Burzumin Umskiptar ilmestyy viikon päästä, mutta striimiä tarjolla nyt. Lue myös arvio!

Kuva: Byelobog Productions

Varg Vikernes on laskenut vankilasta kolme vuotta sitten vapauduttuaan ulos kolme kokopitkää levyä ja kokoelman uudelleen äänitetyistä vanhoista kappaleista. Tahti tuntuu hurjalta, mutta täytyy muistaa miehen olleen tätäkin tuottoisampi 1990-luvun alussa puskiessaan ulos nipun black metal -klassikoita.

Burzumin uran kolmannen vaiheen levyistä Umskiptar on yksinkertaisin, minimalistisin ja maanläheisin. Lähinnä puhuen tai kuivasti kähisten toistellut sanoitukset, simppelisti jumittavat riffit ja kämäinen tunnelma eivät ole takuulla Burzumin rankemman puolen ystävien mieleen, mutta levy tuo Vikernesistä esiin monia uusia puolia.

Säveltäjänä tai muusikkona Vikernes ei ole koskaan ollut kovinkaan kummoinen, mutta mies on oivaltanut musiikin tärkeimmän elementin, tunnelman, merkityksen. Umskiptarilla Burzum kaivautuu syvälle maan multiin ja onnistuu luomaan tunnelmaltaan ehjän ja yhtenäisen kokonaisuuden, joka käy väläyksittäin lähellä jopa parhaita levyjään.

Muinaiseen Völuspá-saagaan pohjaava Umskiptar on jokaisen tekniikkafanaatikon painajainen, mutta aitoa ja rehellistä musiikkia etsivälle levy tarjoaa vahvoja elämyksiä. Mikä tärkeintä, Umskiptar kuulostaa ennen kaikkea ihmisen luomalta levyltä.

Joni Juutilainen

Mutta oliko se muka enää yllätys kenellekään?

Kuva: Live Nation

Black Sabbathin paluu ei tapahdu alkuperäisessä kokoonpanossa. Sitähän näilläkin sivuilla on ounasteltu moneen otteeseen. Bill Ward julkaisi eilen todella pitkän ja perusteellisen tiedotteen, jonka mukaan hänelle tarjottiin kuukausi sitten mahdollisuutta esiintyä tulevan kesän Downloadissa kolmessa biisissä. Ei kuulemma kelvannut.

Black Sabbath esiintyy ensi kesänä myös Yhdysvalloissa Lollapalooza-festareilla. Kolmaskin keikka on sovittu, Download-viikonlopulle Englannin Birminghamiin, bändin kotiseudulle.

– Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, joten tunsin olevani täysin ulkopuolinen asiassa, Ward jyrisee.

Ei jaksa enää edes päivitellä, kuinka typerä koko sotku on. Tulipahan ainakin tähän asiaan varmuus. Mutta mutta, kukahan siellä nyt sitten rumpuja soittaa?

Oululaisbändin debyytti ilmestyy 23.5. Kuuntele levy ennakkoon! Mukana bändin kommentit.

Kuva: Dynamic Arts

Biisikommentoijat:
T = T. Myllyaho
R = R. Kurimus
M = M. Jaara

Swallowed

T: Kuten tuottajamme M. Jokela kerran todella huuruissa tokaisi, että “Swallowedissa tiivistyy täydellisesti se vitutus joka jätkillä selvästi oli Swollenin julkaisun jäljiltä”.

R: Taisi herra tuottaja olla kerrankin oikeassa.

T: Omissa kirjoissa levyn paras biisi.

When His Blade Meets Grey

T: Vuosia oli haavena aloittaa kappale tällä rumpukompilla, ja tässä se nyt on. Biisin säkeistöriffi lakoaa kansaa alleen kuin musta surma.

R: Jokainen voi kysyä itseltään, mitä päässä liikkuisi, jos kompastuisi metsäretkellä matalaan hautaan.

He Came with Rats

R: Mustaa surmaahan tuo Toni tuossa äskeisessä jo ehti huhuilla. Tässä tiivistyy meikäläisen sanoituksissa operoivan hahmon ajatukset itsestään, ja millaisena tuhon ”huvipuistona” hän maailman ja ihmisyyden kokee.

T: Viimeisenä levylle valmistunut kappale. Tietyllä tavalla levyn vihaisin ja suoraviivaisin rykäisy.

M: Väliosan sahausriffin aikana vääntyy naama, kun on niin ynsiää tavaraa.

Six Pieces Are Still Missing

T: Levyn vanhin kappale, joka oli valmiina pitkälti jo Swollenin nauhoitusten aikoihin.

R: Mitähän tästäkin osaisi sanoa? Ei nämä meikäläisten kappaleet kuitenkaan mitään oopperoita tuppaa olemaan. Jos tässä kappaleessa ei mitään muuta ole, niin ainakin hemmetin toimiva kertosäe.

Mad Laughter

T: Levyn hidas kappale, joka kulkee Morbid Angelin Gateways Of Annihiliation – levyn hengessä.

R: Tästä tuli mietittyä, että onko tällä levyllä tilaa tällaiselle raidalle. Kappale kuitenkin löysi täydellisesti paikkansa levyn keskivaiheilta.

Abomination of Demise

T: Eräänä iltana tuijottelin kämpillä WW2 dokumentteja ja avausriffi lähti soimaan päässä kuin jumalainen ääni.

R: KJ Khaos käväisi lainaamassa ääntään tällä raidalla, ja otti biisin haltuun kuin David Vincent konsanaan. Mahtava lisä kappaleen tunnelmaan.

T: Kaiken kaikkiaan hyvinkin tyypillinen Napoleon kappale.

Their Eyes Were Watching

M: Tässä mennään suoraan asiaan, louhii rotilta naamat irti.

T: Their Eyes Were Watchingin lopussa todella makoisaa Obituary trippailua.

R: Juurikin rippai…eikun trippailua… Voisin jälleen kerran lainata lafkan saatekirjettä ja todeta, että ”Taste the carcass!”

Crawling Horrors

R: Levyn EEPPINEN päätöskappale, joka kulkee kuin panssarivaunu. Kilpailee henkilökohtaisen suosikin osasta Swallowedin kanssa.

M: Tähän saatiin mukavasti groovea mukaan suht simppeleillä riffeillä. Taitaa olla Napoleonin pisin biisi.

T: Paskoina kitaristeina oltiin M.Jaaran kanssa hätää kärsimässä, kun ääniteltiin kappaleen loppuriffittelyjä.

Sabaton
Carolus Rex
Nuclear Blast

Ruotsalainen sotakone hyppää tällä kertaa ajassa hieman taaksepäin. Ruotsi oli ihan oikea eurooppalainen suurvalta vuosina 1611–1718. Pienestä pohjoisesta kuningaskunnasta kasvoi muutamassa vuosikymmenessä pelätty sotilasmahti.

Vuonna 1697 vähän alle 15-vuotiaana valtaan nousseen ja 1718 kuolleen kuningas Kaarle XII:n aika on Ruotsin historiassa erityisen jännittävä luku. Sabaton nappasi hänen latinankielisen nimensä uuden levynsä otsikoksi.

Pitkään huhuttiin, että Carolus Rex julkaistaisiin ainoastaan ruotsiksi. Se olisi ollut vähintään kylmäverinen ratkaisu, mutta Joakim Brodén lauloi lopulta biisit myös englanniksi. Tekstien teko on ollut melkoinen homma. Vaikka ruotsin- ja englanninkielisten biisien aiheet ovat samat, ne eivät suinkaan ole yksi yhteen -käännöksiä. Ruotsalainen historioitsija Bengt Liljegren jeesasi bändiä tekstien ja konseptin kanssa.

Tunteelliset sotatarinat sopivat mahtipontisen hevin kanssa mallikkaasti yhteen. Carolus Rex on kertomus paitsi sodasta myös suuruudenhulluudesta ja ennen kaikkea kristinuskosta. Uskonto oli Kaarle XII:n aikoihin äärimmäisen tehokas motivaattori. Sotamiehille kerrottiin silmää räpäyttämättä, että kun Jumala on meidän puolellamme, luoditkaan eivät voi meihin osua. Ja mikäli syyllisyys vaivasi, auttoi kun veivasi riittävän monta Isä meidän -rukousta.

Se konseptista. Entä musiikki? No, on ihan selvää, että tämä on bändin tähän mennessä paras levy.

Sabatonilla on kyky tehdä yksinkertaisista melodia-aineksista ja kuluneistakin sointukuluista todella vereviä biisejä. Ruotsalaisryhmä osaa myös paisuttelun jalon taidon. Carolus Rexillä on hyvä tasapaino hitaampia, mahtipontisia kappaleita ja nopeampia hevi-ilotteluja. Jokainen biisi perustelee paikkansa levyllä, mutta avainraidat nousevat ylitse muiden. Niitä ovat ainakin nimibiisi ja Gott mit uns, jolla muuten tuottaja Peter Tägtgren vetää komean dueton Brodénin kanssa.

Tägtgren uhosi etukäteen, että tämä levy asettaa uudet standardit sille, miltä hevilevyjen pitää kuulostaa. Tuskin sentään, mutta kyllä Tägtgren on tehnyt kaikkensa saadakseen kappaleisiin maksimaalisen tehon. Koskettimet hehkuvat paksuna mattona halki levyn ja bassareihin on lisätty sopivissa paikoissa ylimääräistä jyminää.

Sabaton ei tarjoa Carolus Rexillä varsinaisesti mitään uutta, mutta levyltä välittyy niin nälkäinen, vilpitön ja innokas asenne, että siitä on pakko pitää. Joakim Brodén on tässä olennainen tekijä. Mies eläytyy biisien tarinoihin juuri oikealla paatoksella ja on luojan kiitos oikea laulaja eikä mikään kiljukaula.

Brodén ja basisti Pär Sundström pistivät hiljattain koko muun kokoonpanon uusiksi. Nummirockissa ja Tuskassa nähdään, miten homma uudella porukalla toimii. Jostain syystä uskallan veikata, että aika hyvin.

Ai niin, otetaan vielä kevyt kanta kipeään kielikysymykseen. Ymmärrän hyvin, että maamme on täynnä ruotsin kielelle allergisia, mutta tässäpä on oiva tilaisuus hyvään siedätyshoitoon! Mitä enemmän olen kuunnellut ruotsinkielistä versiota levystä, sitä vähemmän tekee mieli kuunnella englanninkielistä.

Oikeastaan koko enkkuversio tuntuu ihan turhalta. Ruotsistahan tässä on kyse.

Teksti: Vilho Rajala Kuva: Michael Johansson

Sonata Arctica kääntää jälleen suuntaansa. Yhtye syöksyy uudella levyllään riemukkaan hard rockin pauloihin.

Teksti: Lauri Ylitalo Kuva: Terhi Ylimäinen

Tony Kakko istuu edessäni ravintola Ilveksen pöydässä. Kakko näyttää täsmälleen samalta kuin ensi kertaa tavatessamme. Siitä on 13 vuotta.

Sonata Arctica oli tekemässä ensimmäistä levyään, itse olin lähdössä opiskelemaan. Sillä aikaa kun seikkailin päämäärättömästi ammattikorkeasaaressa, Tonysta tuli menestynyt rockmuusikko.

Hänen yhtyeensä Sonata Arctica on julkaissut seitsemännen levynsä Stones Grow Her Namen. Tony on 37 ja lähestyy keski-ikää. Minä tulen vääjäämättä perästä. Nuoret lukijamme, voin kauhuksenne kertoa, että toisin kuin te, rock ei ole enää nuorta.

Miltä tuntuu olla ikäisesi mies?

– Aika leppoisalta, olen elämääni kohtalaisen tyytyväinen, Kakko hymähtää.

– Tässä iässä ei stressaa tyhjänpäiväisistä asioista. Ihmisten mielipiteet ja sanomiset eivät paina enää tällä iällä paskaakaan, tässä on kuitenkin sen verran rautaa takana. Ja suurin osa niistä, jotka arvostelee, on mua 30 vuotta nuorempia. Tai ainakin sellaisen kuvan ne antavat itsestään.

Kuten muutkin keski-ikäiset, Kakko tuntee olevansa hyvässä työkunnossa. Kokemusta työelämästä on ehtinyt kertyä, neljänkympin lähentyessä työsuhteet ovat usein vakiintuneita.

Niin Kakollakin. Hän on ollut 90-luvun lopulta päätoimisesti Sonata Arctica -yhtyeen laulaja. Se on nykymaailmassa poikkeuksellisen pitkä työsuhde, vaikka muusikkous täyttääkin enemmän yrittäjyyden kuin palkansaajuuden tunnusmerkkejä. Ja työ on Kakolle, kuten muillekin ikäisilleen, tärkeä elementti.

Kun kehityspsykologian tutkija Lea Pulkkinen haastatteli Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimukseensa 36-vuotaita miehiä, vastaajat asettivat työn edelle ainoastaan perheen. Näitä arvoja seurasivat harrastukset ja terveys.

Lähdetään perheestä. Sellainen Kakolla on, vaimo ja tytär. Heistä hän ei halua puhua julkisuudessa.

– Lapset saavat kasvaa vapaana isänsä painolastista. Valitkoot sitten itse, haluavatko tulla mukaan. Frank Zappahan nimesi jälkikasvunsa Moon Unitiksi ja vaikka miksi. Joku kysyi, että eivätkö lapset joudu koulussa ongelmiin hassujen nimien takia. Zappa vastasi, että jos ne jostakin joutuvat vaikeuksiin, se on sukunimi.

– Asia saattaa olla sama meidän ja kaikkien bändien lapsien kohdalla. Jos sukunimi viittaa bändiin, joka on jollain tavalla pinnalla, mainitaan lehdissä ja näkyy joskus jopa televisiossakin, niin kyllähän se herättää kuhinaa. Muistan itsekin, että kun jonkun kaverin setä soitti jossain humppabändissä, niin se oli heti sellainen tapaus että ”wow”. Ihan kuin isokin julkkis. Lapsen silmin maailma näyttää niin kovin erilaiselta.

Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).

Doom metalin kaanonissa päättyy yksi luku, kun ruotsalainen Candlemass lopettaa levytysuransa. Kehäraakkiintumista vastaan pyristelevä yhtye jättää viimeisellä levyllään hyvästit energisesti eikä katoa kentältä kokonaan.

Teksti: Kimmo K. Koskinen Kuva: Ulf Magnusson

Doom metal voidaan nähdä koko heavy metalin kantaisänä: siitä kaikki alkoi Black Sabbathin julkaistessa ensilevytyksensä. Ruotsalaisen Candlemassin vuonna 1984 perustanutta basistia Leif Edlingiä voi mainiosti tituleerata nykydoomin suurvisiiriksi. Senpä vuoksi juuri tältä mieheltä on syytä kysellä oikean doomin ainesosia.

– Nykyään monet itseään doomiksi kutsuvat bändit ovat ultraraskaita ja ultrahitaita ja jumittavat samaa riffiä kymmenen minuuttia. Sitä doom on useimmille tänä päivänä. Me sen sijaan olemme doom Metalia isolla M:llä, eli meillä on paljon metallivaikutteita. Siinä on tuo ero.

– Ultimaalinen doombiisi on totta kai Black Sabbath, mutta me saatamme yltää kakkossijalle Solitudella. Black Sabbathilla, meillä ja NWoBHM-bändeillä on hyviä melodioita, tarttuvia riffejä ja koukkuja siellä täällä. Itse olen sellaisen perään.

Doomiin kuuluu oleellisesti hitaus ja raskaus. Candlemass on harjoittanut kumpaakin, mutta musiikki on aina huomattavan melodista ja ajoittain varsin reipastempoistakin. Edling ei turhia nipota genremäärittelyjen suhteen, vaan pitää metallia keskeisenä kattokäsitteenä – oli se sitten deathiä, thrashiä, blackiä tai mitä vain.

2000-luvun edetessä tuomiopainotteinen ilmaisu on noussut uuteen suosioon sludgepohjaisen louhinnan, funeral- ja death-doomin sun muun laahustelun myötä. Kaikki ei Edlingin makuun istu.

– Minusta se vain on tylsää, jos yhtä riffiä jauhetaan jauhamistaan. Jos riffi on hyvä, niin kyllähän se menettelee, mutta että diggaisin siitä, se on eri juttu. Meillä on hitaita lämppäreitä, jotka ovat hyvää ryhmää ja riffit kovia, mutta että todella diggaisin… Siihen tarvitaan melodiaa, rakennetta, koukkuja – sitä kappaletta. Tosin monet bändit haluavatkin olla undergroundia, eikä siinä mitään. Ei Leif Edlingin miellyttäminen ole mikään laki, heh heh.

Occult rockissa puolestaan melodiaa ja rakenteita piisaa, mutta Edling ei edes tunnista genreä nimeltä. Eikä pidä sitä doomina sen kummemmin.

– Ei Devil’s Bloodissa ole mitään doomia. Silti kyllä diggaan siitä.

Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).

Ranskalainen Gojira nousi kuuden vuoden takaisella From Mars to Siriusilla kansainväliseen suosioon. Uusin levy L’Enfant Sauvage pohtii vapautta. Joe Duplantier haluaa, että bändi tekee kaiken täydestä sydämestä.

Teksti: Vilho Rajala

Infernon numerossa #32 haastateltiin ranskalaista hipahtavaa kaveria, joka vastaili kysymyksiin kännykkäänsä meren rannalta. Joe Duplantier oli tuolloin Gojiran ainoa jäsen, joka puhui englantia.

Yhtye oli julkaissut vastikään erittäin vahvan From Mars to Sirius -levyn (2005), joka teki siitä tunnetun halki koko metallimaailman. Brutaalia, kieroa ja modernia metallia soittava bändi oli silloin raikas tuulahdus jotakin uutta.

Nykyään lienee niin, että lontoo taittuu bändin muiltakin jäseniltä, mutta silti haastateltavana on kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sama Joe Duplantier.

Menestys ja kiertäminen ovat tehneet tehtävänsä. Siinä missä laulaja-kitaristi Duplantieria piti viimeksi vähän avittaa saamaan asiansa sanotuksi, nyt tekstiä putoilee kuin vettä vaan.

– Tuntuu kuin From Mars to Siriusista olisi elinikä, mies huokaa.

– Se oli monen asian alku. Sillä levyllä me löimme läpi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Sitä ennen olimme tunnettuja vain Ranskassa. Sen jälkeen tapahtui ihan valtavasti! Pääsimme kiertueille ja näimme maailmaa.

Gojira on edelleen sama syvällinen ja läpikotaisin rehellinen metallibändi kuin aina. Yhtye on kaukana metallimusiikin kliseistä ja tietää sen itsekin.

Harva näin brutaali bändi on yhtä voimakkaasti ympäristön asialla ja puhuu ihmisen onnellisuuden ja ymmärryksen kartuttamisen puolesta. Ajoittain korkealentoisiin sfääreihin päätyvät pohdinnat luovat musiikkiin ylimääräisen, hyvällä tavalla älyllisen kierroksen, vaikka älyllinen kuulostaakin yleensä musiikin yhteydessä pahalta.

– Emme yritä tietoisesti keksiä mitään kiehtovia konsepteja levyillemme, vaan ne heijastelevat niitä ajatuksia, joita muutenkin käymme läpi, Duplantier tuumaa.

Luonnollisuus on Gojiralle tärkeää. Bändi ei halua tehdä mitään rutiinilla, tavan vuoksi tai muuten vain. Kaiken täytyy olla jollakin tavalla merkityksellistä ja tärkeää. Jos ei ole, ei tehdä. Kai sitä kutsutaan idealismiksi.

Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).

009 Päänavaus
010 Sytykkeitä: mm. Marduk, Burzum, Dark Days Ahead, Cattle Decapitation…
014 Länsirintama & skaba
016 Heavy Cooking Club: Horse Latitudes -Heidin tofutouhut
018 Ihsahn
022 Gojira
026 Candlemass
028 Firewind
030 Napoleon Skullfukk
032 Aura Noir
035 Jess and the Ancient Ones
040 Sonata Arctica
048 Kreator
052 Pölkyllä: Six Feet Underin korinalegenda Chris Barnes
056 Salamyhkä: Excel – The Joke’s on You
059 Arviot, pääosassa Sabaton
076 Demot, pääosassa Akma
079 Vanha liitto: Running Wild, haastattelussa Rolf Kasparek
082 Oma nahka: Sólstafir-kannumies Gummi

Kiinassa on kasvava kysyntä myös metallimusiikista, ja sitähän sinne viedään.

Kuva: Jari Heino

Kuten aiemmin kerrottiin, Insomnium esiintyy Swallow the Sunin, Profane Omenin ja Amoralin kanssa Tokion Finland Fest -tapahtumassa 26.5.

Insomnium keikkailee samalla Aasian-reissulla myös Kiinassa. Keikat ovat 19.5. Shanghaissa ja 22.5. Pekingissä.

– Kukaan meistä ei ole tainnut käydä Aasiassa edes lomailemassa. Eurooppa on jo monta kertaa koluttu ristiin rastiin, mutta tässä kiertueessa on taas kunnon seikkailun makua. Kaikki vaikuttaa hyvin järjestetyltä molemmissa maissa, joten tällä hetkellä olo on luottavainen sen suhteen, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Toivottavasti tämä kiertue on vasta alkusoittoa Insomniumin Aasian valloitukselle, Niilo Sevänen kommentoi.

Katso Seväsen terveiset japanilaisfaneille alta!

Keijo Niinimaa pääsi tositoimiin Nasumin kanssa. Bändi nähdään kesällä Suomessakin.

Kuva: Terése Andersson

Ruotsalainen Nasum menetti keulamiehensä Mieszko Talarczykin Aasian tsunamikatastrofissa vuonna 2004. Nyt bändi halusi järjestää jäähyväiskiertueen, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta sen perustamisesta.

Yhtyeen keulilla nähdään Rotten Soundin ja Medeian Keijo Niinimaa, jota Inferno jututti aiheesta viime vuonna. Bändi saapuu muun muassa Ilosaarirockiin.

Kiertue starttasi viime perjantaina Örebrosta. Katso alta, miten homma lähti liikkeelle! Lisää materiaalia keikalta löytyy kyseisen fanin YouTube-kanavalta.