Vielä viitisen vuotta sitten elettiin aikaa, jolloin ruotsalaisesta Cult of Lunasta oli tulla vakiokeikkavieras Suomessa. Mikäli muistini ei petä, bändi soitti vuoden 2005 aikana täällä peräti kuusi keikkaa, kolme The Beyond -levyn jälkimainingeissa keväällä ja vielä kolme lisää syksyllä, Salvationin tiimoilta.

Toisin kuitenkin kävi, sillä viime nyt koettu ilta Tavastialla oli Cult of Lunan ensimmäinen klubikeikka Suomessa yli neljään vuoteen, ja tälle välille on mahtunut peräti kaksi uutta kokopitkää sekä tietenkin Ilosaarirockin-veto vuonna 2008.

Tavastian pimeydessä nähtiin tälläkin kertaa suuri kokoonpano, joka koostui kolmesta kitaristista, basistista, rumpalista, kahdesta laulajasta ja elektrosäätäjästä. Tällainen linja ei ole ollut Cult of Lunalle mitenkään tavatonta – esimerkiksi Ilosaarirockissa rumpaleitakin oli paikalla peräti kaksin kappalein. Tavastialla bändi sai jo tällä kokoonpanolla aikaiseksi sellaisen äänivallin, että tulpat olivat pitkästä aikaa todella tarpeen.

Lähes kaksi vuotta vanha Eternal Kingdom on edelleen Cult of Lunan uusin albumi ja valtasi tästä syystä edelleen leijonanosan keikkakokonaisuudesta. Haitaksi tämä ei todellakaan ollut, kun albumilta oli päätetty poimia soittoon Owlwood, Eternal Kingdom, Österbotten ja Ghost Trail. Viimeistä lukuun ottamatta nämä edustavat levyn ankarinta ja rupisinta antia, ja Ghost Trail sai luvan toimia keikan alati kasvavana ja päät räjäyttävänä lopettajana, joka ei jättänyt paljoakaan kysymyksiä ilmoille.

Cult of Luna paikkaili mainiosti väliin jääneitä vuosiaan Suomessa. Edellisellä kierroksella isossa osassa olleen Salvationin rooli jäi kappaleeseen Leave Me Here, minkä ohella hienolta Somewhere Along the Highwaylta saatiin nautittaviksi upea Dark City Dead Man, Dim ja tietenkin “hienosti nimetty” Finland, joka muuten soi juuri sopivasti Suomi–USA-ottelun tilanteen oltua 6–0. Juuri Somewheren kappaleet toimivat keikalla erittäin kaivattuina tunnelmanraikastajina, muuten kun bändi ei päästänyt kuulijoita helpolla.

Settilistan täydennyttyä The Beyondin järkäleillä Inside Fort Meade ja Receiver päästäänkin oikeastaan ainoaan suurempaan valituksen aiheeseen. Vaikka Cult of Lunan rujompi puoli on muikeaa kuultavaa, saattoi jo kymmenen kappaleen keikkaan huomata kaipaavansa hieman enemmän bändin maltillisempia ja kasvavampia kappaleita. Niin hyvin kuin tämäkin setti toimi, alkoi se puolenvälinsä jälkeen muuttua tasaiseksi matoksi jyräämistä.

Tietynlaista yksipuolisuutta täydensi myös bändin läsnäolo ja keikan visuaalinen anti. Rajuimmillaan Cult of Luna on kyllä energinen ja selvästi hardcore-sukuinen ilmestys, minkä vuoksi minimalistisempiin kohtiin ei juuri ylimääräistä kaipaakaan. On kuitenkin olemassa tietty raja, jonka jälkeen korvat punaisina ja vihaisen näköisesti mikkiin huutaminen ja satunnaiset heilahdukset eivät enää herätä yleisöä. Samaa voi sanoa myös valoista, joissa nähtiin keikan aikana sinistä, sinistä, sinistä, sinistä, punaista ja vielä vähän sinistä.

Bändin livesoundi on joka tapauksessa käsittämättömän lujaa tajuntaan vyöryvä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin ihmeteltävä, miksi kaikki toimi paremmin Ilosaarirockin teltassa?

Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti

Settilista:

01. Dark City, Dead Man
02. Owlwood
03. Dim
04. Eternal Kingdom
05. Inside Fort Meade
06. Receiver
07. Österbotten
08. Finland
09. Leave Me Here
10. Ghost Trail

Kysyimme:
Kaivapa tietoosi nimi jollekin pelistä löytyvistä sotavoimayhtiöistä, ja voit voittaa paitsi kyseisen pelin myös sitä tahdittavan Apocalyptican albumin Worlds Collide.

Vastausvaihtoehdot:
Raven, Valor ja Sver

Tietäjät ja voittajat:
Kaisa Vasamaa, Sauvo
Vesa Korhonen, Helsinki

Metalli lyö lujan stigman, joka vuotaa, vuotaa ja vuotaa. Märkivää leimaa ovat vuosien varrella yrittäneet hauduttaa itsestään mitä rähjäisimmällä riivinnällä startanneet metalloidiorkesterit, mutta uudet eksploitaatiot ovat harvoin tuottaneet haluttuja tuloksia. Nosturin kahtena helmikuun lopun iltana täyttänyt Ulver on toista maata. Harva yhtä sisäänpäin kääntynyttä musiikkia soittava kokoonpano kerää yhtä viljalti kuulijoita esikoiskiertueellaan. Mikä vakuuttavinta, Oslon kaupunkimetsissä Kristoffer ”Garm” Ryggin johdolla laumaantunut yhtye on tehnyt näin pitämällä päänsä. Monista aikalaisistaan poiketen orkesteri ei ole imeytynyt takaisin metallin hiekkalaatikolle, vaikka merkittävä osa yleisöstä koostuu yhä mustanpuhuvista linnakkeen rakentelijoista.

Pientä flirttiä menneisyyden aaveiden kanssa on ilmeisesti kuitenkin yritetty, sillä ennakkohuhut kertoivat yhtyeen treenanneen kiertuetta – seitsentoistavuotisen uransa ensimmäistä – varten sävelmiä koko historiansa ajalta. Keikkajärjestäjän mainostama tieto lienee saanut useammankin Bergtatt- ja Nattens madrigal -levyistä (1995 ja 1997) innostuneen sijoittamaan roposensa hauraaseen toiveeseen särökitaroista ja rääkylauluista. Konevuosiin keskittyneen setin vastaus oli kuitenkin kylmä: väärin toivottu. Ulver ei tullut paikalle muistellakseen liian kauas mennyttä.

Paskanjäykkyydellä eläviin esiintymisiin vielä hetki sitten suhtautunut Ulver oli – osittain – tullut paikalle tekemään rahaa. Pitkälti toistakymmentä vuotta jatkunut livesoittamattomuus teki kiertuesuunnitelmista tuottavan tuntuisia, ja solisti-säveltäjä-yleishidalgo Ryggin tuuhean viuhkan bändinsä julkaisuja ulostaneen Jester-yhtiön taloudelliset vaikeudet silasivat päätelmän: sudet lähtevät tien päälle. Historian ensimmäisen U-rundin tuotot eivät jäänekään mitättömiksi, mikäli kohtuullisen arvokkaita (35 euroa) lippuja myytiin muilla kiertue-etapeilla yhtä hyvällä frekvenssillä kuin Helsingissä. Paita-, lippu- ja levykassan avulla saattaa lopulta syntyä lisää kallisarvoista musiikkia, joten esiintymisten kerrannaisvaikutukset eivät jää liveäänen tuottamiin jälkioireisiin. Joissa toki niissäkin riittää ruhtinaallisesti sulateltavaa.

Kun lavan takaseinustalle vedetyn valkokankaan We come as thieves -tekstiä oli toljotettu tarpeeksi pitkään, seitsenhenkinen bändi tuli ja teki sen mitä povasi: ryösti sielun. Tausta-auringon kanssa kilpaa noussut Eos sai kunnian korkata setin jylhän pehmeästi. Syntetisaattoreiden, thereminin ja hienovaraisten kitararaitojen hitaasti lipuvan mikstuuran päällä Rygg lauloi kuin enkeli. Jo toisena seuranneen Let the Children Go -himmailun jälkeen alkoi selvitä, että yhtyeelle ei tuota vaikeuksia toistaa musiikkinsa nyansseja livenä. Tuntui jopa, että uskollisesti itseään versioinut bändi oli ylpeä taidostaan replikoida levyjensä hienovarainen äänimaisema verraten tarkasti. Taustanauhat, efektit, livesoitto ja kuvallinen anti saatiin osumaan kiitettävästi yhteen, eikä keikka tuntunut missään vaiheessa muoviselta tai jäykältä, kun hyväksyy sen että settilistaan tällaisella arsenaalilla ei yllättäviä improkäänteitä loihdita.

Jatkuvat kylmät väreet eivät valehtele: keikan ensimmäinen todellinen huippukohta oli epämääräisellä koneritinällä käynnistynyt Little Blue Bird yhtyeen vähemmän tunnetulta A Quick Fix of Melancholy -ep:ltä (2003). Jos yksinkertainen monistettu ja kaiutettu synamelodia kuulostaa jo levyllä tavattoman isolta, lavalta tullessaan se liukui suoraan rintalastan alle. Pidätellyn hidasliikkeinen tunnelma tiivistyi kuin huomaamatta Rock Massif pt. I:n rytmiseen ilotulitukseen, jota tuki toinen yhtyeen kahdesta pääasiallisesta tavasta käyttää visuaalista materiaalia musiikkinsa tukena. Silloin kun videoilta ei haettu värimaailman ja kuvioinnin muodossa tukea biisin abstraktille tunnelmalle, luotiin räjähtäviä, kiistanalaisiakin kontrasteja. Yhtyeen tyyli rakentaa jännitteitä kutomalla toistensa läheisyyteen sukupuolista kanssakäymistä, Tahdon riemuvoiton kädennostatusta, nälkiintyneitä vankeja ja uskonnollista symboliikkaa oli keinoiltaan helppo mutta tehokas. Kankaalle keikan mittaan tykitetyt savannitaistelut, uimahypyt (”risti väärinpäin taittaen”), uskonnollinen ikonografia, eroottiset tanssit, myrskypilvet ja pianon vasarat osuivat myös semanttisesti yleensä oikeaan paikkaan, vaikka todella tarkkaa musiikin ja kuvan symbioosia ei nähtykään.

Bändi itse oli jättänyt papillisen vaatetuksen ja muun suurieleisen rekvisiitan henkareihin. Katseet patarumpaloinnillaan, laulullaan ja gongin kumistelullaan kerännyt, huppariin ja pipoon verhoutunut Rygg näytti muhevine kärsimyspartoineen toki jossain määrin eksentriseltä. Bändilähtöisistä visuaalisista tehokeinoista harvoja oli hyvinkin itsetietoisen oloinen tupakointi, joka korosti varsinkin Pamelia Kurstinin thereminin väpättävää soittoa.

Bassoa ja koskettimiakin soitelleen moni-instrumentalisti Daniel O’Sullivanin revittelevän kitaroinnin kuorruttama myskisen paksu For the Love of God, In the Red ja Operator osoittivat, että varsin epätasaiselta levyltä tuntuneen Blood Insiden svengaavat pseudo-big-band-raidat todella korjasivat hedelmää lavaympäristössä. Torvin luodut kiihkeät takaa-ajokohtaukset huusivat yleisöä liikuttamaan raajojaan, mutta tanssiliikkeitä tai pi(l)tti-ilakointia ei lauantai-illassa nähty. Kevyt juntteiluannos saatiin silti, kun Operatorin alun tuuttaava puhelin laittoi jokusen humöörimiehen viskaamaan lavaa kohti tässä vaiheessa kiertuetta yhtyeelle jo varmasti piinallisen tutut ”vastatkaa nyt siihen!” -letkautukset.

Kun Operatorin lopettava aggressiivinen Hospital!-huudahdus tärähti ilmoille, oli hyvä hetki havahtua siihen että takana oli intensiteetiltään aivan käsittämätön keikan alkupuolisko. Mieliala tasaantui ja järki palasi päähän. Asianmukaisen hartaasti esitetty, thereminin ja rumpujen pitkäksi venyneeseen yhteispuheluun päättynyt Funebre ei kestänyt koko kaartaan jännitteen purkautumatta. Kenties bändi huomasi tämän itsekin, sillä edellisiltana esitetty 25-minuuttinen (kohtuuttoman tärkeä ja paljon odottamani) ambient-reissu Silence Teaches You How to Singin muodossa jäi nyt kuulematta. Halpamainen veto bändiltä, joka oli kruunaamassa kiertuettaan viimeiseen keikkaan. Räppäilyt Willian Blake -levyn tahdein (Plates 16-17) eivät oikein korvanneet vajetta.

Melko kiintoisaa sen sijaan oli, että Perdition Cityn biisikaksikko Hallways of Always–Porn Piece Or the Scars of Cold Kisses osoittautui selkeästi setin yleisöön menevimmiksi osuudeksi. Kun ilmassa alkoi näkyä nyrkkejä kamerapuhelinten keskellä ja olkapäiden seesteiset rivit huojuivat, tuntui kuin puolet korvapareista olisi odottanut vain näitä raitoja. Kappaleet itsessään osoittivat, että orkesterin rikkonaisemminkin säksättävä hukkasähkö saadaan nytkäytettyä toimivasti flow-tilaan. Äänenpainetta olisi tosin kaivannut lisää, jotta kappaleiden hampaita vilauttanut aggressiosävy olisi alleviivaantunut. Mukavaa olisi myös ollut, jos Rygg ei olisi hutiloinut Porn Piecen keinahtelevan lauluosuuden kanssa, mutta kaipa kiilaus kuuluu rikkumattomasti elävään musiikkiin.

Konsertti teki viimeisen asennonvaihtonsa lauhkeampaan, kun Shadows of the Sun -levyn (2007) kauneimpiin raitoihin lukeutuva Like Music, toiveikas oodi musiikin ja elämän rajapinnalle, vangittiin soittimin sydäntä raapivan sorjasti. Kun sen perään lähti vaivalloisesti käyntiin kiertueen viimeisenä raitana soineen Not Saved -kappaleen sähköpianolooppi, jota tässä hinkkasi päättäväisesti O’Sullivan, tajusi hyytävästi että kaiken loppu oli lähellä. Läpi setin tunnelmallisesti punaisen, sinisen ja vihreän sävyissä tanssinut valosetti alkoi hitaasti kirkastaa tilaa kaikkivoipaisella loisteella. Sokaistumisen mukana tuli rentoutus, jota ei pahasti häirinnyt edes minimalistisen biisin loppusuoraan kytkettu jyskäävä rumpukomppi.

Encorea ei tullut – kuten Infernon numerosta 74 saattaa lukea, Ulver ”ei ole sellainen bändi”. Ryggin koomisen ylilyöty brittienglanti oluttölkkien nostelun ohella artikuloi yhtyeen helpotuksen. Siitä mikä koettiin pelottavaksi virheiden kehdoksi oli selvitty kunnialla.

Fantastinen esitys. Syvä kumarrus siitä sekä yhtyeelle että käytöstavat riittävän hyvin osanneelle yleisölle.

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Pia Sundström

Rammsteinin tuotannon voi jakaa kahteen osaan: On olemassa “se kahden ensimmäisen levyn aikainen” ja astetta romanttisempi, seuraavilla kolmella levyllä esiintynyt Rammstein. Monet liputtavat ehdottomasti ensimmäisenä mainitun aikakauden puolesta, mutta on pakko myöntää, että kolmikko Mutter, Reise Reise ja Rosenrot on osunut kaikkein lähimmäksi sydäntä. Uusin albumi Liebe ist für alle da jäi jo viime syksynä melko etäiseksi.

Keikasta voisi helposti puhua ristiriitaiseen sävyyn jo pelkästään viimeksi mainitun melkoisen suuren painoarvon ansiosta. Väkijoukko alkoikin heräillä toden teolla vasta keikan loppupuolella kolmen ensimmäisen kappaleen nojattua ainoastaan uuden levyn antimiin. Liebe ist für alle da’n puolustuspuheeksi on myönnettävä, että niin keskinkertaiseksi kuin levy jäikin, keikka muutti paljon. Sen aloittanut Rammlied edusti silkkaa jyräystä, Bückstabü päästi saksalaisen hienhajun yhä pahemmin valloilleen ja viimeistään Waidmanns Heil sai yleisön mukaan.

Vaan olipa Rammsteinilla tällä kiertueella mukana ihka oikea lämppärikin, Combichrist, joka oli kuin jonkinlainen karvalakkidiskoversio pääbändistä. Olihan Combichristilla omaakin annettavaa suorasukaisen industrial metalinsa ja yleisönhuudatuksiensa voimin, mutta lienee sanomattakin selvää, että on oikeastaan ihan sama, onko lämppärinä Combichrist, Turmion Kätilöt tai vaikkapa sitten Ruoska. Lämmin alkoi tulla vasta siinä vaiheessa, kun tannerta tärisyttänyt paineaalto antoi ymmärtää, että Rammstein on aloittelemassa illan spektaakkeliaan.

Rammsteinin sisääntulo oli jo yksinään kokemuksen arvoinen. Teollisen intron soidessa taustalla molemmat kitaristit rynnivät läpi varta vasten rakennettujen seinämien, joiden takaa paljastui ainoastaan valkeaa valoa. Vokalisti Till Lindemann onnistui ilmaantumaan keskelle tätä kaikkea samaisen valon säteillessä miehen suusta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Rammsteinin kiistatta parhaan albumin Mutterin raita Feuer Frei tärähti soimaan pommeineen ja pyroineen, saattoi yleisön sanoa todella heränneen. Sama linja jatkui läpi lopun keikan.

Visuaalista antia riitti, ja astetta heikompien kappaleiden vaisuus ei päässyt häiritsemään millään tasolla. Rammstein hakeekin edelleen vertaistaan show’nsa puolesta. Till Lindemanin kuolematon karisma, synisti Flake Lorenzin sekoilut sekä elementit metalli ja tuli lienevät Rammstein-keikalla itsestäänselvyyksiä, mutta koko innovatiivista show’ta on vaikeaa kuvailla sanoin. Näimme niin huikeaa valoshow’ta, lasereita silmistään ampuneita vauvanukkeja, ihmisten tuleen sytyttelyä, julkista polttomurhausta, kumiveneellä yleisömeressä soutelua kuin spermalta tuoksahtaneella saippuavaahdolla yleisön peittelyäkin, eikä tällaisien yksityiskohtien luetteleminen kerro lopulta mitään koko keikasta.

Toki bändin visuaalisuudessa ja valoshow’ssa on omat kaavamaisuutensa ja monet yksittäiset hetket olivat kyllä odotettavissa, mutta silti Rammstein sai leuan loksahtamaan lattiaan kerta toisensa jälkeen.

Teksti: Aki Nuopponen
Kuvat: Susanna Torsti

Settilista:

01. Rammlied
02. B********
03. Weidmanns Heil
04. Keine Lust
05. Weißes Fleisch
06. Feuer Frei
07. Wiener Blut
08. Frühling In Paris
09. Ich Tu Dir Weh
10. Liebe ist für alle da
11. Benzin
12. Links 2 3 4
13. Du Hast
14. Pussy
—
15. Sonne
16. Haifisch
17. Ich Will
—
18. Engel

Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Psychotropic Caravan edustaa kotimaisten livetapahtumien rintamalla juuri sellaista suuremman kokoluokan marginaalia, jota kaikkien suorasukaisesti valtavirtamaisten tapahtumien keskelle tarvitaankin. Psychotropic Caravan Festival II nosti lavalle kotimaisten psyykkaajien ohella Orange Goblinin, The Headsin ja Litmusin kaltaisia kulttinimiä.

Oli kyse millaisesta raskaan musiikin kokoontumisajosta tahansa, ison bändikatraan samaan paikkaan ymppääminen ja homman toimimaan saaminen on aina helpommin sanottu kuin tehty. Psychotropic Caravanin suhteen onkin oikeutettua mainita, kuinka hienossa tasapainossa koko ilta kulki. Bändejä oli nähtävissä sekä Nosturin varsinaisella lavalla että uudemmassa Alakerta-baarissa, eikä mammuttimaisen pitkän illan aikana tuntenut aikaansa pitkäksi tai teknisiä järjestelyjä vajavaisiksi.

Alakerran puolella soittaneen Tuliterän yhdistelmä space rockia ja progemetallia ei ole onnistunut täysin valloittamaan levyltä kuultuna, mutta keikka oli selvästi mukavampi kokemus – vaikkei sekään jättänyt mieleen erityisen suuria jälkiä. Templesin keikka taas jäi aavistuksen verran Pharaoh Overlordin jalkoihin, mutta bändi tarjosi silti erittäin hienoihin korkeuksiin noussutta tunnelmaa.

Illan ensimmäinen todella tärkeä tapaus oli Nosturin lavalla soitellut Pharaoh Overlord. Lavalla ei voinut sanoa tapahtuvan hirveämmin, mutta ottaen huomioon bändin salakavalan musiikin muuta ei jäänyt kaipaamaankaan. Pharaoh Overlord ei varmasti ole ihan joka pojan tai tytön äänivallia bändin musiikin perustuessa looppauksien ja efektivallien minimalistiseen massiivisuuteen. Yksinkertaisista aineksista rakentui kuitenkin hämmentävän monitasoista ääntä.

Monille illan odotetuin tapaus oli itselleni tuntemattomampi Litmus, joka jätti hieman ristiriitaisempia tunnelmia. Bändin resepti on melko samanlainen kuin muutaman muunkin illan aikana koetun; hypnoottisuuteen pyrkivät toistuvuudet ja efektikirjot seuraavat toisiaan. Litmusin tapauksessa tämä kaikki vain jäi jollain tavalla etäiseksi ja aiheutti lähinnä ähkyä. Joissakin kohdissa enemmän tai vähemmän olisi toiminut paremmin. Nyt Litmus jäi lähinnä lieväksi sekametelisopaksi, jossa kaikenlaisen yhteen ynnääminen vaikutti tunnelmaa tärkeämmältä.

Kellon lähestyessä puoltayötä ei ollut vielä pääesiintyjän paikka, vaikka The Heads saattoi monista sellainen ollakin. Headsin yhdistelmä psykedeliaa, space rockia ja visuaalisuutta toimi selvästi edeltäjäänsä paremmin. Bändi ei jäänyt liiallisuuden tai yhden suunnan ammentamisen vangiksi, ja sen soundissa saattoi kuulla vivahteita aina 1960- ja 70-luvuilta nykypäivään saakka, mikä lämmitti yhtä aikaa progressiivisesti rakentuvien ja silti hypnoottisten biisien muodossa.

Tunnelmiltaan hieman ailahdelleen illan lopullinen pelastaja oli se kaikkein odotetuin esiintyjä, Orange Goblin. Monella tapaa orkesteri toimi kaikkien illan aikana kuultujen bändien summana, mutta erottui myös hienosti joukosta stoneriin ja doomiin taipuvan riffittelynsä ansiosta.

Orange Goblin ei ole välttämättä saanut aikaiseksi kokonaisuuksina aivan niin vahvoja levyjä kuin voisi toivoa. Olikin hienoa huomata, kuinka suurimman osan bändin parhaista biiseistä niputtanut keikka oli juuri sitä, mitä Goblinilta halusi kuulla. Vaikka elettiinkin jo aamuyötä, sai bändi valjastettua energiansa myös yleisöön, ja lopulta keikka kasvoikin illan heveimmäksi kokemukseksi nyrkinpuimisineen ja yhteishuutolauluineen.

Psychotropic Caravan II oli ehdottomasti kokemisen arvoinen iltama. Ei voikaan kuin toivoa, että homma saa ensi vuonna jatkoa kolmannen osan myötä. Jospa järjestäjät kasaisivat paikalle vielä tätäkin kovemman kattauksen…

Teksti: Aki Nuopponen

Vastaa oikein ja voita METAL MANIA ALIAS -sanapeli! Peli arvotaan viidelle oikein vastanneelle. Kilpailu päättyy 1.5.2010, jonka jälkeen voittajat ovat nähtävissä Infernon nettisivuilla ja palkinnot postitetaan. Tutustu myös kevään kuumaan Metal Maniaan: www.metalmania.cd

THROES OF DAWN
The Great Fleet of Echoes
Firebox

Hienon musiikin vetovoima piilee hyvin usein ristiriidoissa, ja The Great Fleet of Echoes on tästä paraatilipuin koristeltu esimerkki. Se leijuu raskaasti. Se on pahaenteinen mutta niin kaunis. Se kuulostaa tutulta mutta ennenkokemattomalta. Sen kaiku on rauhoittava ja levottomuutta herättävä. Tämä kaikki yhtä aikaa.

Kotimaan veteraanisarjaan luettava Throes of Dawn on onnistunut aiemminkin, etenkin vuosikymmenen vanhalla albumillaan Binding of the Spirit. Tämä kuusi vuotta edeltävän Quicksilver Cloudsin perään saapuva pitkäsoitto on kuitenkin yhtyeen paras levykokonaisuus. Siitä ei ole muutaman soiton jälkeen juuri epäilystä.

Albumin yleisote on rauhaisa, jopa raukea, ja kuulija herää sen luomista kuvitelmista vain kun bassorumpua poljetaan nopeammin ja lujempaa kuin unennäkö sallii. Tämä on metallia taivaanrannanmaalareille.

Throes of Dawn ottaa eniten yhtyeiltä, jotka eivät ole vieraita 1970-luvun psykedelialle. Anatheman melankolia on läsnä, uudemman Amorphisin henkeä voi aistia joissain laulumelodioissa ja -suorituksissa. Ilmiselvin esi-isistä on kuitenkin edelleen loistonpäiviensä aikainen Tiamat, joka kuuluu siellä täällä, rehvakkaimmin Chloroform-biisissä, jonka linjoja löytää ruotsalaisyhtyeen Wildhoney-mestariteokselta (1994).

Komeaa pinkfloydiaanista otsikkoa kantava The Great Fleet of Echoes on helppolukuisista influensseistaan huolimatta erittäin tyylitajuinen biisikasauma. Sen vaikutus on erilaisista lähtökohdista huolimatta sama kuin viimevuotisella Ghost Brigade -kakkosella; nyt lakaistaan lattioita, ei kurkita pölypallona maton alta.

Ei yhtään huonoa kappaletta, ei edes heikonlaista. Jumalattoman hyviä sen sijaan piisaa. Tämän aamunkoiton kurimuksessa kelpaa riutua.

Matti Riekki

Varg Vikernes on jälleen vapaa. Median loistekeiloihin enigmaattinen muusikko työntää kuudentoista vankilavuoden jälkeen mieluummin Belusin kuin itsensä.

Teksti: Mikko Kuronen Kuva: Ester Segarra

Tuntuu hämmästyttävältä, että Varg Vikernes on yksi norjalaisen black metalin ja koko metallisen maailman vihatuimmista henkilöistä. Hän, joka on kohtelias, käyttäytyy kuin oppinut ja perustelee väitteensä sivistyneen maltillisesti.

Enemmän kuin Vikernesin olemuksesta, viha häntä kohtaan kasvaa siitä, mitä hänen sanansa sanovat ja tekonsa tekevät. Kertaustunnin teoista voi suorittaa vaikkapa Infernon numerosta 55. Vikernes on rationaalinen rasisti, odinisti, murhamies ja kirkonpolttaja, ajatuksiltaan avoimen taantumuksellinen perheenisä, joka rakastaa turvallisuutta ja puhdasta ilmaa. Syntipukki ja itse hurskaus yhdellä kertaa. Mielipiteissään norjalainen menee äärirajaan: Monikulttuurisuuden ihanne on aivokuollutta roskaa. Emansipaation synnyttämä nykynaisen malli on väärä. Juutalaiset johtavat Yhdysvaltoja.

Oslon, Ringeriken, Trondheimin ja Tromsøn vankiloissa vietetty kuudentoista vuoden vankeus päättyi viime toukokuussa. Se on taittanut messiaanisen partaniekan halun julistaa. Hän ottaa nyt muusikon roolin. Yksityiselämäänsä Vikernes pitää arvossa eikä suostu puhumaan olostaan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa maatilalla Telemarkin Bøssä. Sen hän on sanonut, että oikeita ystäviä ei enää ole – eikä niitä tarvita.

Vikernes on vapaa tekemään mitä haluaa. Hän teki Belusin, ensimmäisen metallisen Burzum-levyn neljääntoista vuoteen.

Siitä pitää tietysti puhua, mutta haastatteluja Vikernes antaa vain kirjallisesti. Aikaansa säästääkseen hän on kirjoittanut vastauspohjan, joka lähetetään useimmille juttupyynnöllä lähestyville. Niin on parempi kuin ”hukuttaa metallimaailma hölynpölyyn”, Vikernes muotoilee. Infernolle norjalainen antoi yhden ensimmäisistä ainutkertaisista haastatteluistaan.

Julkisen perinteinen elämä

Belusin kuuleminen synnyttää monumentaalisen, pakahduttavan olotilan. Levy on pakko kuunnella ensimmäisellä kerralla seisaaltaan, ravaamalla huoneessa kuin Vikernes sellissään. Heti ilmenee, että levy on kestävä ja kelpo, enemmänkin.

Kun tekijä on Vikernesin kaliiberia, hän ei tarvitse onnitteluja onnistumisestaan. Hän kyllä tietää. Vaan miten luonnehtia Belusin funktiota? Ulkopuolisen on vaikea todentaa, onko levy tekijälleen revanssi, voitonjuhla, ylösnousemus, päätepiste vai teko muiden joukossa.

– Revanssi tämä ei ole, koska tein levyn yksinomaan itselleni ja Burzumista pitäville, Vikernes aloittaa. – Ylösnousemuskaan levy ei ole, koska en milloinkaan lakannut tekemästä musiikkia. Minulle Burzum on ollut elossa kaiken aikaa. Päätepiste tämä saattaa olla. Aika näyttää. Ehkä julkaisen toisen albumin tulevaisuudessa. Luultavasti julkaisenkin.

Vikernes ei ole enää poikanen, jonka elämän täyttää fanaattisen omistautunut suhde musiikkiin. Tutussa Grieghallen-studiossa Eirik ”Pytten” Hundvinin kanssa valmistunut Belus julkaistaan tästä katsannosta verraten nopeasti. Vikernes ei vetäytynyt tiluksilleen, vaan tuli kahdeksassa kuukaudessa takaisin julkisuuteen.

Soittaja ei silti pidä paluutaan nopeana, vaan sanoo että olisi voinut tehdä Belusin kaltaisen levyn vaikka samana päivänä kuin hänet vapautettiin. Hänellä on edelleen runsaasti materiaalia, jota ei halua julkaista kiireessä, koska ”parempaakin tekemistä on”.

Black metal, kuten kaikki tavanmukainen rock’n’roll, on Vikernesille väärä elämänmuoto hedonistisuutensa ja lyhytnäköisyytensä takia. Alakulttuurin todelliset viehätyksen lähteet – modernin maailman halveksunta, kuolemasta ja goottilaisuudesta kiihottuminen, romantiikka ja pakanalliset arvot – voisivat viedä musiikkityylin pitkälle, mutta ihmisten käytös valtaosin pilaa ne.

– Black metal, NSBM, pakanametalli ja RAC voivat toki toimia portaina, jotka kuljettavat jotkut yksilöt korkeammalle. Burzumia en näe ollenkaan osana metalli- tai rock-kulttuuria. Elän traditionaalista elämää ilman minkäänlaista rock-kulttuurin läsnäoloa, ja haluaisin uskoa, että niin tekevät monet Burzum-fanitkin. Heillä ei ole mitään syytä olla elämättä niin. Rohkaisen heitä siihen.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!

Kolme sanaa: Göteborg, death, metal… At, the, Gates… ei, enää, palaa.

Teksti: Riitta Itäkylä

Anders Björler on mies, jota saamme kiittää monesta. Parisen vuotta sitten At the Gates palasi yhteen viimeisellä jäähyväiskiertueelle hänen aloitteestaan. Nyt tarjolla on kaksituntinen retrospektiivinen katsaus bändin historiaan Under the Serpent Sun – The Story of At the Gates -dokumentin muodossa. Mies kuvasi, leikkasi ja ohjasi koko paketin.

Syy miehen innokkuuteen tarjota vanhoille ja uusille faneille mahdollisuus todistaa At the Gates vielä kerran lavalla, ja nyt myös valkokankaalla, on varsin yksinkertainen: hän kantaa syyllisyyttä bändin äkillisestä lopusta. On sovitettava synnit, tai “sulkea kannet”, kuten mies itse asian ilmaisee.

Björlerin voidaan nimittäin sanoa olevan vastuussa At the Gatesin saapumisesta yllättäen tiensä päähän vuonna 1996. Ruotsin Grammy-ehdokkuuden ansainnut, melokuolon klassikoksi muodostunut Slaughter of the Soul oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Se oli hiottu täydelliseksi timantiksi ankaralla studiotyöllä ja keskittymisellä, ja ahkera kiertäminen kasvatti bändin profiilin ennennäkemättömälle, joskaan ei superstarojen tasolle. Kitaristi oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja halusi pois, eikä hän vieläkään osaa antaa tarkkaa syytä päätökselleen.

– Olin hyvin varma päätöksestäni, mutta samaan aikaan hämmentynyt, hän toteaa tänä päivänä.

– Kadun ettemme suoneet faneillemme viimeistä show’ta tai jonkinlaista varoitusta, kuuluu vilpittömän vaatimaton tunnustus.

Mitään muuta kaduttavaa miehellä ei saakaan olla. At the Gatesin tarina ansaitsee paikkansa metallin historiankirjoissa, ja bändin poistuminen death metalin riveistä suosionsa ja kehityskaarensa huipulla takaa sille tahrimattoman maineen, joka on vapaa väljähtämisestä tai kaavojen toistamisesta.

Itse asiassa bändin asenne oli alusta alkaen sen verran “punk”, että näin jälkiviisaana voimme todeta suosion huipulla lopettamisen olleen ehkäpä ainoa looginen ja ymmärrettävä ratkaisu.

Kiero tie

At the Gates oli ensimetreiltä asti eräänlainen outolintu, joka koki perinteisen kuolometallin kaavat liian ahtaiksi. 1980-luvun lopussa Göteborgin liepeillä vietti aikaansa joukko finninaamaisia nuoria, death metaliin ja tape tradingiin elämäänsä perustavia poikia. Koulua käytiin, mutta suurin osa ajasta kului esikaupunkien asunnoissa, autotalleissa ja nuorisotaloissa ryypäten ja rällästäen.

Kyseessä eivät kuitenkaan olleet mitkä tahansa yhteiskunnasta syrjäytyneet kapinalliset – pojilla oli intohimo musiikkiin, taiteeseen ja itseilmaisuun.

– Meillä oli todella vahva ryhmähenki, hymyilee rumpali Adrian Erlandsson.

– Niin, ei sitä voi oikein selittää enää nykypäivänä, meininki oli aivan erilaista, lisää Björler. – Silloin asia oli niin, että kaikki kutsuvieraat olivat In Flamesissä, Dark Tranquillityssä ja niin edelleen. Se oli meidän Göteborg-skenemme, yhdessä huoneessa.

– Olimme niin polttavassa huumassa siihen, mitä teimme, että suurin osa noista illoista kului kuunnellen muiden ideoita tai itse asiassa keskustellen omista ideoista ja uusista kappaleista, joita halusimme treenata. Se oli hyvin luova asetelma.

At the Gates syntyi vuonna 1990 edesmenneen Grotesquen tuhkista. Vokalisti Tomas “Tompa” Lindbergille nekrokuolon satanistinen asenne osoittautui lopulta liian rajoittavaksi, ja kun kitarankaulaan tarttui folkista, klassisesta ja jopa oopperasta kiinnostunut Alf Svensson, kävi selväksi, että At the Gatesillä oli oma vasemman käden polkunsa kuljettavanaan.

– Me melkeinpä ylenkatsoimme simppeliä, normaalia death metalia. Halusimme lyödä kaikki laudalta, Björler selittää. ¬– Alfin ideat mahdollistivat sen. Olimme hyvin ylpeitä yksilöllisyydestämme ja siitä, että saimme aikaan niin erikoisia sävellyksiä.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!

Beyond the Dream onnistuu kimurantissa: rockin kliseet ovat sille vahvuus.

Teksti: Matti Riekki Kuva: Ville Matinmäki

Goottilainen ”dark metal” nahan, kumin ja lepakonguanon tuoksuisine kuvastoineen on vaikea rockmusiikin laji. Jyväskyläläisen Beyond the Dreamin mahtipontinen, kohtalokas ja varjoista ponnistava musiikki kääntyy helposti ”mahtipontiseksi”, ”kohtalokkaaksi” ja ”varjoista ponnistavaksi”. Sen nuoteissa ja lyriikoissa liikutaan kyisellä maaperällä, siellä missä tahattoman huumorin peikko ei meinaa pysyä luolassaan.

– Me ei sitä peikkoa sen kummemmin piilotella, kyllähän ihmisen pitää hiukan hymyilläkin välillä, heittää BtD-solisti Harri Kauppinen.

– Varsinkin lyriikoille saa mun puolesta nauraa itsensä vaikka pyörryksiin, jos kokee sen oikeaksi. Kyse on kuitenkin jostain tunteesta… ja mitä voimakkaampana sen joku kokee, sitä onnistuneempaahan teksti on.

– Toisaalta en voi sietää musiikkia, jonka lähtökohtainen tarkoitus on olla huumoria. Se ei ole ollut mun juttu sitten ala-asteen, jolloin yritti saada Akin ja Turon musalla tyttöjä nauramaan. Sitä jotenkin huomasi, että hevi on se parempi lähestymistapa vastakkaiseen sukupuoleen!

Kitaroin

Kauppinen ei väistele teksteissään kliseitä. Ja miksi pitäisikään, rockhan rakentuu niiden luomalle perustalle, väänsi tai käänsi asian mihin muotoon tahansa.

– Tällä kertaa lyriikoissa konkretisoituu ensimmäisen kerran sana “baby”. Olen pitkään sivuuttanut sen hiukan erilaisilla sanoilla, mutta nyt, 25 täyttäneenä nuorena miehenä koin, että uskallan kirjoittaa ja tulkita sen sanan vaatimalla tavalla.

Beyond the Dreamin kakkosalbumi, vuoden takaisen esikoisen tavoin itse julkaistu While the World Sleeps on joka tapauksessa tanakka paketti tummasävyistä, tarttuvaa toimintaa. Tässäkin pelaa klisee: toinen levy tavallaan täyttää sen, mitä esikoinen lupaili.

– Kehitys tapahtui oikeastaan huomaamatta, kun ruvettiin tekemään levyä ilman omia tai muiden odotuksia.

Kyseessä on siis ”luonnollinen kehitys”, jälleen kuningasotos rockkliseiden oppikirjasta. Kenties vähemmän luontevaa Kauppisen näkökulmasta oli, että levyn musiikin kynäili tällä kertaa hänen sijastaan kitaristi Teemu Liekkala. Sävellyksellisen päävastuun luovuttaminen ei kuitenkaan kuristanut liiaksi.

– Ei sen enempää kuin morkkis baari-illan jälkeen, Kauppinen luonnehtii.

– Ne biisit työstetään valmiiksi, jotka kuulostaa parhaalta. Uuden levyn demomatskussa muutama mun tekemä biisi oli yksinkertaisesti huonoja… ne jätettiin pois aivan mun omasta aloitteesta.

Levy puhuu sujuvasti kuudella kielellä. Reipas ja ajoittain varsin traditionaalinen kitarointi onkin kuuluvin seikka, joka erottaa BtD:n useimmista kilpailijoistaan. Heidän musiikissaan määrää riffi, ei maalailu, vaikka koskettimillakin on toki osuutensa yhtälössä.

– Huomattiin, miten riffivetoiseksi musiikki on muotoutumassa, ja heitettiin vain lisää bensaa tuleen ja karsittiin vielä ylimääräisiä tuplauksia ynnä muuta.

Kauppinen ottaa taas oppikirjan esille. Sivu 666: Kunnioita ensimmäistä ottoa.

– Niitä jäi todella paljon. Äänityksissä huomioitiin koko ajan myös se, että biisit pitää soittaa viidellä miehellä livenä. Tämä lähestymistapa taisi tehdä sen, että ”vähemmän onkin selkeästi enemmän”.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!