”En ole koskaan yrittänyt peitellä mielenterveysongelmiani” – haastattelussa Blaze Bayley

Se Iron Maidenin väliaikainen laulaja. Se Wolfsbane-nimisen kulttibändin solisti. Se soolouransa keikoilla kaikkensa antava puolihullu britti. Riippuu täysin kuulijasta, mistä Blaze Bayley tunnetaan parhaiten. Kaikki hänet vähänkin tuntevat ovat kuitenkin yhtä mieltä, että Blaze on mies, joka ei suostu antamaan periksi.

Vuonna 1963 syntynyt Bayley Alexander Cooke aloittaa puhelun toteamalla, että ennen kuin hänestä tuli tuntemamme Blaze Bayley, hän oli kulkenut ojasta allikkoon ja takaisin lukemattomia kertoja.

– Jos ajattelen koko elämääni, voisin sanoa muuttuneeni vuosikymmenten aikana liikaa ryyppäävästä, naisten perässä juoksevasta hullusta täydestä sydämestään musiikille eläväksi, täydelliseen biisiin tähtääväksi hulluksi. Tavallaan en ole siis muuttunut ollenkaan ja silti täysin, Blaze nauraa.

– Olen hyvin impulsiivinen ihminen. Siksi jokaisesta elämänvaiheestani on löytynyt yksi tai useampi hetki, joka on toiminut ratkaisevana käänteenä kaikessa siinä, mihin olen seuraavaksi päätynyt. Pystyn nimeämään helposti kourallisen niitä tienhaaroja, jotka määrittävät kaikkea sitä, kuka Blaze Bayley on juuri tällä hetkellä.

Kasvukivuista musiikin murrokseen

Blaze vetää syvään henkeä, kuin valmistautuakseen palaamaan ajassa kauas taaksepäin, ja kertoo sitten elämänsä saaneen nurinkurisen suunnan jo paljon ennen musiikin pauloihin lumoutumista.

– Vakava lukihäiriö leimasi koko lapsuuttani ja nuoruuttani enemmän kuin mikään muu, Blaze kertoo.

– Ollessani koulussa minua pidettiin asennevammaisena kauhukakarana, koska en oppinut samalla tavalla kuin kaikki muut. Muiden lasten ollessa ulkona istuin usein jälki-istunnossa, koska minua pidettiin laiskana. Se ei varsinaisesti helpottanut opiskelua. Samalla vieraannuin yhä enemmän muista ikäisistäni.

– Kesti kouluaikojeni loppuun asti, ennen kuin minut lähetettiin psykiatrille ja tilani diagnosoitiin. Sitä ennen ryömin hitaasti kouluaikojen läpi luistamalla läksyistä valehtelemalla ja tekosyillä. Se ei ollut hyvä oppitunti elämästä sen ikäiselle ihmiselle. Kävin pitkän koulutien oppimatta oikeastaan mitään.

Pakollisen kouluajan jälkeen Blaze päätyi ajelehtimaan työstä toiseen. Lopulta juuri tämä elämäntapa muutti hänen intohimojaan ratkaisevalla tavalla.

– Työskentelin paljon hanttihommissa. Tein pitkään töitä siivoojana, ja aina yövuoroissa. Se tarkoitti pitkiä, kuuden tai kahdeksan tunnin yksinäisiä öitä. Eli käytännössä sitä, että kuuntelin musiikkia tuntikausia päivässä yksinäni ja imin itseeni kymmeniä tai jopa satoja sen ajan klassikkolevyjä. Siivoilu tapahtui sitten siinä sivussa.

– Erään siivoamani hotellin huoneessa oli valtava piano. Vietin kaikki taukoni siinä huoneessa ja opettelin hiljalleen soittamaan ja laulamaan. Vaalin edelleen niitä hetkiä, joita vietin täysin omassa rauhassani ja sain pitää niin kovaa ääntä kuin ikinä halusin. Löysin pikkuhiljaa musiikista itseni ja rauhoituin ainakin hieman.

Lopullisen musiikillisen heräämisen Blaze kertoo tapahtuneen verrattain myöhäisessä iässä. Harrastuneisuus ja itsekseen laulaminen sai kokonaan uuden suunnan yhden illan aikana – Ronnie James Dion konsertissa.

– Näin lähistöllä paljon keikkoja, joihin säästin aina kuukausitolkulla, vaikka liput eivät maksaneet tuohon aikaan yhtään mitään. Näin Iron Maidenin sekä Paulin että Brucen aikoina ja Judas Priestin muutoksen 80-luvulla. Black Sabbathin keikkoja ihmettelin huuli pyöreänä useammankin kerran.

– Dion Holy Diver -kiertueen keikka oli se hetki, joka mullisti lopullisesti koko maailmani! Se keikka oli ihan käsittämätön. Dion karisma ja valtava ääni saivat minut ymmärtämään, mitä haluan tehdä elämälläni. Halusin olla rocklaulaja. Tietämättä oikein itsekään, mitä se oikeasti tarkoitti.

– Kaikki pitivät minua hulluna. Ääneni oli tuolloin lähempänä punkkia kuin melodista laulua, eikä minulla ollut mitään yhteyksiä mihinkään. Tajusin kuitenkin nopeasti, että ainoa este unelmani toteutumiselle olin minä itse. Päätin rynnätä suin päin yli omien mukavuusalueideni. Maksoi mitä maksoi.

Pienten unelmien täyttymyksiä

Muutaman treenistasolle jääneen viritelmän jälkeen Blaze lyöttäytyi yhteen Jeff Hateleyn ja Jase Edwardsin kanssa, mistä muodostui Wolfsbane: hevibändi, joka puski itseään eteenpäin hitaasti läpi koko 80-luvun jälkipuoliskon.

– Halusimme olla hulluinta, mitä Tamworthista on ikinä tullut. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska meistä tuntui, ettei ”rakkaassa” kotikaupungissamme tapahtunut yhtään mitään. Olimme kyllästyneitä, joten perustimme bändin!

– Wolfsbanen alkutaival oli yhtä sekamelskaa. Sitä touhua olisi hauska kutsua määrätietoisuudeksi, mutta se ei ollut sitä. Perustimme Wolfsbanen, koska emme osanneet soittaa tarpeeksi hyvin päästäksemme muiden bändeihin. Teimme omaa musiikkia, koska emme osanneet soittaa edes covereita. Intohimomme piti bändin jotenkuten kasassa.

Yhdeksänkymmentäluvulle päästyään Wolfsbane pääsi viimein kiinni levytyssopimukseen ja julkaisi albumin. Pian putosi todellinen pommi, kun bändi kiinnitettiin lämmittelemään Iron Maideniä kymmenille keikoille.

– Voin sanoa täysin liioittelematta, että tuo kiertue oli paras, jonka olen elämäni aikana kokenut, Blaze hehkuttaa.

– Vain hetkeä aiemmin olimme kiertäneet kuppiloiden ja pitserioiden nurkkia. Kaikki oli kiinni meistä itsestämme. Kerjäsimme keikkoja, roudasimme kaiken itse, soitimme muutamalle ihmiselle ja nautimme kaikesta tästä täysin rinnoin. Mutta kuka tahansa pientä bändiä vetänyt tietää, ettei se ole rockunelmaa nähnytkään.

– Pian soitimme Iron Maidenin matkassa ympäriinsä, useimmiten loppuunmyydyille areenoille tai saleille. Se oli ihan käsittämätöntä! Yleisö otti meidät avosylin vastaan, jokainen keikkamme oli edellistä parempi ja kaikki se adrenaliini ja vauhti oli minulle kuin huumetta. Unelmani oli toteutunut, mutta samalla käännyin yhä enemmän sisäänpäin.

Hevitähdeksi vastoin todennäköisyyksiä

Juuri kun Wolfsbanen nousukiito alkoi olla vauhdikkaimmillaan, Blazen ja tällä kertaa myös häntä ympäröineen bändin elämä mullistui täysin. Vuonna 1993 eräästä lontoolaisesta heavybändistä vapautui harvinaisen haluttu laulajanpaikka. Hakijoita oli satoja. Ellei jopa tuhansia.

Bändi oli Iron Maiden, jonka laulajaksi Blaze päätyi omien sanojensa mukaan ”kuin ihmeen kaupalla”.

– Vaikka vuodet Iron Maidenin parissa olivat itselleni äärimmäisen tärkeitä, pidän vielä uskomattomampana asiana sitä, että pääsin koelauluihin. Totta kai meillä oli yhteistä historiaa, mutta en silti uskonut, että syvä ääneni säväyttäisi bändiä sen kummemmin.

– Hain silti paikkaa, ja hetkeä myöhemmin olin Iron Maidenin treeniksellä. Kaikki tietävät, miten mahtava bändi Iron Maiden on lavalla. Se yhteensoitto on ihan maagista. Kuvitelkaapa hetki, kun Steve Harris, Dave Murray ja Nicko McBrain soittavat metrien päässä edessäsi ja kaikkien katseet kääntyvät sinuun, kun alat laulaa.

– Vaikka en olisi tullut valituksi, jo tuo koesoitto olisi ollut valaiseva kokemus. En itse asiassa uskonut edes koesoiton jälkeen saavani paikkaa. Yllätys olikin melkoinen, kun Steve soitti minulle ja kysyi, haluaisinko lähteä tekemään Iron Maidenin seuraavaa levyä, ja mainitsi samalla, että tiedossa olisi muutamia keikkojakin.

Blaze jatkaa kertomalla, kuinka tuo hetki sai hänen koko näkökenttänsä hämärtymään. Pienestä moottoripyöräonnettomuuden aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta hän oli pian tekemässä albumia sankareidensa kanssa.

– Olin kirjoittanut musiikkia ja kiertänyt Wolfsbanen kanssa, mutta Iron Maideniin liittyminen muutti kaiken surrealistiseksi. Yhtenä hetkenä olin sisäänpäin kääntynyt siivooja, joka soitti yksin pianoa hotellin kellarissa. Seuraavaksi soitin Steve Harrisin kanssa treeniksellä. Pian olin hetken ajan koko hevimaailman huomion keskipiste.

– Steve sai musiikin aukeamaan edessäni kokonaan uudella tavalla. Kaikki ne hetket, jolloin hän sai minut ymmärtämään paremmin ääntäni ja melodioitani… Se oli aluksi todella outoa, mutta lopulta ymmärsin oppineeni Iron Maiden -vuosinani itsestäni enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana.

– The X-Factor [1995] ei ollut vain seuraava Iron Maidenin albumi, jolla sattui olemaan eri laulaja. Se oli kuin kokonaan uuden Iron Maidenin ensimmäinen levytys. Steve päästi synkemmät ja progemmat sisimpänsä valloilleen ja otti ääneni mahdollisuudet ja mahdottomuudet huomioon. Siitä syntyi hienoa metallia, joka ei ehkä ollut totuttua Maideniä.

– Soitimme valtavan maailmankiertueen, mikä oli minulle hämmentävä kokemus. En oikein osannut käsitellä sitä kaikkea. Vedin vain täysillä eteenpäin, mutta samaan aikaan olin kirjaimellisesti päästäni sekaisin. Se purkautui arvaamattomuutena, ryyppäämisenä ja hetkessä elämisenä. Kuin huomista ei olisi ollutkaan, Blaze hymähtää.

Korkea pudotus todellisuuteen

Pelätty huominen saapui lopulta. Blaze kertoo jo Virtual XI -albumin aikojen olleen Iron Maidenille haastavia, kun bändi ajautui sisäisiin ja ulkoisiin kriiseihin toisensa jälkeen. Tämä johti lopulta Bruce Dickinsonin paluuseen bändin laulajaksi ja Blazen putoamiseen kyydistä alkuvuodesta 1999.

– Se oli… Sekavaa aikaa. Toisaalta teimme juuri sitä, mitä halusimmekin, mutta samaan aikaan koko maailma ympärillämme tuntui odottavan Iron Maidenin romahtavan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki se jännite alkoi lopulta näkyä myös bändissä, ja Steve eli tuolloin hankalimpia aikoja elämässään, mikä kuului myös musiikissa.

– Muiden epäillessä meitä päätimme vain puskea lujempaa ja lujempaa. Emme välittäneet siitä, löytäisikö suuri yleisö musiikkimme. Emmekä siitä, mitä kukaan arvostelija sanoi. Näin parikymmentä vuotta jälkikäteen olen edelleen ylpeä niistä levyistä, ja sanon aina, etten muuttaisi niiltä juuri mitään.

– Brucen paluu bändiin oli silti väistämätöntä. Asiaa ei hoidettu kanssani mitenkään kauniisti ja kesti todella kauan hyväksyä asia, mutta ratkaisu oli ihan oikea. Kaikki Iron Maidenissä ovat jossain vaiheessa uhranneet jotain todella henkilökohtaista bändin eteen, ja tässä kohdassa oli minun vuoroni tehdä niin.

Tapahtumaketjua seurasi vastareaktio, kun Blaze muodosti nopeasti Iron Maidenistä erkanemisensa jälkeen omaa nimeään kantaneen bändin. Seurannutta Silicon Messiah -albumia (2000) Blaze kuvailee yhdeksi elämänsä virstanpylvääksi.

– Olin Iron Maiden -aikojeni lopussa ihan varma, että kolmas kerta sanoisi toden. Eli että kolmas albumi tulisi viimein voittamaan loputkin fanit puolellemme. Kunhan olisimme vain antaneet ajan kulua.

– Silicon Messiah on kuin se kolmas albumi. Monet kappaleista olivat olemassa osittain jo Iron Maidenin aikana ja osa Steven kanssa suunnittelemistani kappaleista päätyi Maidenin Brave New Worldille [2000], mutta jotenkin Silicon Messiah oli kuin lausunto minulta koko maailmalle, ettei minua yksi Iron Maidenistä ulos lentäminen pysäytä, Blaze nauraa.

– Jaksoin sen tunneryöpyn voimin aika monta albumia ja vuotta eteenpäin. Kiertäessäni Blaze-kokoonpanon kanssa aloin ymmärtää kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita sisälläni kiehui. Näin kirkkaasti kaiken sen vihan, pelon, paniikin ja turhautumisen, jotka olivat leimanneet elämääni jo paljon ennen Maideniä ja purkautuneet Maiden-vuosien aikana.

Kuoleman karu syleily

Tavallisesti räiskyvänä moottoriturpana tunnetun Blazen äänensävy muuttuu haudanvakavaksi, kun hän siirtyy kertomaan elämänsä seuraavasta tienhaarasta: vuosista 2007 ja 2008, jotka olivat koitua hänen kohtalokseen.

– Sen aikaisen Blaze-kokoonpanon tilanne muuttui nopeasti sietämättömäksi, kun vedimme kaikki bändiä eri suuntaan ja rahakuviot menivät samaan aikaan kiertueiden takia niin solmuun, ettei siitä ollut enää ulospääsyä.

– Elämäni luisui pikkuhiljaa yhä kammottavampaan suuntaan. Enää en edes tunnista sen aikaista itseäni. Ajoin kaikkia asioita ja varsinkin bändiäni eteenpäin sellaisella tahdilla, etten nähnyt enää niitä todella tärkeitä asioita ympärilläni.

– Olin pohjalla. Muistan hyvin sen hetken, kun puhuin masentuneena vaimoni Debbien kanssa, miten jatkaisimme elämiämme, jos jompaakumpaa meistä ei enää olisi. Se keskustelu saattoi johtua Debbien sukulaisen kuolemasta. Sanoin, etten voisi elää ilman häntä. Debbie taas rohkaisi minua ja sanoi, että löytäisin kyllä tukea musiikistani.

– Elämä… Se osaa olla ivallinen, Blaze huokaisee.

– En muista kauanko tuosta keskustelusta kului, kun Debbie joutui sairaalaan aivoverenvuodon takia. Pian hän menehtyi. Sillä hetkellä, ja pitkään tuon jälkeen, en osannut kuvitella tulevaisuutta itselleni. Olin valmis antamaan periksi. Lähimmäisteni ja musiikin ansiosta en kuitenkaan suostunut siihen.

Sinut oman hulluutensa kanssa

Blaze myöntää kymmenen vuotta vaimonsa menettämisen jälkeen, että hän on ollut joskus sokea itsensä suhteen. Lukuisat ylä- ja alamäet, muutokset bändin kokoonpanossa ja äärimmäinen itsepäisyys ovat muodostaneet hänestä monille ehdottoman, jopa mahdottoman mielikuvan, eikä itselleen naureskeleva Blaze enää kiistä hankaluuttaan.

– Jos listaisin koko mielialojeni kirjon ja kertoisin, miten käsittelen elämää, saisin varmasti hullun paperit. Ansaitusti. En ole koskaan yrittänyt peitellä mielenterveysongelmiani, vaikka olen oppinut ymmärtämään niitä vasta todella pitkän ajan kuluessa. Vielä pidempään on kestänyt tulla sinuiksi itseni kanssa.

Juuri nyt Blaze on aikeissa julkaista albumin nimeltä Endure and Survive. Se on vuosi sitten trilogian käynnistäneen Infinite Entanglement -levyn seuraaja, ja Blaze lupailee päätösosan ilmestyvän tasan vuoden päästä. Lopuksi Blaze alleviivaa albumien henkilökohtaisuutta.

– Kaikki minua tuntevat tietävät, miten itsepäinen osaan olla. Mitä isompi este on, sitä lujempaa pusken sen yli… tai vaikka läpi! Ihan sama, miten paljon satutan itseäni siinä samalla. Olen tehnyt näin koko elämäni. Se on vienyt minut paikkoihin, joihin en uskonut itsekään pääseväni – vaikka sitten järkeni menettämisen uhalla, Blaze hymähtää.

– Nämä albumit kertovat scifikonseptiin piilotettuna siitä ristiriitaisuudesta, joka elää meidän kaikkien sisimmässä. Meissä on niin paljon valoa ja pimeyttä, että kestää koko elämämme löytää tasapaino ääripäiden välillä. Kukapa tietää. Ehkä löydän sen vielä joskus itsekin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.