Inferno kävi kuuntelemassa kuvassa pötköttävän, marraskuun lopussa julkaistavan eepoksen. Hommat ovat jälleen isollaan, mutta kuinka isollaan?
Teksti: Lauri Ylitalo
Finnvox-studio on viihtyisä samalla tavalla kuin työmaakoppi. Sisustukseen ei liene juuri satsattu 70-luvun jälkeen. On jollain tavalla suomalaista, että menestystuotteita tehdään tummuneessa laitosrakennuksessa. Ja vaikka Nighwishin levyillä pauhaavat sinfoniaorkesterit, yhtye on Finnvoxin tavoin satsannut sisältöön, ei seiniin.
Lopulta Nightwishin suosiossa on kyse on Tuomas Holopaisen sävellyksistä ja niiden suureellisesta toteuttamisesta, olkootkin, että bändi on lipsahtaa välillä taiteelliseksi kuin Anttilan sisustusosaston julisteet. Deckit ja hipsterit eivät diggaa, mutta Euroopassapa Nightwish takoo fantasiaoopperoitaan samoissa jäähalleissa kuin AC/DC.
Siinä on pommien räjähdellessä ja kansan hurratessa rillipäisen pillifarkkuandrogyynin paha tulla sanomaan, että kyllä Bonnie Prince Billy on parempi, katsoin Macilla Pitchforkista.
Yhtyeen jäsenistö on Anette Olzon poislukien paikalla, samoin manageri Ewo Pohjola. Hän näyttää, miten kansainvälistä menestysyritystä johdetaan. Pohjola on sonnustautunut edustustilaisuuteen juhlallisesti vetämällä kaapin parhaat verkkarit jalkaan.
Itse Imaginaerum on mahtipontinen kuin mikä, yllättäen. Nightwish tekee omassa sapluunassaan ihan kaikkea, materiaalissa on puhdasta Zimmer–Elfman-soundtrackmusiikkia, orkesteriheviä, akustisia maalailuja ja jazz-pastissi. Yhtye kuulostaa rentoutuneelta, Anette Olzonin lauluosuudet ovat usein huomattavan hyviä.
[alays teksti=”Yllättävä hyökkäys jazzin puolelle on mahdollisesti levyn paras biisi.”]
Koska koko levyn läpiselittäminen kronologisesti yhden kuuntelukerran perusteella olisi todennäköisesti paremman tiedon ja totuuden vastaista, seuraavassa lyhyesti Imaginaerumin parhaat hetket.
Love, Slow, Love
Yllättävä hyökkäys jazzin puolelle on mahdollisesti levyn paras biisi. Anette Olzon laulaa hienommin kuin Nightwishissa koskaan. Kun yhtye harjoitteli levyn materiaalia Kiteellä, rumputaituri Kai Hahto piipahti treenisessioissa valottamassa kannuttaja Jukka Nevalaiselle vispilätekniikan saloja.
Last Ride of The Day
Levyn paras hevijynkytys. Kunnon mänttäämistä, alun kuoro-osuuksien jylhä kaiku kutistuu kompuroiduksi ja kuivaksi jytinäksi. Kertosäkeen folktunnelmat keventävät jytisevän hevibändin ja jättimäisten orkestraatioiden painolastia. Emppu Vuorinen pääsee soittamaan komean tilusoolon ja hienoja stemmoja. Lopun jousisovitus on huikea.
Turn Loose the Mermaids
Akustisesti alkava, hengittävä kappale, jälleen viittauksia lastenlaulujen ja irkkufolkin maailmaan. Kun Nighwish pääsee eroon pakollisista särökitaroista ja tuplabassareista, sävellykset tempaavat aidosti mukaansa. Mitä kauemmas yhtye pääsee voimametallin konventioista, sen kiinnostavammaksi sen musiikki muuttuu.
Storytime
Albumin ensisingle, ja valinta on tehty varman päälle. Nightwish ryskää menemään, orkesteri pauhaa niin perkeleesti. Kappale on Nightwish-sävellyksen kaavakuva, mutta hyvällä tavalla. Yhtye kuulostaa rennommalta kuin koskaan aikaisemmin. Joko materiaali on sävelletty Anette Olzonin laulettavaksi, tai sitten hänestä on saatu tuottamalla kaikki irti. Olzon kuulostaa rennolta ja ilmaisuvoimaiselta useimpien hevihuutajien rinnalla.
Kokonaisuutena 75-minuuttinen levy aiheuttaa ajoittain kuunteluähkyä. Informaatiota on yksinkertaisesti niin paljon, että kerralla vastaanotettuna paketti tuntuu raskaalta.
Myös kaikkein terävimmät modernin metallin elementit tuntuvat ajoittain päälleliimatuilta, vähän kuin Nightwish soittaisi heavya heavyn vuoksi. Edes Holopaisen sävelkynästä ei ole riittänyt hittikertosäkeitä ihan jokaiseen biisiin, hyvänä esimerkkinä I Want My Tears Back.
Sen sijaan jälkityövaiheessa olevan, kevääksi ilmestyväksi kaavaillun Imaeginaerum-elokuvan ääniraidaksi sävelletyissä osuuksissa ei jäädä kiinni mistään. Siinä missä myös valkokangasteoksissa kohtalokasta tunnelmaa luovat usein samplekirjastot ja purkkimusiikki, Imagenaerumin toteutus on poikkeuksellisen huolellista ja autenttisen kuuloista.
Rockelokuva on hankala laji – kuinka moni tuntemanne KISS-fani perustaa diggailunsa KISS Meets the Phantom of the Park -leffaan? – ja siksi on nostettava hattua sille, että joku on niin hullu, että yrittää.
Laajaa Nightwish-tarinaa luvassa 2.12. ilmestyvässä Infernossa.