulle enemmän rock’n’rollia, metalli vaikutti jotenkin tekniseltä ja ”eurooppalaiselta”.

Punkperimä on iskostunut Bjorkin musiikilliseen ilmaisuun luonnollisella tavalla.

– Olen kokonaan itseoppinut, ja tyylini tehdä musaa ja soittaa on jokseenkin epätavallinen. En ole koskaan ollut teknisesti motivoitunut, vaan pikemminkin primitiivisen mölyämisen kannalla. Staililleni on ominaista, että nojaan surutta omaan luovuuteeni. Ilmaisuni kumpuaa luontaisesti bluesista, koska näen punkin oikeastaan samantyyppisenä, primitiivisenä, hypnoottisena ja epätavanomaisena musiikkityylinä.

Pilveä, ja se bändi

Kyuss, jonka riveistä Brant Bjork on useimmille tuttu, oli miehen ensimmäinen oma bändi.

– Paras frendini tuohon aikaan oli Chris Cockrell. Olimme suunnilleen 14-vuotiaita. Minä olin jossakin punkbändissä, mutta hänellä ei ollut mitään jengiä jossa soittaa. Ideamme oli perustaa pumppu, koska olisi tietty siistiä olla parhaan kaverin kanssa samassa bändissä. Tuosta yhtyeestä tuli lopulta Kyuss.

– Aloittaessamme halusimme vain soittaa rockia, ei mitään hardcorea tai kovin raakaa punkkia. Alussa vaikutteemme olivat Doors, Black Flag ja Ramones, ja rakastimme myös Misfitsiä. Pääsimme vuosien mittaan pidemmälle, siis kehityimme ihan oikeasti. Mutta kun löysimme marijuanan ja muut sellaiset, sillä oli järisyttävä vaikutus musiikkiimme – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

– Pössyttelin aika paljon, aloitin sen homman jo nuorena. Siirryin kuuntelemaan 60–70-lukujen musaa, Creamiä, Grateful Deadiä ja Black Sabbathia. Samalla tuumimme, että ehkä voisimme siirtää samoja vaikutteita myös musiikkiimme. Teimme niin, ja tuolla tavalla Kyuss muuntui sellaiseksi kuin se nyt tunnetaan.

Kun itse koin järisyttävän herätyksen Kyussin parissa 1990-luvun alussa, bändi kuulosti iättömältä mutta ei retrolta.

– Heh, no… edelleen, tulimme punkskenestä, eikä meillä yksinkertaisesti ollut samoja soittovalmiuksia kuin vaikka Grateful Deadillä tai Hendrixillä. Olimme aivan pentuja! Saimme juuri ja juuri opeteltua instrumenttimme, mutta meillä oli kova halu soittaa sellaista musiikkia. Tekniset taidot vain olivat vajavaiset. Mielestäni juuri tämä on Kuyssin soundi: jätkät jahtaamassa classic rockin ilmaisua ilman riittäviä valmiuksia. Teimme vain parhaamme!

Jonkin aikaa Kyuss, tai alkuun Sons of Kyuss, touhusi kuten junioribändit yleensä. Ajan myötä bändi alkoi kuitenkin vaikuttaa erityiseltä myös jätkien itsensä mielestä.

– Aika lailla siihen aikaan, kun saimme levydiilin, homma alkoi edetä. Tuntui, että teemme jotakin tuoretta. Käyhän se järkeen: jos levylafka on valmis sijoittamaan rahaa bändiin, kai siinä on tehty jotakin oikein. Olimme myös sisäisesti vahvoja – Kyussilla oli aina valtava itseluottamus. Huomasimme kykenevämme esittämään musiikkiamme vakuuttavalla tasolla.

– Ei meistä koskaan kovin suuret massat pitäneet. Nyt bändiä digataan suuresti, mutta aikoinaan asia ei ollut näin. Olimme ehkä aikaamme edellä, tai sen perässä, tai juuri siinä ajan hermolla, en tiedä, heh.

Laittomien päihteiden lisäksi Kyussin legendaan kuuluvat generaattoribileet. Keskelle aavikkoa raahattiin generaattori tuomaan sähköä, bändit soittivat yötä myöten ja jengi oli enemmän tai vähemmän tukka täynnä. Öiset maisemajuhlat eivät silti olleet erityisesti Kyussin juttu, vaan aavikon tapa.

– Bileitä oli ollut jo vuosikausia ennen kuin me soitimme aavikolla, tietääkseni jo 1960-luvun lopulla. Meidän skenemme alkoi 1980-luvun alussa ikään kuin paikallisen aavikkopunkliikkeen jatkeena. John Wheeler, Mario Lalli ja Dave Travis puuhasivat generaattorein sähköistettyjä guerrilla-tyylin bileitä kaukana aavikolla. He olivat legendoja jo kasvaessani ja liittyessäni punkskeneen.

– Ekassa bändissäni muut olivat cooleja vanhempia kavereita ja olin itse 13-vuotias. Soitin jo heidän kanssaan generaattoribileissä. Kyussin aikaan olin luonnollinen yhteys tuohon skeneen, ja oli helppo puskea meitäkin noihin ympyröihin.

Kyussin tuho ja nousu

Bjork lähti Kyussista huhujen mukaan sen takia, että ei saanut tekemiään biisejä livesettiin. Miehen tie vei muun muassa Fu Manchun rumpupallille, jolla hän istui 1990-luvun puolivälistä kuluvan vuosituhannen alkuun.

Ero Kyussista on Bjorkille hankala aihe, mutta vaatii selvennystä. Mies naurahtaa vaivaantuneesti ja lähtee avaamaan solmua.

– Hmm, heh heh. Pitää ymmärtää, että Kyuss merkitsee minulle jotakin, muttei välttämättä samaa toisille. Se on aivan luonnollista ja ok. Yksi juttu Kyussin kanssa oli, että olimme samalla sivulla lähinnä musiikillisesti. Henkisesti tai filosofisesti olimme ihan eri leveleillä. Tuo teki bändistä vaikean.

– Minua voi varmaan kutsua bändin hipiksi. Josh [Homme, kitara] oli minuun verrattuna luultavasti jonkinlainen republikaani kapitalisti. Bändissä oli syvä ajatusmallien välinen kuilu. Kun luodaan musiikillista entiteettiä, on vaikea pitää yllä tiettyä tunnetta, jos mukana on ristiriitaisia ideaaleja. Tuosta syystä Kyussia ei ollut rakennettu pitkäikäiseksi.

Vuonna 2010 Bjork lyöttäytyi Kyuss Lives! -projektiin yhdessä laulaja John Garcian ja parinkin Kyuss-basistin kanssa.

– Kun John kysyi minulta, laitettaisiinko bändi taas kasaan, olin tosi innoissani. Itsekkäässä mielessäni oli aina lymynnyt ajatus, millainen Kyuss olisi ilman sitä elementtiä, jonka koin tuhoavan kaunista ja luovaa voimaa. Minulle Kyuss Lives! oli sitä: kolme alkuperäistä kaveria sekä hieno tyyppi ja loistava kitaristi Bruno Fevery. Saimme kokea Kyussin siinä hengessä kuin olimme halunneetkin. Scottin [Reeder, entinen Kyuss-basisti] ja Joshin antama negatiivinen palaute projektista vain tavallaan vahvisti sitä, mikä oli alun perin ongelma, heh heh!

Vista Chinoksi levytyspuolella lakisyistä nimetty yhtye julkaisi Peace-levyn vuonna 2013. Vaikka meno jää kauas Kyussin materiaalin mestarillisuudesta, ote on mainio. Bjorkin mielestä levy on hyvä.

– Mutta ei se ole minulle! Tekemäni musiikki on muita varten. Seison kaiken takana, mutta ei ole oikeastaan minun asiani ymmärtää omaa musiikkiani.

Brant Bjorkin soolotuotanto on moninaista, jos ei nyt tyyliltään, niin ainakin bändien suhteen. Bjorkin taustalla on milloin Operators, milloin Low Desert Punks tai Bros…

– No, kun ajauduin puolivahingossa sooloartistiksi, ajattelin, että bändiliiderin homma on kasata bändi. Ja joka bändi on erilainen, kaikilla on oma dynamiikkansa ja kemiansa. Saa mahtavia kiksejä, kun voi soittaa eri bändien ja vaihtuvien muusikoiden kanssa. Kun koossa on jännittävältä tuntuva kokoonpano, sille pitää antaa nimi. Noin nuo yhtyeet syntyivät, joskin Operators oli enemmänkin konsepti, jossa minä ja [tuottaja] Mathias Schneeberger touhusimme keskenämme studiossa.

Bjorkin soolomatsku on maanläheistä, vaivatonta ja lämpimällä tavalla todella svengaavaa kamaa. Onko syynä ruoho?

– Hah hah, ei… Groove tulee sisältä, ihan luonnostaan. Ja vaikka minut assosioidaankin kovaäänisen rockin soittajaksi, musiikki joka minussa on sisällä, on ennemminkin jazzia, bluesia ja funkia.

Tao of the Devil, Bjorkin 11. soololevy, istuu miehen letkeästi pumppaavaan, ihastuttavan lunkisti pörisevään ja ilmaisultaan vahvasti 60–70-luvuille kurottelevaan katalogiin saumattomasti. Artisti itse on samaa mieltä.

– No… sehän tulee ihan samasta paikasta kuin muutkin levyni… Työskentelimme kitaristini Robert ”Bubba” Dupreen kanssa tosi läheisesti ja saavutimme oikeastaan musiikillisen kumppanuuden tason. Suunnittelimme yhdessä konsepteja ja tuotimme levyn kimpassa. Tykkään siitä, että soololevylläkin on mukana joku partneri.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.

Lisää luettavaa