TIISTAI

Sloveniassa sijaitseva idyllinen vuoristokylä Tolmin joutui jälleen metalliörkkien jokavuotisen hyökkäyksen kohteeksi. Pienessä kaupungissa noin 10 000 metallistin saapuminen näkyy ja kuluu katukuvassa melkoisen selkeästi, vaikka olisit kuinka ääni- tai näkörajoitteinen.

Tänäkin vuonna suomalaisedustusta oli paikalla varsin runsaasti, ja mikä jottei, kyllähän tällainen reipashenkinen yhdistetty vuoristo-, ranta- ja metalliloma on kivaa vaihtelua, varsinkin heti Tuskan perään…

Perinteiseksi muodostunut äkäinen ukkoskuuro käynnisti jälleen ensimmäisen festaripäivän. Hotellin terassin suojissa oli hyvä nauttia “vielä pari” ja odotella kuuron laantumista. Onneksi myräkkä olikin loppuviikon ainoa, eikä viime vuoden mutahelvettiä tarvinnut kokea näin ollen uudelleen. Nyt hellehelvetti olisi ehkä kuvaavampi nimitys.

Crowbar aloitti joulupukkia muistuttavan Kirk Windsteinin johdolla bakkanaalit osaltani. Keikka oli lähes identtinen Tuska-vedon kanssa, eli tiivistettynä mainio. Kirkin raastava vokalisointi tuntuu menevän koko ajan sillä rajalla, että koska se ääni lähtee, mutta kummasti papan kurkku vain kestää vuodesta toiseen. Raskasta, todella raskasta. Ja ihanaa myös.

Six Feet Under käynnisti vuorostaan illan death metal -putken. Hyväntuulisen rastapapan Chris Barnesin jenkkikiillotetut hampaat kuulsivat pitkälle ja viemäriörinä irtosi yhä vaivatta. Bändin simppeli ja rullaava death metal toimii livenä varsin hyvin, ottaen huomioon, että äänitemuodossa bändi ei ole kovin suuria tunteita minussa yleensä herättänyt.

Cannibal Corpse jatkoi tylytystä. Maanantain lennolla Metal Campin retkeilijöitä viihdyttänyt ja iloisesti korkin päälle astunut George “Corpsegrinder” Fisher oli vedossa, eikä krapulasta näyttänyt olevan tietoakaan. Miehen massiiviset niskalihakset eivät saaneet armoa tälläkään keikalla. Tällaisen lähes täysimittaisen setin yhteydessä Cannibal Corpsen armoton ja lähes taukoamaton tykitys alkoi jo saada lähes huvittavia piirteitä. Äärimmäinen bändi ja äärimmäinen keikkakone.

Lavalle roudattu Brasilian lippu antoi vinkkiä seuraavasta orkesterista. Max Cavaleran johtama Soulfly sai varsin iloisen vastaanoton, ja ihan syystä. Bändin draivi tuntui olevan kaikin puolin huomattavasti kovempi kuin parilla viimeisellä keikalla, jotka olen heiltä nähnyt. Max jaksoi keuhkota huomattavasti terhakkaammin ja tuntui muutenkin olevan vahvassa vireessä. Vakioiksi muodostuneet uudemman ajan Sepultura-coverit voisi kyllä vaihtaa vaikkapa joihinkin Beneath the Remains levyn -biiseihin. Tai vaikka Terveisiin Käsiin.

Euroopassa jo aikaa sitten isoksi nimeksi kohonnut Korpiklaani oli päälavalla illan viimeisenä. Runsaslukuinen yleisö oli alusta pitäen hyvin mukana, vaikka alkukeikasta bändillä tuntui olevan pientä haparointia ihan fyysisestikin: Jonne pyllähti jo ensimmäisen biisin aikana varsin vauhdikkaasti kolauttaen kitaransa iloiseen epävireeseen.

Miekkonen tuntui olevan bändin sanoman mukaisesti hyvin maistissa, ja tätä yleisö tuntui pitävän itsestäänselvyytenä. En sitten tiedä, onko se hyvä vai huono, mutta yleisö tuntui odottavan mieheltä kohellusta, ja sitä se saikin vielä keikan loppupuolella. Eläkeläisten keikoilta tutut letkajenkkajunat risteilivät yleisössä ja hymy viihtyi monen huulilla.

Kakkoslavalla aloitellut Metsätöll kärsi yleisökadosta, kunnes Korpiklaanin keikalta alkoi valua sakkia. Viron liput liehuivat reippaan metal/folkpoljennon tahdissa, ja meininki tuntui olevan kovasti reipas niin bändillä kuin yleisöllä.

KESKIVIIKKO

Venäläinen Arkona aloitti tyttöjen iltapäivän. Ties mihin ketunraatoihin sonnustautunut ja tiukalla asenteella karjunut vokalistineito Maša Arihipova tuntui vetoavan slaavilaishenkisten kansallistunteisiin. Musiikillisesti ihan ketterä folkin ja primitiivisemmän metallin ristisiitos, mutta itse en saanut kovinkaan vahvaa latausta.

Seuraavana soinut Leaves’ Eyesin kevyempi melodinen metalli ei vedonnut suuren yleisön tunteisiin, sillä bändiä ei jäänyt päälavan kupeeseen seuraamaan kovinkaan montaa ihmistä. Siitä huolimatta bändin miespuolinen vokalisti Alexander Krull jaksoi uhota ja piiskata ammattimiehen otteella paikalle jäänyttä sakkia. Ilman häntä touhu olisikin jäänyt kovin vaisuksi, sillä hentoääninen Liv Kristine ei omannut mielestäni kovin vakuuttavaa karismaa.

Tänä vuonnakin saatiin kokea aikataulumuutoksia, joita ei suuremmin missään kuuluteltu. Alun perin illan viimeiseksi suunniteltu DevilDriver soittikin yllättäen alkuillasta Overkillin paikalla. Bändillä oli muutama ihan mainio biisi, mutta aika bulkkikamaa ja rankkuuteen verhottua pomppumetallia noin pääsääntöisesti tarjottiin. Fafaran fuck-vetoinen uhoaminen meni myös jo koomisen puolelle. Yleisölle jenkkien touhu tuntui maistuvan, sillä illan ainoan wall of deathin jälkeinen pitti oli jo melko kookas. Tämähän nyt ei tosin vetänyt vertoja Hatebreedin viimevuotiselle, järjettömän kokoiselle circle pitille.

Lannistumaton Overkill veti takuuvarman keikan, joskin Bobbyn laulu tuntui olevan lähes säännöstään vähän jäljessä. Rasvaprosentiltaan noin nollaa lähentelevä setä jaksoi meuhkata ansiokkaasti läpi koko setin, mikä pisti ilmaan pienen kysymyksen, ovatkohan ne spiidikuurit sittenkään historiaa. In Union We Stand, Fuck You ja Motörheadin Overkill kruunasivat vanhan koulun ystävien illan.

Päälavan viimeiseksi siirtynyt saksalainen Equilibrium luotti ilmaisussaan kovaan uhoon ja taustanauhoilta tuleviin mitäänsanomattomiin folkmelodioihin. Ei kovinkaan vakuuttava esitys, vaikka iso osa yleisöstä tuntui olevan kovin innoissaan. Siispä vielä yksi ja sitten nukkumaan.

TORSTAI

Ruotsin lipun alla purjehtiva Demonical veti harvalukuiselle yleisölle pätevän setin ankaraa old school -painotteista death metalia. Miksaaja otti desibelirajattomuudesta ilon irti ja luukutti niin, että uni karisi jokaisen läsnä olleen kallosta. Kitaristin 80-luvun autenttiset säröpedaalit takkusivat vähän väliä, joskin vokalisti Sverker Widgren vitsaili niiden kyllä yleensä toimivan. Mainio veto, mutta valitettavan harvalle yleisölle.

Siellä sun täällä suitsutettu Suicidal Angel oli vähän pettymys. Bändi harrasti 80-luvun thrash-kliseiden kierrättämistä ehkä vähän turhankin suoraan. Vaikkei pyörää tarvitse keksiä uudestaan, voisi kopioimisen lisukkeeksi laittaa vähän jotain omaa. Riffit olivat aika olemattomia ja samasta puusta veistettyjä. Lavameininki oli toki erittäin kohdillaan, ja innokasta rässiliivikansaa keräytyi lavan eteen jo aika isokin läjä. Kreikan pojat soittivat loppusetissä vielä pari julkaisematontakin biisiä.

Puolan teknikkometallistit vetivät sitten erittäin kovan keikan. Decapitatedin tekninen death metal oli viritetty lähes äärimmilleen. Täytyy vain ihmetellä, miten noin hankalaa ja vikkeläliikkeistä musiikkia voi soittaa noin tiukasti melkoisen kovasta riehumisesta huolimatta. Mitähän Puolan pohjavedessä mahtaa olla, kun sieltä tuppaa noin kovia soittajia? Lekaa tuli päähän ja tunteella. Tämä bändi Suomeen keikalle ja kiiruusti.

Epica veti yllättävän raskaan keikan, kaiketi vähän tilanteen vaatimalla tavalla. Alkukeikasta kosketinsoittajalla oli jotain hässäkkää koneidensa kanssa, mutta muu bändi pisti niistä välittämättä parastaan. Soittoniekkojen päät pyörivät synkronoidusti koko keikan, ja Simonen ylikireät pvc-pöksyt pitivät musiikista ei-niin-kiinnostuneiden mielenkiinnon yllä. Toki neidillä on ihan terve ja kuulas äänikin. Yllättävän positiivinen veto sinällään.

The Exploited oli vähän jännä veto tähän väliin, vaikka ikämiesten punkki flirttailee thrash metalin kanssa aika paljonkin. Vanhalla keesipäällä Wattie Buchanilla tuntui virtaa piisaavan, vaikka mies ei tämän kokoista lavaa haltuun ihan vaivatta ottanutkaan. Wattien nyrkkeilijätyyppisiä harhautusliikkeitä ja pomppimisia oli kuitenkin hauska seurata. Rastapäinen basisti tuntui taas olevan kuin kotonaan näinkin isolla lavalla, vaikka bändin taustalakana olikin suunniteltu kokonsa puolesta vähän eri luokan mestoihin. Varsin pirteä päräytys.

Sitä ollaan niin kelttiä, niin kelttiä. Toblerone-maan Eluveitie on petrannut paljon sitten viime näkemän. Kaikki kahdeksan jäsentä oli nyt niin sanotusti hommansa takana, ja myös komeilla kelttikuvioilla koristeltu lava oli ilo silmälle. Pienet silmänilot, viulua ja kampiliiraa vinguttavat hobittitytöt, olivat nyt saaneet näemmä vähän enemmän tilaa ja vastuuta, mikä on mielestäni hyvä, sillä päävokalisti Chrigel Glanzmann ei ole mikään karismakuningas. Kaikin puolin viihdyttävä keikka ja kerrassaan tarttuvaa festarointimusiikkia. Osa yleisöstä tuntui olevan ihan pähkinöinä, eikä ihme.

Behemothilla oli hommat isollaan. Päälavan reunoille oli pistetty erikseen tyhjät rumpuraiserit, joilla basisti ja toinen kitaristi saivat yrmistellä, ja lava oli muutenkin erinäistä mystistä tilpehööriä tulvillaan. Behemothin musiikillinen ulosanti on jotenkin jopa hengästyttävää, nelikon muusikkous on todella kovalla tasolla. Armoa ei annettu, ja eipä sitä yleisö kyllä pyytänytkään. Loistavaa bläkkishenkistä ja superteknistä death metalia, joka jättää aggressiivisuudessaan jopa Mardukin vyörytyksen kauas taakseen. Puolan pojat korvasivat tällä vedolla komeasti toissavuotisen ukkosen keskeyttämän keikkansa. Tulta ja tappuraa.

Lähes samoihin aikoihin kakkoslavalla aloitteli Deströyer 666, jota oli pakko keritä vilkaisemaan, joten Behemoth jäi vähän kesken. Niittejä säästelemätön nelikko veti tunteella yläkireää ja likaista kuolorässiä, mutta kaikesta huolimatta meno ei itselleni erityisesti kolahtanut. Toisaalta Behemothin vyörytyksen jälkeen ei oikein mikään voikaan tuntua juuri miltään. Yöpalaksi napattu jättihampurilainen tuntui sentään mahassa.

PERJANTAI

Päivän ensimmäisenä nähty Ensiferum nauttii muiden suomalaisten bändien tavoin selkeästi isoa arvostusta täällä päin. Yleisöä oli paikalla enemmän kuin seuraavana soittaneella Obituaryllä. Hamesoturit soittivat ihan pätevän keikan ja saivat yleisön hyvin mukaansa.

Floridan pilviveijot olivat jälleen varsin laiskassa kunnossa, tai siis mitä ilmeisimmin kovissa paukuissa. Biisien väliset tauot venyivät pitkiksi kyläkokouksiksi rumpukorokkeen edessä, kun Obituaryn miehistö ihmetteli että mitäs sitten tehtäisiin. Edes kylään tullut legenda Steve DiGiorgio erikoisine bassoineen ei saanut touhuun eloa.

Toki muutamat ikivihreät kuolorallit tyylin Slowly We Rot saivat yleisöön vähän liikettä, mutta pääsääntöisesti meno oli hidasta myös aidan tällä puolen. Armoton helle vaikutti varmasti myös asiaan. Huomioitava pointti oli myös, että multakurkku John Tardyn ei paljoa tarvitse uudemmissa biiseissä enää mölistä, vain muutama sana sinne tänne ja sitten perään pari minuuttia pelkkää riffijumitusta. Tämä alkoi vähän jo haukotuttaa, joten ihana Beach Bar kutsui jälleen virkistäytymään.

Seuraava mielenkiintoa herättänyt esiintyjä oli Paradise Lost. Alkukeikasta yrmeän oloinen Chris lauloi ihmeen hyvin, mutta loppukeikkaa kohden homma alkoi mennä taas enemmän siksi tutuksi epävireiseksi hoilottamiseksi. Pakolliset Ember’s Firet ja As I Diet toki toimivat, mutta kyllä tästäkin laiska ja rutiininomainen vaikutelma jäi. Patsasmaisesti seisoskellut yleisö kirvoitti myös Chrisiltä lakonisen ja paljonpuhuvan välispiikin: “Nice mospit.”

Loppuillasta kakkoslavalla Schwartzkristal kirskutti norskityylistä kireänkylmää bläkkistä, mutta ei onnistunut vakuuttamaan oikein millään tasolla. Suuria pimeyden tunteita tulkinnut vokalistikin oli vain lähinnä huvittava. Jokseenkin väsynyt päivä esiintyjien puolelta, joten väsynyt toimittaja meni ajoissa paapimaan.

LAUANTAI

Kello kolmen paahteessa oli kotoisen Insomniumin vuoro koetella hellerajojaan. Hyvin pojat jaksoivat meuhkata lavalla farkut jalassa, paahtavasta kelistä huolimatta, ja yleisöäkin oli paikalla tässä vaiheessa päivää yllättävän paljon. Alueelle lähtiessä hotellin mittari näytti jo +37.

Exodusin papat näyttivät todellakin kaapin paikan. Setissä ei kuultu ainoatakaan hidasta tai keskitemposta biisiä, ikivihreää Toxic Walztia lukuun ottamatta. Edeltäjiensä isot saappaat pätevästi täyttänyt, kiukkuisen oloinen karjuja Rob Dukes jaksoi piiskata yleisöä ja saikin kohtuullisen kokoisen moshpitin pyörimään lähes koko keikan ajan. Ehkäpä näiden festarien ankarin veto. Tai ainakin hikisin.

Dark Tranquillityn laulaja Mikael Stanne tuntui olevan kovasti tohkeissaan ja sai intonsa tarttumaan hyvin myös eturiveihin. Muu bändi tuntui vetävän enemmänkin rutiininomaisesti. Innostuneen miehen jokseenkin tyttömäinen pomppiminen ja viuhtominen käsillään alkoi kuitenkin käydä loppukeikasta lähinnä huvittavaksi. Jotain naapureidemme keikasta jäi uupumaan, vaikka lavan vieressä paikalliset palomiehetkin heiluttelivat letkujaan kuumentuneen yleisön iloksi.

Tänäkin vuonna Finntroll oli kovasti odotettu vieras, Suomen lippuja tuntui taas näkyvän hämmästyttävästi siellä täällä. Peikkopartiosta on muodostunut kova ja ehkäpä jopa jo vähän rutinoitunutkin keikkakone. Mutta kun lavalla pyöritettiin lettiä Trollhammaren tai vaikkapa Jaktens Tidin tahtiin, niin pyöri se letti yleisössäkin, tanner vaan pölisi. Noinhan sen pitää mennä.

Erinäisten lähes fanaattisten Suomi-fanien kanssa jutellessani sain selville, että alun perin bändeistä lähtenyt kiinnostus kotimaatamme kohtaan on laajentunut aina kielen opiskeluun ja useisiin matkoihin Suomeen. Kannattaisikohan jonkin matkailunedistämislaitoksenkin jo herätä, tukea vaikkapa musiikkivientiä ja unohtaa se ainainen Rovaniemi, tuo Joulupukin koti -paska.

Päälavan viimeinen akti ei paljon joulua julistanut. Päälava pettyi savuun ja paukkuihin kun Immortalin ukot pistivät polkaksi. Uskomatonta kyllä, kaksi ukkoa tuntui täyttävän hyvin näinkin ison lavan. Toki tyylikkään uhkaava, noin 20×30-metrinen taustakangas sekä runsaat taidokkaasti käytetyt savut ja valot auttoivat illuusion luonnissa.

Vaikka en Immortalin suurimpia ystäviä ole, niin keikka oli vakuuttavaa paatosta. Pönäköityneen Abbathin pomppima sivulaukka oli melkoisen koomisen näköistä, mutta sen nyt kesti. Pohjoisen Pimeyden Pojat toivat ilmeisesti mukanaan vähän viileämpää ilmaa, sillä vasta tässä vaiheessa alkuyötä alkoi keli olla suomalaisittain ajatellen jopa siedettävän viileää.

Kalmah veti kakkoslavan alueen täyteen, mitä ei muistaakseni ollut mikään muu bändi tehnyt, paitsi ehkä Opeth viime vuonna. Toki ne pari screeniltä näytettyä jalkapallomatsia täyttivät “yllättäen” kakkoslavan tienoon, mutta jotain futista nyt ei lasketa.

Kalmahin kundit näyttivät olevan varsin mielissään ja ehkä vähän hämmentyneiltäkin, ja toki syystä. Yleisö oli innolla mukana, harvemmin tällaista tapahtunee kotikulmilla soittaessa. Bändin lava-aktissa ja karismassa on vielä kehittymisen varaa, mutta mitä paskaa. Yleisöön upposi homma näinkin. Tähän oli ilo lopettaa ja raahata väsynyt kroppa koppaan maata.

Viimeisimmät tiedot kertovat että Tolmin saa pidettyä Metal Campin enää kaksi vuotta, ja sitten tapahtuma vaihtaa paikkakuntaa. Suosittelen käymään kauniilla alueella ja leppoisalla festarilla vielä kun ehditte.

Teksti: Teemu Vähäkangas Kuvat: Hencca Ojamo

Paljasta seuraava yleistieto, ja voit voittaa kahden päivän lipun 13.-14.8.2010 tahkottavaan Jalometalliin. Jaossa kolme lippua.

Jalometallin kotikaupunki on tullut aikojen saatossa tunnetuksi eräästä luonnonesteestä, jonka hengessä tiedetään alkoholijuomiakin sovelletun. Mikäpä liemi mahtaa olla kyseessä?

Vastaukset otsikolla JALO osoitteeseen kilpailut.inferno(at)popmedia.fi. Muista liittää mukaan yhteystietosi (osoitteen lisäksi puhelinnumero/email). Kisa voimassa 2.8.2010 asti. Voittajille ilmoitetaan sähköpostitse.

PERJANTAI

Helsinki on äärimmäisyyksien kaupunki. FME:n aikaan helmikuussa pääkaupunkimme kärvisteli sydäntalven tuiverruksen kourissa, mutta Tuskaa tervehti tyypilliseen tapaan heinäkuun helle. Kaisaniemenpuistossa viimeistä kertaa järjestetty metallifestivaali on tehnyt Helsingille hyvää monessa mielessä, ja tuskinpa muutto Suvilahteen festarin omintakeisen rentoa ja hyvää ilmapiiriä ratkaisevasti verottaa.

Barren Earth avasi Tuskan Sue-lavalla tunnelmallisesti, rönsyillen ja viipyillen. Oppu Laine on bändin musiikin selkäranka ja sydän sekä eräs Suomen tyylikkäimmistä basisteista lavalla. Bändin ensiaskeleet ovat olleet näyttäviä ja vakuuttavia, ja jatkoa odotellaan ainakin täällä varsin kiinnostuneena.

Samaan aikaan Inferno-lavalla mellasti ruotsalainen The Arson Project, jonka anti oli huomattavasti ärhäkämpää. Tällainen äärinopea, joskin taidokas hakkaaminen ei BE:n tunnelmoinnin rinnalla oikein tehnyt vaikutusta. Sekään ei auttanut, että äänenvoimakkuus oli mallia helvetillinen.

Päälava avattiin julmetun komeasti Testamentin keikalla. Bändi on vieraillut Suomessa viime vuosina tiuhaan, ja aina siihen on voinut luottaa. Tällä erää settiä oli vähän uudistettu esimerkiksi viime vuoden Ankkarockiin verraten. The Gatheringilta ja The Formation of Damnationilta oli kummaltakin lisätty mukaan yksi biisi. Keikka alkoi vanhalla kauralla ja eteni loppua kohti uuteen materiaaliin. Yleisö intoutui pittailemaan uusimman levyn nimibiisin aikana niin, että bändikin oli silminnähden tyytyväinen näkemäänsä.

Bändi soittaa huomattavan hyvin. Alex Skolnick on suosikkini soolokitaristeista, miehen taito, tatsi ja esiintyminen ovat vain niin kerta kaikkiaan loistavia. Chuck Billy on totta kai aivan omaa luokkaansa keulamiehenä ja laulajana. On hienoa nähdä kokoonpanon vakiintuneen monien hullujen vuosien jälkeen. Aivan nappiin keikka ei mennyt, sillä Riding the Snaken aikana Alex Skolnickin kitarasta katosi ääni, eikä sitä saatu takaisin ennen kuin aivan loppuvaiheessa.

Siitä siirryttiin sitten Insomniumin matkaan Sue-lavalle. Pitkästä aikaa mukana menossa oli myös Ville Friman varamies Markus Vanhalan sijaan. Bändin ainutlaatuinen melodiataju upposi telttaolosuhteissa tehokkaasti, vaikka hieman vaimeat soundit vähän menoa haittasivatkin. Bändi oli saanut lavalle myös kosketinmies Aleksi Munterin, joten syvyyttä piisasi. Keikka oli aivan selvästi parempi kuin esimerkiksi Sauna Open Airissa näkemäni. Kiitos!

Toisessa teltassa piti käydä kuriositeetinomaisesti vilkaisemassa Rytmihäiriötä, joka näytti keränneen paikalle varsin kiitettävästi yleisöä. Kitaristi Janne Perttilällä oli ruhtinaallinen vajaan tunnin siirtymäaika BE-keikalta tälle, mutta se ei näyttänyt haittaavan.

Tarotin päälavakeikka oli vähän poikkeuksellista mallia. Mukana oli Kuorosota-ohjelmasta joillekin tuttu kuoro vetämässä taustoja. Kenties tämän ansiosta veto oli jokseenkin odottamaani antaumuksellisempi. Huumoria, vauhtia ja tanakkaa heviä. Ei mitään unohtumatonta, mutta viihdyttävää joka tapauksessa.

Vaikka Peter Tägtgrenin meriitit ovat kiistattomat, täytyy sanoa, että Pain ei tällä kertaa kiinnostanut lainkaan, etenkään kun Swallow the Sun veti samaan aikaan Inferno-teltassa. StS:n keikka jatkoi BE:n ja Insojen aloittamaa tunnelmapainotteista telttasarjaa. Bändi on lavalla nykyään niin monien keikkojen itsevarmaksi ja ylvääksi koulima, että pahaa sanaa on todella vaikea keksiä. Vain se haittasi, että äänenvoimakkuus teltassa oli hämmästyttävän alhainen, aivan eri luokkaa kuin samalla lavalla aiemmin esiintyneellä The Arson Projectilla. Liittyiköhän tämä siihen, että keikka ilmeisesti tallennettiin dvd-julkaisua varten?

Päivän toinen tuplasoturi Aleksi Munter ehti muuten hengähtää niin ikään tunteroisen Inso-keikan ja StS:n välillä. Kovia jätkiä nuo ammattimiehet. (VR)

Satyricon valloitti päälavan seuraavaksi. On sanomattakin selvää, että kirkkaassa päivänvalossa Satyrin johtamat joukot ovat haastavan paikan edessä. En väitä, etteikö ammattitaitoisen norjalaisryhmän toiminta lavalla keräisi myös kiitosta, mutta oikeissa olosuhteissa Satyriconin musiikki ja ”die, die” -huudot toimisivat sen piirun verran paremmin.

Settilista oli koottu tutuista aineksista, vaikka Filthgrinder yritettiinkin myydä harvinaisuutena. Yleisö oli kuitenkin paikka paikoin erinomaisesti mukana, ja tämän myös bändi (tai Satyr) huomasi. Peruskauraksi osoittautuneen vedon todellinen kliimaksi koettiin kuitenkin vasta viimeisen kappaleen kohdalla. Mother North on yksinkertaisesti hieno ja ajaton klassikko.

Norja-teema jatkui Sue-lavalla, jolle asteli sooloprojektinsa tiimoilta Ihsahn. Yleisömäärästä päätellen miehen Tuska-vierailua oli odotettu hartaasti monessa eri osoitteessa. Osa yleisöstä oli kuitenkin tullut ilmeisesti väärään telttaan, sillä pari eksynyttä sielua vaihtoi maisemaa jo ensimmäisen biisin, The Barren Landsin puolivälissä.

Uusinta Ihsahn-kiekkoa dominoivaa saksofonia ei tällä kertaa kuultu, mutta monivivahteista ja mutkikkaahkoa metallia kylläkin. Ihsahnin taustabändi näytti suoraan opistolta tulleelta, mutta pirun hyvin nuo pistivät menemään joka tapauksessa. Unhealerin kajahtaessa soimaan herra Åkerfeldtia ei odotuksista huolimatta lavalla nähty, mutta bändin kosketinsoittaja veti miehen osuudet oikeinkin kelvollisesti. Kansa nyökkäili hyväksyvästi.

Juuri, kun osa ihmisistä alkoi valua kohti päälavaa, ilmoitti herra Tveitan soittaneensa pari vuotta sitten erään toisen bändin kanssa Kaisaniemessä. Yleisö innostui arvatessaan, että jotain spesiaalia oli luvassa. ”Thus Spake the Nightspirit!” ja sitten mentiin. Ihsahn tietää, ettei Keisaria noin vain jätetä. Frozen Lakes on Mars sai kunnian olla setin päätösbiisi, ja hyvä niin.

”My name is Devin fucking Townsend and here is Ziltoid!” jää aikakirjoihin yhtenä parhaista päälavan haltuunotoista, mitä Kaisaniemen puisto on nähnyt tai tulee näkemään. Kanadalainen Devin Townsend lienee ainoa mies tällä planeetalla, joka pystyy toteuttamaan helteisellä Tuskan päälavalla kieli keskellä poskea älyttömän avaruustarinan kahvia rakastavasta Ziltoid-muukalaisesta – ja saamaan yleisön pähkinöiksi.

Yleisön joukosta löytyi toki muutamia, joille Townsendin ala- ja ylätyyliä sekoittava huumori ei avautunut, mutta minkäs sille voi. Silminnähden seestyneen kanadalaisen välitön olemus lavalla oli kuitenkin jotain erityislaatuista. Konseptin kruunasi taustabändin tiukka soitto, mistä erikoismaininta täytyy antaa tyylitajuiselle rumpalille Ryan Van Poederooyenille. Miehen täytyy olla yksi parhaista koskaan Tuskassa soittaneista rumpaleista.

Siinä vaiheessa, kun Chuck Billy saapui lavalle esittämään Planet Smasher -kappaleen nimiroolia, oli pakko kumartaa syvään. Tällaista festarishow’n tulisi aina olla: ammattitaitoista, tiukkaa, mutta ennen kaikkea hauskaa – myös artisteille. Kaikesta päätellen Townsend ystävineen nautti täysin siemauksin ensimmäisestä Tuskastaan.

Puolitoista tuntia kestänyt hurmos päättyi kauniiseen Deep Peaceen, ja yleisön reaktioista päätellen viimeinen Tuska-perjantai Kaisaniemessä ei olisi voinut päättyä enää yhtään komeammin. Dvd-julkaisua odotellessa. (MOL)

LAUANTAI

Hivenen yllättävää oli, että lauantain starttasi päälavalta Blake. Tämä osoittautui kuitenkin odotettua huomattavasti toimivammaksi ratkaisuksi.

Aaro Seppovaara bändeineen huokuu sitä tänä päivänä harvinaista asennetta, että täältä pesee, perkele! Asenne yksin ei tietenkään riitä, mutta kun Blake rytyyttää siihen päälle lyijynraskaat rock-riffinsä, ainakin minä olen täysin myyty. Toimii, ja niin maan saatanasti. Väkeä virtasi alueelle tasaiseen tahtiin keikan ajan, joten toivottavasti jykevä ja alkuvoimainen keikka saavutti monia uusia korvapareja. Erityismaininta rumpali Kari Reinille, tästä ei rumpali tyylitajuisemmaksi enää tule.

Death metalin monet kasvot näyttäytyivät seuraavaksi, kun Sotajumala ja Torture Killer esiintyivät teltoissa. Sotajumalan tekninen, kylmä ja vakava tylytys toimi tolkuttoman hyvin jo Tuskassa 2008, ja niin näkyi olevan nytkin. Vaikutuksen teki niin Mynni Luukkaisen suunnaton lavakarisma kuin Timo Häkkisen aina vain miehevämpi kokopartakin. Torture Killerin huomattavasti mullantuoksuisempi mättö on sekin jenkkiläisen kuolometallin jäljillä, mutta samanhenkisistä aineksista on keitetty erilainen keitto. Yleisöä taisi Sotajumalalla olla vähän enemmän, mutta ei Torture Killer meiningissä toiseksi jäänyt, todellakaan.

Tuskan tuplasotureista kolmas, Peter Tägtgren, oli seuraavana vuorossa päälavalla Hypocrisyn kanssa. Bändi on jäänyt meikäläiselle aina etäiseksi, mutta aivan kelvollista metallia se tuntui paiskovan. Jotenkin sellainen muovisuus ja synteettisyys show’staan kuitenkin paistoi. En vakuuttunut, mutta en nyt voi oikeastaan arvostellakaan. Biisimateriaalia tunteville keikka antoi varmasti kovia elämyksiä, ja yleisö tuntuikin nauttivan täysin rinnoin.

Pahoittelut Itä-Suomeen: kun toisessa teltassa soittaa Crowbarin kaltainen harvinaisuus, ei FM2000:a ehdi käydä edes vilkaisemassa.

Kirk Windstein oli Sue-lavalla niin vaikuttava hahmo, että kylmät väreet menivät jo siitä, kun näki miehen vaihtavan kitaraa. Tämä jos joku on raskasta, saatana. Windsteinin laulu on raastavaa, mutta jotenkin elävällä tavalla. Biiseissä on sävyjä ja voimaa enemmän kuin kotitarpeiksi. Bändi muuten kiinnosti Tuska-väkeä todella paljon: teltta ja sen takainen mäki oli täynnä kuin Turusen pyssy, kuten kyllä koko Tuska-alue muutenkin koko viikonlopun.

Crowbar veivasi kappaleen myös Peter Steelen muistolle, mutta minulle se jäi tunnistamattomaksi. Päätoimittajamme mukaan kyse oli Carnivoren biisistä, mutta niin hidastetusta versiosta, että biisiä on mahdoton sanoa (Race Warhan se oli, pt. huom.). Hyvä meininki joka tapauksessa! (VR)

Devin Townsend Projectin kohdalla moni odotti varmaan myös Anneke van Giersbergeniä, sillä olihan nainen ollut DTP:n mukana Hollannissa. Kuitenkin, kun kolme Addicted-levyn biisiä olivat avanneet keikan, voitiin nämä toiveet haudata lopullisesti. Eikä siinä mitään, Townsendin ääni on kyllä enemmänkin kuin riittävä näihin karkeloihin. Se on nimittäin varsin timanttisessa kunnossa.

Omat suosikit menivät ilmeisen yksiin muun yleisön kanssa: Deadhead ja Earth Day olivat positiivista energiaa huokuvan setin parhaimmistoa. Voin vain kuvitella, miltä heistä, jotka kuulivat Townsendin tuotantoa ensimmäistä kertaa – ja mahdollisesti tykästyivät kuulemaansa – tuntui. Harvoin on ylenpalttinen hehkutus näin perusteltua.

Vain todellinen nörtti uskaltaa tunnustaa olevansa nörtti ja vetää housut kinttuihin tuhansien suomalaisten edessä ennen kitarasooloa. Pössyttelystä luopunut kaljupää Townsend on eittämättä tällainen. Kiitos Tuska-organisaatiolle tästä tuplakiinnityksesta. Oli varmasti kaiken vaivan arvoista. Näppituntumalta veikkaisin, että Townsend nähtäneen Suomessa uudestaan. Hyvinkin pian.

Kotimaisen Survivor’s Zeron ja länsinaapurista tulevan Armed for Apocalypsen osaksi jäi esiintyä heti kesäpäivän kruunanneen DTP:n perään, ja myönnettäköön, että jotain monumentaalista olisi pitänyt tähän väliin olla tarjolla. Kumpaisestakin jäi itselle kuitenkin aika väljä kuva, vaikka kummankin telttaan kohtalaisesti väkeä riittikin. Pääesiintyjän jälkeinen slotti on usein hieman epäkiitollinen.

Päälavalla esiintyi seuraavaksi mahtipontisen melodisesta musiikistaan tunnettu Kamelot. Bändin esiintymistä eläytyvän laulaja Roy Khanin johdolla oli kyllä ilo seurata, mutta jokin biiseissä vain tökkii. Makuasioista voidaan kinastella, mutta hyvä niin, että show’sta voi joskus nauttia sen enempää analysoimatta.

Amerikan Yhdysvalloista suomalaista metallikansaa raippaamaan saapunut Overkill otti Sue-lavan, täyteen pakkautuneen teltan ja teltan lähialueen niin suvereenilla tavalla haltuun, että vastaavaa intensiteettiä joutuu hakemaan vuoden 2008 Tuskasta ja Primordialin vedosta. Yleisö hengitti jokaista hetkeä kuin viimeistään, kunnes henkeä ei enää tahtonut saada. Veto nousi heittämällä viikonlopun kärkikahinoihin.

Harmi, että ruotsalainen Bloodbath oli heitetty päällekkäin Overkillin kanssa. Nyt tuskalaiset joutuivat valitsemaan kahden kovan väliltä, eikä molempien täysivaltaiseen katsastamiseen ollut mitään mahdollisuuksia. Sen mitä kuulin, kontrasti Mikael Åkerfeldtin välispiikkien ja itse paahtamisen välillä on sangen mielenkiintoinen. Mutta sehän on jo Opethista tuttua.

Peruneen Mastodonin tilalle lauantain viimeiseksi esiintyjäksi pestattu Nevermore osoittautui pettymykseksi. Koukukasta metalliaan tahkoava jenkkibändi osaa kyllä kitaravelho Jeff Loomisin johdolla soittaa, mutta tuntui, ettei esimerkiksi laulaja Warrel Danea olisi voinut vähempää kiinnostaa suomalaisella metallifestarilla esiintyminen. Yleisöä oli kertynyt päälavan läheisyyteen verrattain vähän, mikä saattoi näkyä myös toiseen suuntaan. Tiedä sitten häntä, mutta hyvä maku ei jäänyt.

Jossittelu on perseestä, mutta olisin mielelläni nähnyt kehnon livebändin maineessa olevan Mastodonin lauantain päätteeksi jo senkin takia, että yhtyeen Crack the Skye oli yksi vuoden 2009 parhaista albumeista. (MOL)

SUNNUNTAI

Sunnuntain avasi mainio peikkoryhmä Finntroll, joka esiintyi onneksi hieman hämyisämmässä teltassa päälavan sijaan. Yleisöä oli pakkautunut telttaan kiitettävä määrä, eikä ”aikainen” herätys tai piinaava helle tuntunut painavan juuri kenenkään jaloissa. Biisejä kuultiin monipuolisesti pitkin bändin katalogia. Jengi oli menopäällä alusta loppuun.

Keikan kohokohdaksi nousi hieman yllättäen Trollhornin päätös kosia tyttöystäväänsä lavalta käsin. Tiukkaan tilanteeseen liittyi myös aimo ripaus tahatonta komiikkaa, mikä ainoastaan nostatti festarikansan fiilistä. Hetkeä myöhemmin saatu vahvistus vastauksen laadusta kirvoitti toiset – tai kolmannet – aplodit. Tuska on monessa suhteessa intohimon ja rakkaudenkin juhla.

Rakkautta oli luvassa myös päälavalla, jonne asteli Blackie Lawless yhtyeineen. Täytyy sanoa, että vaikka meriitit olisivat mitä tahansa, rutiinillakin on rajansa. Lähes kaikki W.A.S.P.-hitit, Animalia lukuun ottamatta, kuultiin, mutta niin myös kaikki kliseet. Ikäisekseen vetreässä kunnossa oleva Lawless tuntui palkatulta esiintyjältä termin kaikissa negatiivissa merkityksissä.

Yleisö kuitenkin jaksoi fiilistellä klassikkobiisien tahtiin, ja tuskin tökerö playback jaksoi haitata montaakaan korvaparia. The Idol kajahti ilmoille komeaan tapaan ja osoitti sen, mitä saattoikin ounastella. Kyllä Blackie Lawless on edelleen vedossa, jos niikseen tulee. Toivotaan miehelle voimia ja jaksamista joka tapauksessa.

Nuorekas Trigger the Bloodshed veti taidokkaasti, muttei mitenkään muistettavasti. Biisit tuntuivat toistavan liiaksi toisiaan. Illan odotetuimmat vedot olivat selvästi verottaneet väkeä, eikä samaan aikaan Inferno-lavalla vääntänyt nimekkäämpi Warmen ainakaan auttanut asiaan. Warmenin esiintyminen vei tällä kertaa pidemmän korren näistä kahdesta, vaikka kumpikaan ei omaan makuun aivan osunutkaan. (MOL)

Muistan yhä, kuinka minulla oli mahdollisuus käydä Cannibal Corpsen keikalla Pakkahuoneella pari vuotta sitten. Päätin silloin jäädä parvekkeelleni juomaan kavereiden kanssa kaljaa.

Nyt tuli sekin virhe vihdoin korjattua, ja millä tavalla! Jos olivat Windstein lauantaina ja Billy perjantaina vakuuttavia lavalla, niin oli perhana soikoon myös George Corpsegrinder Fisher sunnuntaina! Vanha kunnon lonkerosormi Alex Webster teki myös vaikutuksen virtuoosimaisella soitannollaan.

Bändin death metal on levyllä murskaavaa ja ruhjovaa, ja jotenkin odotin, että festivaaliolosuhteissa se typistyisi monotoniseksi jaanaukseksi. Paskat. Meno oli aivan huikeata alusta loppuun. On se Cannibal-blast vaan hieno komppi, pisteet Paul Mazurkiewiczille!

Death metalin syövereissä jatkoi Nile, samalla lavalla kuin kaksi vuotta aiemmin. George Kolliasin inhimillisen suorituskyvyn rajoja venyttävä rummunsoitto sekä monimutkaisuudessaan hämmentävän pitkälle viedyt biisit viehättivät Tuskaa, sillä telttaan kerääntyi valtava määrä ihmisiä. Loputkin haivenet kallostaan leikannut Dallas Toler-Wade kommentoikin, että täällähän on metallipäitä niin pitkälle kuin silmä siintää.

Keikka ei tehnyt aivan samanlaista vaikutusta kuin kaksi vuotta sitten, vaikka mukana oli nyt myös uusimman Those Whom the Gods Detest -levyn materiaalia. No, sympaattinen, ääritekninen ja viihdyttäväkin setti siitä sukeutui joka tapauksessa.

Venäläistä [Amatory]:a ei ollut monikaan eksynyt katsomaan. Puoli biisiä ehdin katsoa, enkä sen perusteella osaa sanoa kuin sen, että ei nyt ainakaan tajunta räjähtänyt.

Sitten päästiinkin jo siihen viimeiseen asiaan. Megadeth-rumpali Shawn Droverin basarinkalvot olivat Rust in Peace -symbolein koristellut. Soundeja tsekkailtiin pitkään ja hartaasti, mutta kun sitten bändi starttasi Wake Up Deadilla, kokonaisuus kuulosti kumminkin täysin sekamelskalta. Muutaman minuutin säädön jälkeen paketti saatiin kasaan, enkä muista yhtä kristallinkirkkaita kitarasoundeja Tuskassa moneen kertaan todistaneeni. No, ilo oli lyhytaikaista, sillä jo varsin pian Chris Broderickin kitara alkoi pätkiä, ja varsinkin soolot kärsivät tästä aivan helvetisti.

Jos soundit olivat kirkkaat, sitä ei ollut Dave Mustainen ääni. Mies vaikutti muutenkin vaisulta, mutta hänen laulunsa oli kyllä hetkittäin täysin luokatonta naukumista. Välispiikit kuulostivat laulua paremmilta.

No, tulihan sieltä se Rust in Peace melkein kokonaan. Hämmentävin hetki oli, kun Dawn Patrolin jälkeen ilmoille ladattiin Trust. Koko yleisö odotti tietenkin Rust in Peace…Polarisia, mutta näin tällä kertaa. Kohokohdaksi jäi Holy Wars…the Punishment Due.

RIP-kimaran jälkeen loppukeikka oli silkkaa greatest hitsiä. Kokonaisuudessaan ihan kelpo veto, mutta kyllä Sauna Open Airissa oli vuonna 2007 huomattavasti räjähdysherkempi ja jyrkempi meno. Ilmeisesti joka toinen toimii, koska vuoden 2005 Saunassa Megadeth oli virkamiesmäisen tylsä. (VR)

Teksti: Vilho Rajala ja Marko-Oskari Lehtonen Kuvat: Pia Sundström

TORSTAI

Muutaman edellisvuoden tapaan jo torstaina käynnistynyt Nummirock tarjosi avauspäivänään lämmikettä kolmen bändin verran. Juhlat käyntiin potkaissut Trespassenger lätkytteli demotasoista melodeathiaan kohtuullisen mukavasti, mutta vasta seuraavana soittanut Kiuas alkoi saada touhuun odotettua potkua.

Illan odotetuimpana nimenä toimi pienistä teknisistä vaikeuksista kärsinyt Korpiklaani, jonka kansankielinen mutta kansainvälinen metalli sai kovassa festivaalinousussa olevaan yleisöön kunnolla liikettä. Yhtye on todettu usein erinomaiseksi livebändiksi, joka saa oikeaan saumaan osuttuaan yleisön riehakkaaseen tilaan. Näin kävi myös Nummirockissa.

PERJANTAI

Perjantaina päälavan korkkasi aina yhtä tehokas Swallow the Sun. Valitettavasti viime yö oli vaatinut yleisöltä rankat veronsa, joten hidastempoinen doom metal ei tuntunut kaikkein optimaalisimmalta valinnalta aurinkoisen kesäpäivän taustamusiikiksi. Hyvin yhtye kuitenkin veti, ammattitaidolla ja tunteella. Harmi, että väsymys ei sallinut tarkempaa keskittymistä keikkaan. Tähän vaaditaan ronskimpia otteita.

Hörpittyämme muutamat kahvit Fort Venomilla (epiteetti, joka leiriimme iskostui vallan nopeasti) palasimme takaisin alueelle katsastamaan Tarotin äärimmäisen tiukkaa settiä. Pitkään altavastaajan asemassa ollut yhtye on kokenut 2000-luvulla uuden renessanssin ja saanut vihdoinkin ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Tommi Salmelan mukaantulo toisen vokalistin rooliin on tuonut yhtyeen dynamiikkaan uutta, tuoretta lisäpotkua.

Tarotin tapaan kuopiolaislähtöinen 2 Times Terror vastasi festivaalien mielenkiintoisimmasta lavashow’sta, josta ei teatraalisuutta ja yleisön huomioimista puuttunut. Jyhkeä konemetalli pauhasi vakuuttavasti ja kappaleetkin osoittivat ryhdikkyytensä huomattavasti levyversiota paremmin.

Täysin toista maata edusti pian 2 Times Terrorin jälkeen esiintynyt Dark Tranquillity, jonka perusvarma esiintyminen tuntui pelkältä rutiininomaiselta suorittamiselta. Mikael Stannen lavaesiintyminen on energistä ja bändin soitto toimii konemaisen hyvin, mutta kun todellinen tunne ja into puuttuvat, ei ammattitaitoisinkaan metallibändi kykene kuin korkeintaan keskinkertaiseen suoritukseen. Dark Tranquillity oli kohtuullisen hyvä, mutta se ei riitä, kun on mahdollista olla paras.

Sen sijaan Finntroll veti Inferno-lavalla mainion setin, joskin keikan soundit olivat hieman laimeat. Jaktens tid, Trollhammaren ja muut klassikot tarjosivat kuitenkin kelpo viihdykettä oluenjuonnin tueksi alati viilentyvään aattoiltaan.

Viikonlopun odotetuimpiin nimiin kuulunut Six Feet Under onnistui jyräämään yleisön tasaiseksi keskitempoisella death metalillaan. Soiton hillitön groove sai takuulla Nummijärven pohjamudat kuplimaan, ja laulutaiteilija Chris Barnesin nuhjuisessa olemuksessa ja ganjankäryttämässä äänessä oli aidosti pysäyttävää karismaa. Oli bändin musiikista sitten mitä mieltä tahansa, ei sen toimivuutta ja julmaa käskytystä voi kiistää.

Aattoillan viimeinen yhtye, Graveborne, tarjosi Fosters-lavalla yleisölle teistisen black metalin ilosanomaa. Niittejä, verta ja blastbeatia. Perinteisen black metal -kaahauksen ystäville Graveborne tuskin oli pettymys, vaikka toimittajaan iski keikan aikana lievä puutuneisuus.

LAUANTAI

Leirintäalueella aamuun asti jatkuneilla hevikaraokesessioilla oli jokseenkin psyykettä haurastava vaikutus, joka heijastui myös unen laatuun, mistä johtuen henkilökohtaiset deliriumit vaikuttivat myös aamupäivän yleiskuntoon.

Rohkein mielin talsimme alueelle hieman ennen kahta, jolloin omaa settiään aloitteli Inferno-lavalla Throes of Dawn. Yhtye on kasvanut hienosti alkuaikojen black metal -höysteisestä ruhjonnasta eteeriseksi ja progressiiviseksi dark metal -lähettilääksi. Keikka oli hieno, ja orkesteri on onnistunut lisäämään luontevasti Pink Floyd -tunnelmointia musiikkiinsa. Black Carbon Snow, Vertigo ja Velvet Chokehold jäivät mieleen erityisen hienoina vetoina. Kohokohta oli kuitenkin päätösbiisi The Hermit, joka ei kymmenenkään vuoden jälkeen kuulostaa tippaakaan väsyneeltä.

Seuraavaksi mielenkiinto kohdistui päälavalla esiintyvään Sepulturaan, joka veti armottoman energisen keikan. Vaikka kyseessä ei olekaan se klassinen kokoonpano, voin rehellisesti todeta seuranneeni hyvää keikkaa hyvältä ja toimivalta bändiltä. Vokalisti Derrick Green on lavalla pätevä kaveri ja piti yleisöä hyppysissään koko keikan ajan.

En ole seurannut Sepulturan tuotantoa enää pitkään aikaan, mutta keikan perusteella olisi varmaan syytä. Ainakin uusimman levyn A-Lexin Filthy Rot -kipale toimi hienona hiennostattajana. Mutta kyllä klassikkojakin riitti. Muun muassa Troops of Doom, Inner Self, Territory, Dead Embryonic Cells, Refuse/Resist, Altered State ja Roots Bloody Roots tarjosivat yllin kyllin pureskeltavaa myös vanhoille faneille.

Pian Sepulturan jälkeen esiintyi Thyrfing, joka veti eeppistä viikinkimetalliaan Inferno-lavalla. Tietämykseni yhtyeestä rajoittuu oikeastaan kolmeen ensimmäiseen levyyn, mutta hyvältähän tuo uudempikin materiaali kuulosti. Post-Sepultura-tilassani en kyennyt osallistumaan täysipainoisesti keikan tunnelmaan, mutta täytyy sanoa, että uuden vokalistin Jens Rydenin ulosannissa on karismaa ja tunteenpaloa.

Kovaan nousuun uuden NEF.VI.LIM-ep:nsä myötä lähtenyt Enochian Crescent ei ollut aivan omimmillaan valoisalla ulkolavalla, mutta bändin yksilöllinen black metal toimi olosuhteet huomioiden mallikkaasti.

Tavallista typistetymmässä lavashow’ssa nähtiin tällä kertaa nahka-asuisia tanssityttöjä ja perinteisiä verileikkejä, jotka siivittivät yleisön hyvään tunnelmaan black metalin isän, Venomin, keikkaa varten.

Tulta, verta ja tissejä – mitään näistä ei nähty Venomin keikalla. Conrad ”Cronos” Lantin luotsaama heavypoppoo on nähnyt parhaat päivänsä jo aikaa sitten.

Edes toivomaani camp-arvoa ei keikasta löytynyt. Uudet jäsenet, rumpali Dante ja kitaristi Rage, hoitivat hommansa ihan ok, mutta mitään sykähdyttävää saati muistamisen arvoista ei keikalla tapahtunut. Ehdottomasti festarien suurin pettymys, siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet alun perinkään korkealla.

Festarien viimeinen esiintyjä Sonata Arctica veti pisteet kotiin ammattitaitoisella ja energisellä otteellaan. Reilun puolentoista tunnin keikalla kuultiin hittejä laidasta laitaan, ja veikkaanpa, että jokainen fani sai vastinetta rahoilleen. Yhtyeen uusin jäsen, kitaristi Elias Viljanen teki vaikutuksen sekä soitto- että esiintymistaidoillaan. Niin teki myös laulaja Tony Kakko, vaikka hänen ylipirteä olemuksensa joskus ärsyttääkin. Loppujen lopuksi huumori ja leppoisa olemus voittavat puolelleen.

Siinä missä Venomin puitteet olivat minimalistiset, oli Sonatalla käytössään kunnon pyrot, joka varmisti näyttävän lopetuksen festareille. Uusimman The Days of Grays -levyn biiseistä jäivät mieleen dramaattinen kaunis Juliet ja folkahtava Flag in the Ground. Tallulah innosti ihmisiä muodostamaan sytkärimeren ja Fullmoon kohotti yhteislauluun. Vaikka en Sonata Arctican suurin fani olekaan, täytyy myöntää, että keikka toimi hyvin ja aiheutti osin jopa nostalgisia tuntemuksia.

Vuoden 2010 Nummirock jää muistikuviin festivaalina, jolla osui nappiin lähes kaikki. Aurinkoinen keli suosi iloisella mielellä liikuskellutta festivaaliyleisöä, ja edellisvuosien tapaan myös nyt järjestyshäiriöt olivat minimissään.

Hienoja ihmisiä, hienoja bändejä, hieno tapahtuma. Onko edes mahdollista, että tämä festivaali voisi epäonnistua?

Teksti: Joni Juutilainen ja Mikko Malm Kuvat: Hanna Valjakka

PERJANTAI

Kolean ja sateisen festariviikon kolmannen päivän päälavan ensimmäisen liveaktin suoritti saksalainen kitaravelho Michael Schenker yhtyeineen. Entinen Scorpions- ja UFO-mies on edelleen vedossa, siitä ei ole epäilystäkään. Soolotuotantoonsa sekä useampiin UFO-lainoihin painottunut setti kulki eteenpäin tasaisenvarmasti.

Maestro Schenker itse keskittyi panemaan ilmeettömästi parastaan kuusikielisensä varressa. Yltiöpäinen pätemisen tarve loisti poissaolollaan, ja muutoin oman arvonsa hyvin tunteva mies (jätti kuuleman mukaan nimmarisession väliin, vaikka paikalla käväisikin) luovutti estradin lähinnä bändinsä nykyiselle vokalistille Gary Bardenille.

Mielenkiintoisin ukko MSG:n livekokoonpanossa oli kuitenkin AC/DC:n takavuosien sähäkkäranteinen rumpali Chris Slade, joka hanskasi hitaampitempoisemman Schenker-materiaalin kellontarkasti. Hypernopeita kahdeksasosabiittejä ei tällä kertaa tarvittu, mutta Sladen tyylikästä ja hallittua pannuttelua oli kaikin puoli ilo katsella.

Festivaalien toiseksi suurimmalla Rock Stagella rokkiaan räiminyt D-A-D oli sekin retkue paikallaan. Edellisestä todistamastani D-A-D-keikasta oli ehtinyt kulua tasan kymmenen vuotta, mutta esiintymisvauhtinsa ja -varmuutensa puolesta yhtye jatkoi siitä, mihin se Ruissalossa aikoinaan jäi. Näytti siltä kuin vuodet eivät olisi vaikuttaneet veteraaniryhmän otteisiin millään muotoa. Keikan ehdoton valopilkku oli värikkään esiintymisasun ja hullunkurisen soitinarsenaalin omaava basisti Stig Pedersen, joka venkoili instrumentteineen yleisön ilona koko puolitoistatuntisen setin ajan.

Monen mielestä festareiden parhaan ja ehdottomasti hauskimman esityksen tykitti jenkkiläinen tukkahevipartio Steel Panther. Bändin konseptihan on mitä mielenkiintoisin. Debyyttilevy Feel the Steelin materiaali on koukuttavasti sävellettyä ja hyvin soitettua glam rockia. Tämän jatkeena toimii huumorilla varustettu, 1980-luvun tukkahevibändeille ironisesti irvaileva show kaikkine ylilyötyine maneereineen. Tai oikeammin raja totaalisen vitsin ja vakavasti otettavan bändin välillä on Steel Pantherin tapauksessa miellyttävän häilyvä.

Bändin itselleen luomat hahmot toimivat kuin paremmassakin stand up -komiikkaesityksessä. Korkealta ja kovaa ulvoneen vokalistin Michael Starrin ja älyttömän taitavasti vinguttaneen kitaristin Satchelin keskinäinen sanailu ja possen agitointi sai runsaslukuisen Sweden Stagen yleisön rätkättämään naurusta häpeilemättömän kliseisellä sovinismillaan. Yhtye vetäisi kaikki debyyttinsä kappaleet. Encoressa ilmoille paiskattiin vielä sanoituksiltaan uusiksi sorvattu Mötley Crüe -laina Kickstart My Heart, jonka nelikko taisi vetää tiukemmin kuin mihin kappaleen alkuperäinen esittäjä on vähään aikaan kyennyt.

Perjantai-illan odotetuimmista vieraista ensimmäisenä tulta johti 1980-luvun alussa maailmanmaineeseen noussut Billy Idol. Vaikka settinsä olikin hittikylläinen, jäi keikasta hieman elähtänyt ja flegmaattinen maku. Idolin ääni kyllä toimi suhteellisen hyvin, mutta esillepano olisi voinut olla huomattavasti räväkämpää. Välispiikeistä päätellen mies tuntui tekevän itsestään tarpeettoman suuren numeron, lähinnä itselleen. Kaiken kukkuraksi tumma taivas ryöpsäytti keikan alkajaisiksi jengin niskaan festariviikon raivokkaimman sadekuuron, mikä sekin jäähdytti osaltaan tunnelmaa.

Hieman kulahtaneen vaikutelman sai myös illan sinetöineen irlantilaiskitaristi Gary Mooren show’sta. Ennakolta Mooren keikkaa hehkutettiin 80-luvun hard rock -vuosien juhlaksi, mutta kyseinen materiaali tiivistyi lopulta noin puoleen tusinaan kappaleeseen. Setti lähti liikkeelle lupaavasti Over the Hills and Far Awaylla ja Thunder Risingilla (Wild Frontier, 1987), mutta hiipui nopeasti uuden materiaalin myötä rauhallisemmille vesille. Tai no, Run for Cover -levyn (1985) Empty Rooms ja Military Man kuuluivat luvattuun kategoriaan, mutta ko. levyn biiseistä sykähdytti ainoastaan reipas Out in the Fields.

Keikasta ei tietenkään selvitty ilman Still Got the Bluesia tai ähkytilutteista Parisienne Walkways -encorefinaalia. Esimerkiksi After the Waria, Friday on My Mindia ja Wild Frontieria jäi moni kaipaamaan. Kaikesta huolimatta oli helpottavaa huomata, että herra Moore on soitannollisesti edelleen nuoruuden vuosiensa kaltaisessa iskussa.

LAUANTAI

Viimeisen festivaalipäivän korkkasi päälavalta käsin harvinaista liveherkkua edustava, maanmiestensä Dream Theaterin ja Queensrÿchen aikalainen Fates Warning. Vokalisti Ray Alderin ja kitaristi Jim Matheosin luotsaama viisikko loihti tuuliseen ja sateiseen päivään uudelleen julkaistun klassikkolevynsä Parallersin (1991) ryydittämän setillisen ilmavaa, taidokasta ja rullaavaa progemetallia.

Yhtye tarjoili tuotantonsa helmiä tarkkakätisesti ja turhia hosumatta. Tarkkakätisyydestä puheen ollen, FW-rumpali Mark Zonderin soittoa katseli pelkästään hänen virvelikätensä jazz-otteen vuoksi mielellään. Sen verran harvinaista herkkuahan tuo rock- ja metallipiireissä kuitenkin on.

Moni odotti vesi kielellä entisen Helloween-keulan Michael Kisken Unisonic-yhtyeen vetoa, mutta oikutteleva säidenhaltija meinasi peruttaa kokonaan joukkion esiintymisen. Juuri ennen keikkaa rajusti riepova tuuli tarttui Rock Stagen miksaustornin rakenteisiin sillä hajottavalla seurauksella, että Unisonicin esiintyminen myöhästyi tunnilla ja kutisti bändin setin lopulta noin 40 minuutin mittaiseksi.

Kun homma saatiin käyntiin, pääpaino oli Place Vendomella, yhdellä tämän päivän Kiske-projekteista. Tuoreimmalta ja loisteliaalta Streets of Fire -albumilta kuultiin nimibiisin lisäksi hidassoutuinen Set Me Free sekä videobiisi Guardian Angel. Keikan loppuun hiukan ilmeettömästi esiintynyt Kiske latasi muutaman vanhan Helloween-raidan, A Little Timen ja Kids of the Centuryn, joita mies ei itsekään enää koskaan uskonut livenä esittävänsä. Äänensä huikean nykykunnon maestro todisti biiseistä ensiksi mainitun väliosassa, jossa hän lainasi pätkän Judas Priestin Victim of Changesia. Huh huh ja kylmät väreet!

Äskettäin menehtyneen vokalistilegendan Ronnie James Dion muistoksi uudelleen nimetyllä Dio Stagella (normaalisti Zeppelin Stage) nähtiin festareiden aikana monia hyviä, mutta myös enemmän tai vähemmän tahatonta komiikkaa esittäneitä perinteisen hevin taitajia. Näistä yksi oli viime vuoden puolella viimeisimmän Walk Through Fire -pitkäsoittonsa julkaissut NwoBHM-kolmikko Raven.

Trio on mielestäni edelleenkin hienoin ja puhtain bändimuoto, minkä Ravenkin soittovarmuudellaan ja melkoisella energisyydellään osoitti. Newcastlelaishemmojen tapauksessa lava oli kuitenkin pullollaan
yli-ikäistä, ylipainoista ja melko lailla yliajettua kohkaamista. Metallin ylistys oli vahvaa, vaikka todetuksi tuli, että livenä Ravenin tasaisenpuuduttava materiaali ei lennä yhtä jämäkästi kuin levyltä kuunneltuna.

Rock Stagen viimeisenä niittinä heilunut W.A.S.P. pisti ilmoille melkoisen unelmasetin. Ennen vetoa huhuttiin, että keikka koostuisi pelkästään kahden ensimmäisen levyn materiaalista, mutta lopulta se vain painottui kyseisiin kiekkoihin.

Meininki oli sama, johon Blackie Lawlessin johtaman nelikon kanssa on Suomessakin saanut tottua: tiukkaa, hallittua ja äärimmäisen viihdyttävää. Ja niin, se settilista: On Your Knees, The Torture Never Stops, L.O.V.E. Machine, Wild Child, The Last Command, Crazy, Hellion, Widowmaker, Sleeping (in the Fire), Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue), Babylon Burning, The Idol, I Wanna be Somebody, Blind in Texas…

Sweden Rock 2010:n päättäneen show’n esittäjästä en mielelläni käytä nimeä Guns N’ Roses vaan Axl Rose Band, koska siitähän hommassa on koko lailla kyse. Kuten Helsinki Live -tapahtumassa, myös Sölvesborgissa herra Rose egoili itsensä lavalle kolme varttia ilmoitettua alkamisaikaa myöhässä. Tästä ruotsalaiset eivät tuntuneet pitävän laisinkaan, vaan valtava vihellys- ja buuauskonsertti ehti kohota ilmoille muutamaankin otteeseen ennen kuin tähti lopulta suvaitsi vaivautua paikalle.

Homma sujui kuten Pohjanlahden tälläkin puolella. Chinese Democracy, Welcome to the Jungle, It’s So Easy, Mr. Brownstone ja sitä rataa. Axl oli hyvä, bändinsä oli hyvä ja show’kin lopulta viihdyttävä.

Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast

Infernon toimitus on lomalla 19.7. asti. Päätoimittajan sähköpostiin tai inferno@popmedia.fi-osoitteeseen lähetettyihin viesteihin ei vastata loma-aikana.

Kiitos ja jiihaa.

Kysymys oli niin naurettavan helppo, ettei vastausta jaksa edes kirjoittaa, mutta tässä olisi voittajaa:

Inka Muttilainen, Juankoski
Niki Tonteri, Vantaa
Päivi Nurminen, Järvenpää

Levy/paita-paketteja tippuu, jahka levy-yhtiö lähettää (olettaen että oikeita paitakokoja löytyy ja… mitä näitä nyt on). Informoitu on.

HUOM! Vierailevan reportterimme suomenkielellisistä rajoitteista johtuen tarjoamme tekstin ensin käsittelemättömänä alkukielellä. Ellei enkku irtoa, rullaa alas suomenkieliseen tiivistelmään.

FRIDAY

Cue the scene from Fear and Loathing In las Vegas, when Raoul Duke and Dr Gonzo get thrown out of the Debbie Reynolds concert, as myself and my half-cut colleague arrive at Hammer Open Air, sadly missing the first five bands – including the mighty Tribulation. The scene that greeted us was so funny that even a man dressed as a monk, in bare feet, in the pouring rain was reduced to child-like chuckles of helpless laughter.

More exciting than Mariah Carey’s bright red feathered Dior Ugg boots and gayer than a sing-along version of Sound of Music, Enochian Crescent was jumping around the stage in a haze of glitter and nursery rhyme riffs. The show seemed desperate and aimed to please the crowd. The shock-rock emo flourishes threw everything, including the kitchen sink, into the mix and the sound was as Kerrang Magazine once described Ulver, that of “a thousand toilets flushing at once”.

Naked men in corsets with flaccid man-boobs hanging over black lace, teen angst self-mutilation that left only pink scratches and stylish matching omega symbols on the amps really made an impression. The three rows of fists in the air wasn’t nearly as infectious as the smiling, if not slightly confused, audience around me who were left wondering if this was to be taken with fistfuls of salt. The ripped pillows and stage full of feathers in the end was a clear sign to me that these guys had somewhat of a sense of humor. An entertaining, though not strictly serious, performance.

A perfect antidote to the glam antics greeted us as we moved inside to the small stage, to stand in front of the caged animals at the bar in the back of that charming wooden hall. Vomitor was a big-handed bitch slap to the face. Show no mercy ripping metal without the frills. Their sound was blistering and the speakers swayed so much I thought they were going to fall over. Crowd rooted to the spot, their relentless slaughter really stirred the spirits and made us start to forget about missing Tribulation and the trusty Finnish regulars of the live scene: Speedtrap, Neutron Hammer and Flame.

Vomitor is a band that speaks for all of us that treasure a time when there hadn’t been any 90s BM trend. They played metal that was blacker than black and made me think about the first times I ever even heard metal, with Sepultura’s Bestial Devastation coming to mind instantly and more present with every bang of the head. As the festival went on, they remained one of the real highlights.

Pagan Altar was a real personal disappointment for me, as they had been one of the bands I was looking most forward to seeing. Nothing though could prepare a band for the unholy opening of the heavens that left only the few trusty die-hards standing. Sharing a kind souls umbrella and subsequently dealing with the half-dry, half-soaked fallout that followed, I stood and beheld and sad but brave spectacle. The singer admitted he had been suffering from a recent bout of throat infection and he did indeed sound a bit poorly, but he soldiered on. I also heard a rumor that the drummer had only been with the band for one and a half rehearsals, and so there were a few slightly strange moments, though he did an absolutely stellar job considering.

I still felt the shivers going up the spine with the classics but eventually had to return inside to watch sadly through the windows with a few other slightly let down souls. I was still glad to see them and plenty of other people had managed to have a splendid time regardless of the sound but I felt that it could have been something more and probably will be next time . . . I keep my bones crossed . . .

A fairly unknown band called Celestia had slightly intrigued us, especially given their high status in the festival lineup. The fairly average and typical panda-paint 90s blackmetal was a bit of a flat tire that didn’t really inflate but ended up coming off completely. The amateurish and uninspiring stage show topped it all off in 14-year old “my first concert” style. What most people thought of this band was better explained by most of them treating this hour as a rest and beer break before Devil’s Blood started.

Cramming into the queues to get into the only two bars of the festival was a bit frustrating and downright ridiculous in the end. The warmish €5 cans that we swigged from weren’t really compensation for being trapped in the bars afterwards with no decent view of the stage. The all ages alcohol limits seemed a bit like a waste at a fest where everyone looked quite old enough, but I could be wrong.

With the rain letting up and reducing to mere sanguinary dribbles, The Devils Blood shone into the dusk like a 70s mean machine of burning rock and roll. The sound was infinitely better than any band that had come before them and the guitars were crystal clear in the blue evening hue. Drenched in the red red kroovy and rocking out like there was no yesterday, the band sounded like a well-oiled and fine tuned road machine that has raised their game significantly since Roadburn Festival 2 years ago.

With a couple of years of relentless gigging under their blood-crusted belts, this band really know how to deliver a headline show. The crowd lapped up the atmosphere with wild-eyed relish and it was really great to behold how well they brought the day to a close with some perfectly honed psychedelic darkness. The singers mute and emotionless stance didn’t affect the crowds ability to relate and in this instance it really was a case of less is more. With people finally able to stand outside and not have to think about the weather as they became lost in the music. Finding new treasures in songs that don’t come across as well on the new album, I was delightfully surprised that this band is starting to live up to the legend they are creating around themselves.

We herded like mad drunk elephants through the forest and out to the bus, feeling fattened and well-fed on a dose of good vibes and music and headed back into Turku for the Metalucifer show.

Gezol met us all with a savage and extraverted grin, stalking the stage like a monolithic god of heavy metal. The club was bursting with the real sound of true heavy metal and i felt myself transported back to the 80s in the flick of a switch. The feeling of happiness was now elevated to overdose as I felt myself at something which could well be one of those shows you tell your grandchildren about. Sudden kinship with all around me, totally locked into the bands performance and music, euphorically adoring every note I knew this was the real thing.

Gezol’s speeches in-between the songs, his taunting us at our young age to his 45 or so years with squawks of “Are you tired?” and “What?” and his whole presence was everything as great as the masters Udo or Lemmy. It’s sad that in every way someone who has become such a master of his art does not have the same recognition worldwide as some of those legends. It leaves more for those of us who appreciate it however, and I know there couldn’t have been many people in that room who didn’t understand how truly amazing this band were. I felt as if I didn’t need to have seen another band at Hammer Open Air. This was worth the trip all alone.

SATURDAY

We made it back out of our alcoholic comas with a dose of the Sauna to revive us and went straight to hang out at the KVLT records stand for a while, only to witness hordes our young gents purchasing their Goatmoon shirts and preparing for the onslaught onstage. A band that some people seem to really worship while others believe it’s common knowledge that it’s a joke, we couldn’t work out quite why there is such a buzz around them at the moment. Perhaps their interests and the way they handle modern political philosophy has something to do with it.

I opted to spend more time soaking up the slow and deliberate snail-pace procession of Profetus instead. Continuing the tradition of Finland’s good name in funeral doom, they had lined the stage with grave candles and played in ethereal blue dawn light, making every beat and note seem drawn out and like a solemn step of the undertakers boot. The sound was pretty decent and the doom was very solid stuff but i was left feeling a bit like watching the right band at the wrong occasion. Like a funeral party at a wedding I felt as if the band would have been far more at home playing in the more familiar and atmosphere inducing settings of a smokey club late into the evening. Never the less there were plenty who enjoyed and savored their matured and dormant pace.

Heretic played Elvis impersonator covers of improvised DarkThrone riffs, with a geriatric drummer who had apparently never sat behind a kit before in his life. So bad that it wasn’t good.

We skipped Vitsaus to try another attempt to buy a beer but caught Wolf from Sweden who were on stunning form. The band had a great sound and a really friendly connection with the crowd. The singer claimed they had always dreamt of coming to play in Finland where they were told that “every girl had a bottle of moonshine in her back pocket.” I liked the style and the show a lot even if I felt the music lacked a lot of originality or anything memorable about the riffs. It’s a band you know will always put on a good show and the way they worked the crowd they really made their money and everyone elses worth it.

Urfaust were next inside under the wood and they were greeted with the biggest crowd so far. A band that really draws a lot of different genres together, they were covered in a smokescreen that helped fill the void of space for the two members to hack out their ghastly hymns. The vocals are truly eerie and spinetwisting and the drums are spirited and full of feeling.

Urfaust played an astounding set which started by drawing a lot from their more recent outbursts. You really get a live feel from this band and even without the theatrics, which most seem banally obsessed with, this band are extremely evocative. People stood with their eyes closed and teeth grit, seemingly moved in an emotional way, united by a band that embraces so many of the right aspects of black metal yet carves out a very unique and individual mark for themselves. That they were clearly drunk and stumbled out only added to the vibe and gave them the more honest conviction of a real band that plays with feeling and the love of the music.

Grand Belial’s Key were a band that a lot of us were really eager to see, and they didn’t disappoint. Their brute force reminded me of the straight ahead bludgeon of last years Blasphemy show at Dante’s. Looking like a frightening bunch of criminals who had just been interviewed by Louis Theroux, this band did not have the look of a black metal outfit, which made them seem all the more disturbingly violent.

Different from what they sound like on album, the band were greeted by a flurry of endless nazi salutes throughout the set. Goat Of A Thousand Young and other classics were met with rapturous glee. I felt that they were quite out of sorts, with a different lineup and hard to define and relate to the band that we hear on record i was left feeling sort of confused about whether it was a great show, but it was something anyway!

We walked out on that one and went to hug the stage in anticipation for Aura Noir. “His guitar got broken, he’s not playing his own guitar, all our clothes are at the airport stuck in customs, we have no shirts, those aren’t even his own clothes,” Apollyon said while looking at the slightly disheveled Blasphemer in oversized pants and the wrong guitar.

They looked a bit tired, rushed and bemused after what must have been a bit of a mission journey to get there, but nothing would prevent them from performing a ripplingly viscous set of black thrash for us that night. catching his own spit in his mouth and holding the crowd in his gaze like a young Lemmy from Oslo, Apollyon has become a really outstanding frontman. Blasphemer never letting his performance drop, despite some sound problems at the beginning and being without his own equipment.

They climaxed with their rousing anthem Condor and played raging tracks that made the crowd insane. The singer from Grand Belials Key dropped by to have a look only to exclaim “holy shit, they’re amazing”… yeah it really was THAT good. The most amount of headbanging and fist shaking the whole festival and a grand finale to what was all in all at the end of it a really enjoyable and fun weekend.

There were plenty of ifs and buts… .if Aura Noir had played longer, if they had played this song and that song… if the bars were better and less restrictive etc etc… but without a doubt we had had a good time. For the first festival from the organizers they had done a good and brave job, especially with the rain that blighted the Saturday.

We staggered on to the after show to witness Enforcer but by then the magic was fading and their youthful eager optimism wasn’t washing away the black cold dirt of Aura Noir from my ears. So I set off into the night, clutching my Metalucifer shirt and Pagan altar pendant, to make my way back home to reality with metal in my mind, on the black thrash wings . . . of a CONDOR!

(…ja sitten Marja Konttisen kääntämä tiivistelmä Kvohstin värikkäästä tekstistä härmäksi.)

PERJANTAI

Mieleen tulee kohtaus leffasta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, jossa Raoul Duke ja Dr. Gonzo heitetään ulos Debbie Reynoldsin konsertista, kun minä ja hiprakkainen kollegani saavuimme Hammer Open Airiin missaten viisi ensimmäistä bändiä.

Meitä tervehtinyt näkymä oli niin hauska, että jopa paljain jaloin kaatosateessa seisova, munkiksi pukeutunut mies tuntui normaalilta. Lavalla nimittäin hyppeli Enochian Crescent glitterisumussa, ja show-viiltelykin tehtiin tarpeeksi tylsillä saksilla… Eturivissä esitys otettiin vastaan nyrkit ilmassa, mutta takarivissä ei vakavia naamoja näkynyt, hymähtelyä sitäkin enemmän. Ja kun lavalla tuhottujen tyynyjen höyhenet lensivät ympäri festarialuetta, jäi ilmaan leijailemaan myös epäilys, josko bändillä oli kuitenkin huumorintajua.

Täydellinen pakopaikka glam-tempuilta löytyi pieneltä lavalta. Vomitor oli rankka läimäisy vasten kasvoja – armotonta metallia ilman turhia hienouksia. Bändin soundi oli täyttä rautaa ja kaiuttimet huojuivat kuin myrskyssä. Vomitorin säälimätön teurastus nostatti festariyleisön henkeä ja jäi mieleen yhtenä festarin kohokohdista.

Pagan Altar oli kovan odottamisen jälkeen henkilökohtainen pettymys. Taivas avautui oikein kunnolla juuri bändin aloittaessa, eikä sateen alle uskaltanut jäädä kuin muutama die hard -fani. Huono tuuri ei loppunut luonnonvoimiin, sillä laulajalla oli juuri ollut kurkkutulehdus, ja uusi rumpalikin oli ollut vasta muutamissa treeneissä mukana. Mutta konkaribändin asenne oli yhä kohdallaan ja keikka vedettiin kunnialla läpi.

Melko tuntematon bändi nimeltä Celestia oli erikoinen buukkaus. Tyypillistä pandamaskinaamaysäriblackmetalia soittavan Celestian keikka oli kuin 14-vuotiaiden metallipäiden eka konsertti: amatöörimäinen ja tylsä. Eli siis täydellinen hetki pitää tauko ja tankata The Devil’s Bloodia varten. Jonot festarin kahdelle rajatulle baarialueelle olivat turhauttavia. Lämmin viiden euron olut ei tuntunut hintansa väärtiltä, varsinkaan kun baarialueilta ei nähnyt kunnolla lavalle.

Vesisade muuttui verimereksi The Devil’s Bloodin noustessa lavalle. Bändi loisti Liedon hämärtyvässä yössä kuin tulipallo suoraan 70-luvulta. Jopa paikan soundi parani huomattavasti bändin myötä, ja kitarat soivat kirkkaina pilvisessä säässä. The Devil’s Blood kuulosti hyvin öljytyltä ja hienosäädetyltä teiden kuninkaalta, joka on kehittynyt muutamassa vuodessa maailmaa kiertäessään oikeasti hyväksi livebändiksi. Uuden levyn kappaleetkin tuntuvat toimivan paremmin livenä. Yleisö oli silminnähden mukana tunnelmassa ja antoi psykedeelisen pimeyden viedä mukanaan.

Marssimme metsän läpi bussille kylläisinä hyvistä fiiliksistä ja musiikista. Turussa meidät vastaanotti Metalucifer. Gezolin villi virne hallitsi lavaa kuin raskasmetallin jumala. Klubi oli räjähtämispisteessä täydellisen hevimetallin tunkiessa jokaiseen nurkkaan, ja tuntui kuin olisimme matkustaneet takaisin vanhalle kunnon 80-luvulle.

Onnentunne muuttui melkein koskettavaksi yliannostukseksi kun tajusin, että tämä on niitä keikkoja, joista kerrotaan lastenlapsille. Euforian vallassa huomasin, että koko yleisö oli yhtä isoa perhettä, ja olimme kaikki täysin humaltuneita bändin esityksestä ja musiikista. 45-vuotias Gezol solvasi yleisöä spiikeillään kysellen sen väsymystilaa pitkän festaripäivän jälkeen. Oli selvää, että klubilla ei ollut montaa ihmistä, joka ei olisi ymmärtänyt, miten todella hämmästyttävä bändi Metalucifer on. Tämän jälkeen mikään ei tuntunut samalta, eli oli aika mennä nukkumaan.

LAUANTAI

Selvisimme alkoholikoomasta saunan pelastavalla voimalla ja lähdimme hengailemaan KVLT-levyständin luokse vain todistaaksemme laumoittain nuoria herroja poistamassa Goatmoon-paitoja ja valmistautumassa kohta lavalla käytävään salamasotahyökkäykseen.

Siinäpä bändi, jota jotkut todella palvovat, kun taas muut ajattelevat kaikkien tietävän, että kyseessä on vitsi. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi bändistä puhutaan niin paljon – ehkä heidän kiinnostuksenkohteillaan ja modernilla poliittisfilosofisella maailmankatsomuksellaan on jotain tekemistä asian kanssa.

Päätin käyttää aikani etanantahdilla liikkuvan hautajaiskulkueen, suomalaisen funeral doomin perinnettä jatkavan Profetusin parissa. Pieni lava oli koristeltu hautakynttilöillä ja bändi soitti eteerisensinisen aamunkoiton valossa venyttäen jokaisen soinnun pitkäksi kuin hautausurakoitsijan askeleen. Soundi oli melko hyvä ja soitanto vankkaa, mutta parempi paikka Profetusille olisi ollut hämyinen klubi yömyöhään, vaikka yleisö nauttikin hitaasti kypsytetystä fiiliksestä.

Heretic esitti Elvis-imitaattorin johdolla kotikutoisia Darkthrone-riffejä kera vanhustentalosta karanneen rumpalin, joka ei ilmeisesti ollut koskaan aikaisemmin istunut kannujen takana. Niin huonoa, ettei siitä saanut irti mitään hyvää. Olutjonojen jälkeen pääsimme todistamaan ruotsalaista Wolfia, joka oli upeassa kunnossa. Yleisöä viihdyttävä laulaja väitti tahtoneensa aina soittaa Suomessa, jossa “jokaisella tytöllä on pontikkapullo takataskussaan”. Bändin tyyli, soundi ja show oli omaa luokkaansa, ja vaikka musiikista ehkä puuttuikin omaperäisyyttä tai muistettavia riffejä, on Wolf bändi, joka vetää aina näyttävän ja rahanarvoisen keikan.

Seuraavana puisessa vajassa veti Urfaust, jota tervehti tähän mennessä suurin yleisö. Eri tyylilajeja sekoitteleva duo veti virsiään savuverhon peittämänä, mikä auttoi täyttämään tyhjää tilaa. Urfaust soitti uskomattoman setin, joka alkoi uudemmilla kappaleilla. Bändistä huokui livekeikan fiilis, ja jopa ilman teatterikikkoja tämä yhtye pystyy manaamaan itsestään aavemaisia ja selkärankaa riipiviä vokaaleja ja täynnä tunnetta olevia rummutteluja. Ihmiset seisoivat silmät kiinni ilmeisen liikuttuneina yhtyeestä, joka kattaa niin monta black metalin osa-aluetta ja on kuitenkin löytänyt ainutlaatuisen tyylin itselleen. Se, että bändi oli humalassa ja kompasteli, vain lisäsi tunnelmaa – lavalla kun oli rehellinen bändi, joka soittaa tunteella ja rakkaudesta musiikkiin.

Moni meistä tahtoi nähdä Grand Belial’s Keyn, eikä bändi pettänyt odotuksia. GBK:n raaka voima muistutti viime vuoden Blasphemy-keikasta Dantesissa. Miehistö näytti pelottavalta joukolta rikollisia, joita Louis Theroux on juuri haastatellut – tämä bändi ei ole ulkoasultaan mitään black metal -porukkaa, mikä sai heidät näyttämää vieläkin väkivaltaisemmilta. Bändin vastaanotti loputon natsitervehdysaalto eturivistä, ja klassikot upposivat jengiin, vaikka soundi olikin hyvin erilainen kuin levyillä.

“Blasphemerin kitara on särkynyt, hän ei soita omalla kitarallaan, kaikki meidän kamat ovat juuttuneet lentoaseman tulliin, meillä ei ole paitoja myydä, eivätkä nuo ole edes hänen omat vaatteensa”, Apollyon sanoi tarkastellessaan hieman sotkuisen näköistä Blasphemeria, jolla oli turhan isot housut ja väärä kitara.

Bändi näytti väsyneeltä, stressaantuneelta ja hämmentyneeltä hankalan matkan jälkeen, mutta se ei todellakaan estänyt Aura Noiria vetämästä täydellistä mustaa thrash metal -keikkaa. Apollyonin sylkytemput ja intensiivinen tuijotus yleisöön täydensivät Oslon Lemmyn upeaa suoritusta Aura Noirin erinomaisena keulakuvana. Blasphemer veti täysillä kuten aina, vaikka käytössä oli lainavarusteet ja alussa myös ääniongelmia. Keikka huipentui intoa täynnä olevaan Condor-hymniin, ja väkijoukko hullaantui raivokkaaksi.

Grand Belial’s Keyn laulaja kävi katsahtamassa menoa ja huudahti: “Voi paska, tämä bändihän on ihan uskomaton!” Todellakin! Älytön mossaus ja taivasta kohti ojentuvat nyrkit todistivat Aura Noirin olleen täydellinen loppuhuipennus nautittavalle viikonlopulle Hammer Open Airissa.

Jos Aura Noir olisi soittanut pidempään, jos baarit olisivat olleet paremmin järjestettyjä ja sijoitettuja… Jossittelua voisi jatkaa ikuisuuksiin, mutta on selvää. että hauskaa oli. Järjestäjät tekivät hyvää työtä ottaen huomioon, että Hammer Open Air oli heidän ensimmäinen ulkoilmafestarinsa, jota sade piiskasi koko viikonlopun. Se ei kuitenkaan pessyt pois mustaa kylmää likaa, jonka Aura Noir jätti yleisön sydämiin.

Teksti ja kuvat: Mat McNerney (käännös Marja Konttinen)

KESKIVIIKKO

Nelipäiväiseksi venytetty Sweden Rock ei yleensä tarjoa avauspäivänä kovin ihmeellistä ohjelmaa. Kun skotlantilainen Alestorm on pikaisesti vilkaistu, on debyyttialbuminsa julkaisseen Steelwingin vuoro. Kuten ruotsalaisbändit aina, myös pienellä Dio Stagella esiintyvä Steelwing on varsin tyylitietoinen: yhtyeen ulkoasu on lainattu 1980-luvun alusta, ajalta ennen kuin Miami Vice ja Hanoi Rocks virtaviivaistivat juurevan vuosikymmenen. Parikymppisten kollien bändi luottaa debyyttialbuminsa Lord of the Wastelandin materiaaliin, ja albumi soitetaan lähes kokonaan. Steelwing ei kosiskele yleisöä covereilla, mutta jos uraa aiotaan jaksaa, tarttuvat melodiat olisivat totisesti tarpeen.

Michael Monroe ei kenties ole suomalaisesta näkökulmasta kovin eksoottinen artisti. Vaan kun Demolition 23 -pala Nothin’s Alright polkaistaan Sweden Stagella käyntiin, on selvää, että kokoonpano Monroe–Yaffa–Ginger–Conte–Rockfist kilpailee ihan toisessa sarjassa kuin useimmat härmäläisyhtyeet, ehkä Popedaa lukuun ottamatta. Gingerillä on keikan aikana jatkuvia ongelmia kitarakalustonsa kanssa, mutta konkari ei jää tuleen makaamaan: kun britti laulaa taustoja ja piiskaa vauhtia handclapeilla, kitaran hoitelee kokonaan Steve Conte.

Karl Rockfistin soitto on amerikkalais-ruotsalaiseen tapaan näyttävää, ja bändin tyylikkyyden viimeistelee Sam Yaffa, coolein mies sitten Steve McQueenin. Monroen soolomateriaalin – Not Fakin’ It, Dead, Jail or Rock’n’Roll ja niin edespäin – lisäksi bändi vetäisee useamman Demolition 23 -numeron. Hanoi Rocksin tuotannosta esitetään Motorvatin´, Boulevard of Broken Dreams, Back to the Mystery City ja Malibu Beach Nightmare. Ruotsalaiset tykkäävät, ja miksipä eivät. Monroe osaa kuulemma puita pilkkoessaan jäädyttää tukkansa kiinni ulkorakennuksen seinään, ja avut rockbändin keulillakin ovat melkoiset.

Michael Monroen jälkeen syön ruotsalaista tex-mex-ruokaa, ja loppuilta sujuukin enimmäkseen erilaisilla vessanpöntöillä istuen. Säästän teidät graafisemmalta kuvailulta, mutta myönnän, että aamuyöstä olin itsekin hiukan hämmästynyt.

TORSTAI

Dio Stagelle astelee mies, jonka kynästä on lähtenyt sävellyksiä N´Syncille, A-Teensille ja TikTakille. Kitaristi Anders Wikströmin kappaleet kannattelevat myös tämän omaa yhtyettä, 1980-luvulla Europen jalkoihin jäänyttä Treatia. Saamaton saksalaismanageri ja karismasta vapaalla vyöhykkeellä operoiva laulaja Robert Ernlund varmistivat 80-luvulla, ettei maailmanmestaruussarjaan ole asiaa. Ennen keikan alkua liikuttuneessa tilassa oleva ruotsalainen tunnistaa barbaarisen itänaapurinsa, kehuu Stratovariusta – kuulemma oivallista musiikkia talonrakennuksen ohessa kuunneltavaksi – ja toteaa, että nyt on Treatin kunnianpalautuksen aika. Enää ei Upplands-Väsbyn pelleille hävitä, saakeli.

Rehellisesti sanoen Treat on parantunut bändinä 20 vuodessa huimaavasti. Elokuussa 1988 Saksan Monsters of Rockissa saatettiin hapuilla, mutta nyt yhtyeen soitto on tiukkaa. Treatin keikalla ei ikävysty kuoliaaksi, kun bändi esittää uusia biisejä. Paluulevy Coup De Gracelta ohkaistut War Is Over, All In, Roar, Papertiger ja encorena kuultava Skies of Mongolia istuvat luontevasti 80-luvun materiaalin joukkoon. Menneiltä ajoilta kuullaan Changes/Rev it Up/Party All Over/Too Wild-potpurin lisäksi kirkkaimmat palat, kuten Conspiracy, Get You on the Run ja keikan päättävä Sole Survivor. Parituntinenkin setti melodista herkkua kelpaisi.

Ennen Y&T:n keikkaa Dave Meniketti pyörii huolestuneen näköisenä Sweden Stagella. Kohta roudarit siirtelevätkin monitoreita ja teippaavat jätesäkeistä sadesuojia kaiuttimille. Kun Y&T aloittaa, Treatin kaverit ihmettelevät lavan reunassa 56-vuotiasta Menikettiä. Vuodet ovat pyöristäneet kotkannenäisen Menikettin kasvoja, mutta äänessä riittää yhä mustan soulmiehen puhtia. Erityisesti balladit, kuten Contagiousilta (1987) poimittu Eyes of a Stranger ja Eartshakerin (1981) päättävä Rescue Me, ovat sateessa esitettynä kohtalokkaita kuin Dodge Challengerin, litran viskin ja öisen moottoritien yhdistelmä. Setin erikoisuus uuden Facemelter-levyn kappaleiden lisäksi on Diolta lainattu Rainbow in the Dark, jonka kosketinosuudet Meniketti korvaa kitaralla.

Y&T:n klassisesta kokoonpanosta Menikettin rinnalla on säilynyt ainoastaan basisti Phil Kennemore. Ja vaikka rumpali Leonard Hazen vuonna 2006 korvannut Mike Vanderhule näyttää aivan autokauppiaalta, Lonely Side of Town, Dirty Girl, Meanstreak, Open Fire ja keikan päättävä Forever kulkevat komeasti. Päihdeongelmien vuoksi bändin kanssa on/off-suhteessa elänyt Haze oli hänkin toki olemukseltaan lähempänä grillijuhlia isännöivää kaljaveikkosta kuin sähäkkää hard rock -tähteä, mutta Hazen svengi ja olemus olivat sentään olennainen osa Y&T:n kivijalkaa. Palkkasoturi on aina palkkasoturi, mutta hyvä syntyi näilläkin pelimanneilla.

Y&T:n jälkeen on vuorossa Rattia paikkaava Pretty Maids. Tanskalaiset ovat päässeet antamaan kyytiä päälavalle, sillä toisin kuin suomalaisilla festivaaleilla, Sölvesborgissa peruuntuneiden yhtyeiden tilalle yritetään hoitaa säällistä ohjelmaa. Menomatkalla bussissa muistellaan Nummirockia 1995, jolloin festivaaliorganisaatio tiedotti Dream Theaterin peruuttamisesta festivaalialueelle ripustetulla A4-paperilla: “Dream Theater peruuttanut. Tilalla Suurlähettiläät.” Kylmää kyytiä.

Keväällä uuden Pandemonium-levynsä julkaissut Maids yrittää olla vimmaisesti kiinni tässä päivässä. Toki Ronnie Atkins on erinomainen keulakuva ja hyvä rocklaulaja, vaikka joutuukin tätä nykyä elättämään itsensä muurarina. 1990- ja 2000-lukujen levytuotannon ollessa itselleni vierasta asiaan päästään vasta kuudennessa biisissä. Se on debyyttialbumi Red Hot and Heavyn (1984) kevyempää laitaa edustava Queen of Dreams, jonka jälkeen pitää opiskella vielä parin kappaleen verran uutta materiaalia.

Sitten tärähtävät vihdoin Future Worldin (1987) We Came to Rock, Rodeo sekä ensialbumin aloitusbiisi Back to Back. 1980-luvun materiaalin suhteen tanskalaiset ovat varsin säästeliäitä, ja Jump The Gun (1990) sivuutetaan kokonaan. Encorena sentään täräytetään eeppinen Future World sekä kannustuslaulunomainen Red, Hot and Heavy.

Jørn Landella on periaatteessa kaikki kunnossa: lava näyttää Marshalleineen komealta, bändi on hyvä ja miehen ääni painii väkivahvuussarjassa sellaisten laitteiden kanssa, joita näkee ainoastaan maatalousnäyttelyissä ja rakennustyömailla. Valitettavasti tulkinta on biisimateriaalia parempaa: viimevuotisen Spirit Blackin matalatempoiset ryskytykset ovat kyllä syöneet Headless Crossinsa ja Dehumanizerinsa, mutta lopputulos on umpitylsyyden umpitylsyyttä. Edes Thin Lizzyltä lainattu Are You Ready ei juuri kohota tunnelmaa. Kovin on syisen puun veistämistä, mutta ainoastaan kuulijalle. Jorn ja bändi nauttivat tekemisestä kyllä.

Torstain päättää Aerosmith, joka ei sekään tee oikein minkäänlaista vaikutusta. Bändin soitto on aikamoista paukutusta, sekin kuulemma parempaa kuin edellinen keikka Sweden Rockissa. Tämä herättää kysymyksen, millaista kattiloiden ryskettä ja mattopiiskan hakkaamista viimeksi on kuultu, mutta yritän olla ajattelematta sitä.

Vaikka Aerosmithin setti koostuukin enimmäkseen 80-luvun comebackin jälkeisistä, tympeistä hiteistä (sekaan heitetään bluesstandardeja á la Baby Please Don´t Go ja Fleetwood Macia), on Steven Tylerin ääni hyvässä kunnossa. Karismastahan laulajalla ei ole ollut koskaan puutetta. Samaa ei voi sanoa nahkatakkiin ja metsurityyppiseen huopalippalakkiin naamioituneesta Brad Whitfordista. Habitus näyttää siltä kuin mies olisi ollut Joulupukin tai Mooseksen luokkatoveri, tai sitten ryijyjen alle on naamioitu sessiokitaristi. Keikan huippukohta on välinumero, jossa Joe Perry pelaa Guitar Heroa itseään vastaan. Se on hauskaa.

Sitten on paljastettava festivaalin paras bändi. Se on englantilainen Praying Mantis. Vaikka NWoBHM-piirit muistavatkin bändistä lähinnä Time Tells No Lies -debyyttialbumin, on 1990-luvun alussa comebackin tehnyt yhtye tehtaillut sittemmin kymmenkunta levyä.

Mantisin kokoonpanoissa ovat soittaneet esimerkiksi Dennis Stratton, Bernie Shaw, Tony O´Hora, Doogie White ja Bernie Shaw. Uudessa kokoonpanossa ei moisia nimimiehiä ole, ja laulaja Mike Freelandia luonnehditaan seurueessamme myöhemmin sähkölaitoksen mittarinlukijaksi. Vaan kun viisikymppisten miesten bändi lykkää keikalla peliin toistaan parempaa biisiä, loistavaa tuplakitarointia ja runsaasti hymyä, muistuu mieleen vanha tosiasia: rockin soitto voi olla myös hauskaa.

Teksti ja kuvat: Lauri Ylitalo

Kesän kuumin vampyyrirock-leffa Suck  rantautuu Suomeen! Osallistu Universal Pictures Finland Oy:n ja Infernon veretseisauttavaan Suck-skabaan. Palkintona kaksi lippua Sonisphere-festivaalille Suomen Poriin 7.-8.2010.

Kisa on voimassa 1. elokuuta saakka. Voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Kilpailukysymys: