Ennen ei ollut paremmin – haastattelussa Among the Livingiä muisteleva Anthraxin Scott Ian

Anthrax vieraili toissa viikolla Helsingissä ja Seinäjoella Among the Living -klassikkoalbuminsa juhlakiertueella. Komeaan 35 vuoden ikään ehtinyt bändi vaikuttaa olevan sekä lavalla että levyllä äärimmäisen vahvassa iskussa.

Kuva: Andi Balogh / ARCHÉ Photography

Inferno istutti ennen keikkaa komeasta parrastaan, tiukoista ajatuksistaan ja pettämättömästä riffitajustaan tunnetun Anthrax-kitaristi Scott Ianin tuumailemaan, miten paljon maailma onkaan muuttunut 30 vuodessa.

Scott valottaa heti alkuun, mistä ajatus Among the Living -kiertueeseen sai alkunsa.

– Muutamia vuosia sitten esiinnyimme Englannin Sonispheressa ja päätimme vetää siellä Among the Livingin kannesta kanteen, koska sitä oli toivottu niin kovasti. Ajattelimme sen olevan yhden kerran juttu, mutta kun keikallemme ilmaantui 15 000 ihmistä ja kaikki sekosivat ihan täysin näistä biiseistä, tulimme nopeasti toisiin aatoksiin, Ian avaa.

– Tulimme siihen tulokseen, että näitä biisejä on oikeasti niin hauskaa soittaa, että miksipä emme sitten juhlistaisi levyn kolmekymppisiä. Tähän mennessä vaikuttaa siltä, että ratkaisu oli oikea! Yleisö on ollut intoa täynnä, monet keikkamme ovat olleet loppuunmyytyjä ja paikalle on ilmaantunut sellaisiakin faneja, joita emme ole nähneet aikoihin.

– Tietenkin mukana on myös paljon nuoria. Siis ihan käsittämättömän paljon! Kun soitimme näitä biisejä viimeksi 30 vuotta sitten, eivät monet näistä faneista olleet edes syntyneet. Itse asiassa he eivät syntyneet vielä 10-15 vuoteen sen jälkeenkään! On ollut mahtavaa nähdä, miten monia sukupolvia tämä musiikki voi yhdistää.

Heti perään Ian toteaa, ettei ole yleensä menneitä aikoja haikaileva ihminen, mutta myöntää palanneensa ajatuksissaan Among the Livingin aikoihin kirjoittaessaan tuoreinta kirjaansa muutamia vuosia sitten.

– Olin 22-vuotias, kun äänitimme Among the Livingin ja Anthrax oli ollut olemassa viitisen vuotta. Ensimmäinen asia mikä mieleeni tulee noilta ajoilta on se, miten nuoria ja naiiveja kakaroita me olimmekaan, Ian nauraa.

– Jos ajattelee Anthraxin alkuaikoja, tapahtui viidessä vuodessa valtavasti kaikkea. Tässä iässä viisi vuotta ei tunnu oikeastaan miltään, mutta elämä ehti mullistua 17-22 ikävuoden välillä niin monta kertaa, että koimme olevamme ihan eri ihmisiä joka vuosi. Tuo yksi viiden vuoden väli tuntuu lähes vuosikymmeniltä, kun sitä muistelee nyt.

– Yhtenä hetkenä olimme vasta itsensä Anthraxiksi nimennyt bändi, joka ei osannut soittaa edes Iron Maiden -covereita oikein. Viisi vuotta myöhemmin olimme julkaisseet kolme albumia ja kiertäneet jo muutaman kerran lähestulkoon maailman ympäri täydellisen itsevarmana siitä, mitä halusimme musiikillamme tehdä.

Anthrax eteni aikanaan vimmattua vauhtia ensimmäisien levyjensä ja vuosiensa aikana, minkä Ian kertoo olleen hänelle niin riivattu pakkomielle, ettei hänen päivissään ollut hetkeäkään, jolloin hän ei ajatellut Anthraxia.

– Se oli hullua aikaa. Perustimme bändin, soitimme covereita, teimme ensimmäisen levymme, Joey liittyi bändiin, kasvoimme jälleen hieman ja pian Among the Living ilmestyi, mikä räjäytti pankkimme täysin. Kun asian pistää tuolla tavalla järjestykseen, se tuntuu tavattoman yksinkertaiselta, mutta se oli kaikkea muuta.

– Olin kaikkien noiden vuosien ajan pakkomielteinen. Anthrax oli pakkomielteeni. Hyvällä tavalla! Teimme vuosikausia töitä bändin eteen, koska halusimme tehdä juuri tätä. Soittaa keikkoja ja tehdä mahtavaa metallia. Menestys ei merkannut meille rahaa. Emmekä me mitään rahoja nähneetkään vielä Among the Livinginkaan jälkeen, Ian nauraa.

– Meille suurin mahdollinen palkkio oli se, että ihmiset pitivät siitä musiikista, jota olimme tehneet itsellemme.

Vaikkei menneitä liikaa haikailisikaan, myöntää Ian myös löytäneensä tärkeän opetuksen palattuaan bändin alkuaikoihin, jolloin elämä kulki eteenpäin aidosti tärkeimmät perusasiat edellä.

– Emme tavallaan tienneet yhtään, mitä olimme tekemässä, mutta juuri siinä oli koko asian viehätys. Emme ajatelleet liikaa. Teimme täsmälleen sitä, mitä itse halusimme tehdä. Teimme sellaista musiikkia, joka sai meidät moshaamaan ja hymyilemään päätä heiluttaessamme! Emme miettineet yhtään, tuleeko bändi menestymään.

– Koimme kaiken vasta ensimmäistä kertaa ja kaikki mitä ikinä teimmekään, oli siisteintä ikinä. Olimme täynnä energiaa, näyttämisenhalua ja intoa, emmekä osanneet murehtia oikeastaan mitään. Menimme vain täysillä eteenpäin miettimättä yhtään, mitä seuraavana päivänä tapahtuu ja se oli omalla tavallaan mahtava asenne.

– Among the Living oli albumina mahdollinen juuri siksi. Se ei ollut yhtään pakotettu levy. Siinä yhdistyi kaikki se, mitä halusimme musiikilta. Teimme musiikkia vain ja ainoastaan itsellemme. Sellaista musiikkia, jota halusimme itse kuunnella. Juuri sen takia siitä levystä tuli niin hyvä kuin tuli. Se on täydellisen itsevarma ja itselleen rehellinen levy.

– Siinä on sitä jotain, mihin me kaikki voisimme keskittyä vanhempanakin. Olemaan rehellisiä itsellemme. Tekemään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Saatamme aika usein ajatella tekevämme jo näin, mutta elämme silti siellä omien mukavuusalueittemme sisällä ja muiden odotuksien ristitulessa, emmekä uskalla olla aitoja omia itsejämme.

Ian kertoo huomanneensa, kuinka hektinen maailma on tehnyt myös monista bändeistä kärsimättömämpiä ja neuvoo nuoria bändejä olemaan rehellisiä itselleen ja olemaan ennen kaikkea kärsivällisiä.

– Joskus tuntuu siltä, että bändit odottavat kaiken tapahtuvan hetkessä. Perustat bändin tänään, olet treeniksellä ensi viikolla, teet levyn parin kuukauden päästä, olet isoilla kiertueilla ensi syksynä ja viimeistään parin vuoden päästä sinun tulisi tehdä elantosi bändillä, jonka perustit vasta äskettäin alle parikymppisenä.

– Musiikin tekeminen ei saa olla pakotettua tai suorittamista. On osattava keskittyä siihen hetkeen, josta todella nauttii. Musiikin tekemisestä. Kaikki lähtee siitä. Ihmisellä on tapana ajatella liikaa. Samalla jopa musiikissa rakennetaan malleja, joissa menestyksesi mitataan myydyissä levyissä tai keikoissa.

– Minulta kysytään usein, minkä neuvon antaisin uusille bändeille. Sanon aina saman asian: tehkää sitä, mitä oikeasti rakastatte. Tee sitä, mikä on intohimosi muusikkona. Ole rehellinen itsellesi ja tee juuri sitä, mitä haluat tehdä. Älä mieti yhtään sitä, tuleeko joku pitämään musiikistasi. Tärkeintä on se, että pidät siitä oikeasti itse.

– On sanottu, että tullakseen hyväksi jossain asiassa, on sen eteen tehtävä töitä ainakin 10 000 tuntia. Me olemme nyt tehneet töitä Anthraxin eteen varmasti satoja tuhansia tunteja, emmekä ole kyllästyneet tähän. Meitä on ajanut eteenpäin 35 vuoden ajan juuri se, että olemme tehneet sitä mitä haluamme. Emme sitä, mitä meiltä odotetaan.

Ihmisellä on usein tapana hokea mantraa, jonka mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ian sen sijaan sanoo monien asioiden muuttuneen bändin kannalta paremmiksi ja perusasioiden säilyneen itse asiassa hyvinkin samanlaisina.

– Anthraxin ja minun kannaltani asiat ovat ehdottomasti paremmin kuin ennen, koska teknologia on kehittynyt oikeastaan siihen suuntaan, mihin halusin sen etenevän jo vuosikymmeniä sitten. Pidin jo varhaisina aikoina digitaalisesta äänittämisestä, koska se kuulosti pirun hyvältä ja sitä oli helpompaa hallita.

– Vuonna 1987 saatoimme kerääntyä treenikselle viikkokausiksi. Tai kuukausiksi. Seisoimme siellä nenät vastakkain ja yritimme keksiä ideoita biiseihin, mutta useimmiten päädyimme vain menemään pizzalle, koska juuri sillä hetkellä musiikkia ei vain sattunut syntymään. Se aiheutti paljon kitkaa bändissä ja aikaa meni samalla paljon hukkaan.

– Nyt vuonna 2017 voimme äänittää musiikkia milloin vain ja missä vain! Kun ideoita alkaa tulla, voin äänittää ne tietokoneelle. Kun sitten menemme yhdessä treenikselle kokoamaan ideoitamme, emme ole välttämättä tavanneet pariin kuukauteen ja se energian määrä on ihan mieletön, kun kokoonnumme yhteen uusien biisien kanssa.

– Sitähän voisi kuvitella, että tietenkin se yhdessä treeniksellä tekeminen on aina intensiivisempää ja kuuluu myös musiikissa, mutta se ei ollut koskaan Anthraxille se luovin ympäristö. Nyt voimme jakaa biisi-ideoita tuhansien kilometrien päähän toisillemme, keskittyä niihin rauhassa ja se on nostanut luovuutemme ihan uudelle tasolle.

– Äänittämisen ohella maailma ei ole oikeastaan muuttunut kauheasti bändin kannalta. Kiertuebussit ovat mukavampia ja levybisnes on saattanut muuttua, mutta ei sekään bändin elämään niin paljon vaikuta. Anthrax on aina ollut keikkabändi, me keskitymme tekemään biisejä ja keikkoja ja annamme levy-yhtiöiden huolehtia heidän asioistaan.

Käytännön asioiden sijaan Ian myöntää kaipaavansa menneisyydessä yksilöllisyyttä. Hän huomauttaa, että vielä muutama vuosikymmen sitten kulttuurierot eri maiden välillä olivat paljon suurempia, kuin tänä päivänä.

– Kun kiersimme Eurooppaa 80-luvulla, oli lähes joka maassa oma valuuttansa, kielensä ja kulttuurinsa. Ihmiset käytäytyivät eri tavalla eri paikoissa, kaikki pukeutuivat omilla tavoillaan ja omien maiden yksilöllisyydestä pidettiin enemmän kiinni. Tuntui että maailma oli mielettömän iso paikka ja se tuntuu pienentyneen vuosikymmenien aikana.

– Se johtuu varmasti hyvin pitkälti MTV:sta ja internetistä. Sekä sitä kautta myös meistä bändeistä! Jossain vaiheessa koko maailma halusi amerikkalaistua, mihin myös musiikki vaikutti paljon. Kun tulimme rapakon yli soittamaan ihmisille isoissa lenkkareissamme ja löysissä housuissamme, kaikki alkoivat pukeutua niin!

– Tämä kaikki on varmasti vain luonnollista ja ihmisellä on tapana yrittää hukuttautua massaan, mutta toisaalta olen myös huomannut, että tämä asia on nyt kääntymässä jälleen toisinpäin. Ehkäpä tulevaisuudessa ihmiset uskaltavat jälleen olla sitä, mitä he itse haluavat olla. Olipa kyse sitten musiikista tai kaikesta siitä, mitä olemme, Ian summaa.