Destroy Erase Improve (1995) on edelleen yksi hurjimmista “nyky”metallilevyistä, ja livenä tämä kopla lähentelee käsittämättömän kovaa.

Silti oikeastaan yksikään (kuulemistani) DEI:n jälkeisistä ‘huggah-albumeista ei ole tehnyt minuun pitkässä ravissa suurtakaan vaikutusta. Jonkun Nothingin (2002) hehkutusta en käsitä lainkaan. Tylsää jynkytystä alusta loppuun. Tappakaa vaikka.

Vaan nyt tuntuisi olevan sellainen meno, että tätä levyä kuunnellaan jatkossakin.

Muutamankin kuuntelukerran jälkeen Koloss tuntuu yhdestä puusta veistetyltä, mutta kun se puu on elinvoimainen, täynnä energiaa, uhkaa ja – kyllä – lopulta myös oksia, ei tässä voi antaa kuin pään täyttyä. Koloss vie sfääreihin jo pelkällä voimalla.

Elävänä nämä vedot lienevät vain ja ainoastaan murhaavia.

- riekin matti

Levy arvostellaan 24.2. ilmestyvässä Infernossa.

Tällä päivämäärällä savolainen raskaan osaston tulokas Kuolemanlaakso ryhtyy työstämään ensimmäistä äänitettään Saksan Furthissa Woodshed-studiolla. Studiomiehenä toimii Triptykonin kitaristi V. Santura.

Teksti: Vilho Rajala www.facebook.com/kuolemanlaakso

Kitaristit Laakso ja Kouta, basisti Usva ja rumpali Tiera asettelevat paraikaa soittokamoja järjestykseen Saksassa.

– Luvassa on kahdeksan biisiä synkkää, raskasta ja pääosin hidastempoista suomenkielistä metallia, biisintekovastuuta kantava Laakso kertoo.

Yhtyeen laulajakuvio on vielä auki, mutta ratkennee lähiaikoina.

Triptykonin Eparistera Daimones -levy (2010) on yksi pääsyypää siihen, että Kuolemanlaakso ylipäätään syntyi. Niinpä on varsin sopivaa, että bändin debyyttilevyn äänittää ja miksaa sama mies, joka väänsi namikoita Triptykonin levyllä. V. Santura myös soittaa Triptykonissa.

– Triptykonilta on käytännön tasolla tarttunut mukaan eritoten roisisti käytetyt bendaukset, soundimaailma ja toivottavasti fiilis, mutta kappalerakenteemme ovat jossain määrin simppelimpiä ja ”kuulijaystävällisempiä”, eli tarttumapintaakin piisaa, Laakso arvelee.

Bändi on ottanut nimensä Kaliforniassa sijaitsevasta Kuolemanlaaksosta, ei siis pääjehun taiteilijanimestä. Musiikissa on mukana täkäläistä melodia- ja kertomaperinnettä noitarumpuineen ja mausteineen.

– Santurakin tuntuu diggailevan, mistä olen biisintekijänä erityisen iloinen.

Kuolemanlaakson kokoonpanosta löytyy yhteyksiä muun muassa Chaosweaveriin, Eleniumiin, Verjnuarmuun ja Discardiin.

Bändi sai alkunsa, kun Laakson äänittämät Triptykon-vaikutteiset demot ajautuivat Koutan korviin. Molemmat soittavat myös Chaosweaverissa.

– Hän piti niistä niin paljon, että puolipakotti minut kasaamaan bändin niiden ympärille, biisit kun tulisivat kuulemma potkimaan niin vitusti livenä. Otin yhteyttä mahdollisimman hyviin jätkiin ja koviin soittajiin ja loppu on historiaa. Onneksi joukossa on nyt siis sellaisiakin, heh…

Laakso kyseli V. Santuralta viime vuoden FME:ssä, suostuisiko mies äänittämään tätä levyä.

– Santura haki baaritiskiltä kynän, repäisi viereisestä lehdestä palasen ja rustasi siihen puhelinnumeronsa sekä kolme eri sähköpostiosoitetta. Koska Victorilla on tolkun taksat, päätimme myös äänittää kiekon hänen studiollaan, hän kertoo.

Julkaisuaikataulu tai -kuvio ei ole vielä selvillä, mutta luottamus materiaaliin on niin vahva, että levy ilmestyy varmasti tavalla tai toisella.

– Toivon sen tapahtuvan loppuvuodesta 2012. Chaosweaverin kakkonen ilmestyy maailmanlaajuisesti kesän korvilla, mikä vie paljon ajallisia ja henkisiä resursseja, eli Kuolemanlaakson debyytti julkaistaneen sen jälkeen joka tapauksessa.

Kuvat: Heidi Paajala

Suosiotaan kasvattava ruotsalaisbändi Amaranthe ei jättänyt kuulijoitaan kylmäksi Domissa.

Teksti: Jaakko Silvast Kuvat: Mikko Pylkkö

”Peripheryn setin alku oli mahtava!”, viestittää Inferno-kollegani Aadolf Virtanen astellessani kohti jäähallin permantoa keikkailtana kello 19.55. Itse olin narikkajonossa ollut kuulevinani vain rumpujen pauketta ja pidin toimenpidettä jonkinlaisena sound checkinä, kuitenkin myöhäistä tsekkausajankohtaa samaan aikaan ihmetellen. Lämppärille kävi kuuleman mukaan perinteiset.

Djent-kitaroinnin nimeen vannova, raskaasti alavireessä möyhivää mutta nopeaa ja teknistä metallia Messuggah-hengessä veivaava kuusikko oli päässyt settinsä alkuun, kun taustanauha ja rytmin kasassa pitävä elintärkeä klikki päättivät jäädä kyydistä. Soita siinä nyt sitten yhtään mitään järkevää genre huomioon ottaen.

Veto kuitenkin lopulta jatkui ja seuraavat kolme kappaletta saatiin nauttia ilman ongelmia. Ennen keikkaa kuuntelin Peripheryn nakutusta levyltä eikä bändin tekeminen juuri sytyttänyt. Livenä syttymisherkkyys oli pari astetta parempi, mutta kun konservatorion musiikkiluokasta repäistyltä näyttänyt retkue alkoi jauhaa ilmeisenä lisänumerona lahjakseen saamaa settinsä viimeistä kappaletta, päätin mennä tilaaman illan ensimmäisen ja ainoan keskioluttuoppini. Sehän oli samanlainen, mitä jäähallikeikoilla tähänkin asti – pieni, mutta hintava.

Meneillään olevan Euroopan-kiertueensa Helsingistä aloittanut progemetallin nykylegenda Dream Theater starttasi kaksi tuntia kellottaneen settinsä sovitusti kello 21 sharp. Jutun mukaan bändi harjoitteli kiertuettaan varten Lahden Suurhallissa. Nordenskjöldinkadun jääpyhätössä kaikki toimi alusta asti kuten pitikin. Valittaa saattoi ainoastaan alataajuuksilla kulkeneista soundeista, jotka olivat tuhnuiset ainakin lavalle päin katsottuna permannon oikeassa laidassa. Vokalisti James LaBrien laulu, John Petruccin kitara ja Mike Manginin rummut kuuluivat kuitenkin kirkkaasti.

Dream Theater käynnisti illan A Dramatic Turn of Events -levyn Bridges in the Skylla ja valloitti yleisönsä siltä seisomalta. Musiikki vyöryi ja täytti hyvällä sykkeellä lähes täyteen pakatun jäähallin, aina lavaa myöten. Rundin eka veto on aina eka veto ammattilaisillekin, mutta siihen nähden bändi soitti vapautuneesti alusta lähtien.

Dream Theaterin keikoillahan on soiton osalta turha kritisoida mitään, sillä se toimii aina. Tällä kertaa muuttuvia tekijöitä oli kuitenkin yhden sijasta kaksi. Vakiomuuttuja on James LaBrien ääni, joka kiitos kiertueen ensimmäisen keikan oli täydessä iskussa. Karisman lisäksi puhtaus piti ja korkeimmatkaan nuotit eivät tuottaneet vaikeuksia. Toinen muuttuva tekijä ja joillekin se pääsyy keikalle saapumiseen oli uusi rumpali Mike Mangini. Tapasin Manginin haastattelun merkeissä reilua tuntia ennen vetoa, ja vaikka mies on ollut monessa mukana, oli hänkin silmin nähden jännittynyt poistuessaan kysymysten ääreltä tokaisten ”hei kaveri, mun täytyy nyt oikeasti lähteä lämmittelemään keikkaa varten.”

Manginin tyyli on jo lähtökohdiltaankin edellistä DT-pannuttajaa Mike Portnoyta huomattavasti hillitympi ja mies keskittyy lavalla enemmän soittoon kuin viihdyttämiseen (ei sillä, ei Portnoyn soitossakaan moittimista ole ollut), mutta jotenkin tuntui, että setin lähtö pukkasi Manginille jännähikeä pintaan. Mangini oli kuitenkin ruumiillistuma sille hyvälle ololle, jonka tämän kertainen DT-keikka sai vanhoissa faneissa aikaan.

Setin toista rallia odotellessa lava yllättäen pimeni ja melko keskellä lauteita olleen Manginin järkyttävän kokoisen rumpukioskin valaisivat valkoista ja sinistä valoa säihkyneet spotit. Sitten napakat iskut octobaneihin ja käyntiin lähti suosionosoitusten siivittämänä Awake (1994) -levyn avausraita 6:00! Mikä mahtava tapa esitellä bändin uusi rumpali eurooppalaisille kannattajilleen!

Tästä eteenpäin setissä kuultiin käytännössä vuorotellen joko tuoreimman levyn biisejä (melkein kaikki) tai vanhempia hittejä. Jälkimmäisistä mieleenpainuvimpina mainittakoon suhteellisen hyvällä draivilla läpiviety, henkilökohtainen DT-suosikkikappaleeni Surrounded, ensimmäisen levyn lähes legendaarinen Fortune in Lies, energinen War Inside My Head sekä ihokarvat joka kerta pystyyn nostattava Spirit Carries On, josta entistä tunteikkaamman teki esityksen ajankohta. Kappale omistettiin vain kaksi päivää ennen kiertueen alkua kuolleelle Dream Theater -kosketisti Jordan Rudessin äidille. Tähän kun vielä lisätään encorena kuultu kestohitti Pull Me Under ja akustisesti hoideltu Silent Man, oli homma taputeltu mielestäni parhaana DT-keikkana sitten Octavarium-kiertueen!

Erikoiskiitoksena mainittakoon, että keikalle oli soolospotteja jaettu vain yksi – itseoikeutetusti Mike Manginille. Jokainenhan totta kai halusi kuulla aikanaan maailman nopeimmaksi rumpaliksi useammassa kategoriassa arvostetun tekijämiehen kykyjä. Ukko palkitsikin kannuttajansa äärimmäisen napakalla ja rivakalla rumputulella – myös keikkasetin varsinaisissa kappaleissa. Nähdyn perusteella Dream Theater jatkaa todennäköisesti uransa loppuun Manginin kanssa. Jos miehen bändille antama energiapiikki muuttuu tulevaisuudessa jatkuvaksi ja täysinäiseksi luovaksi ja taiteelliseksi panokseksi, ei kukaan kohta enää edes muista, kuka se Mike Portnoy oikein olikaan.

Kysymys oli: Mikä tapaus sai kitaristi Gregor Mackintoshin alun perin tekemään musiikkia, joka lopulta päätyi Vallenfyren levylle?

Vastaus: Hänen isänsä kuolema.

He tiesivät ja pääsevät torstain 2.2. Helsingin-keikalle kaverinsa kanssa:

Paula Lyttinen, Espoo
Anni Kilpiö, Helsinki

Swallow the Sun
Emerald Forest and the Blackbird
Spinefarmn

Jyväskyläläislähtöisellä Swallow the Sunilla tuntuu olleen paljon taitoa ja onnea matkassaan, sillä vuosituhannen alkuhämärissä perustetun yhtyeen uran ainoa lievä notkahdus sijoittuu utuisia ja raskaita Twin Peaks -tunnelmia hakeneelle Ghosts of Loss -kakkostäysipitkälle (2005).

Sittemmin yhtyeen linja on pysytellyt tiukkana ja tasaisen laadukkaana, mistä vakuuttavimpana todisteena toimii yhtyeen uran toistaiseksi ainoa napakymppilevy Hope (2007), jolla palaset naksahtivat täydellisesti kohdalleen. Hopea seuranneella edeltäjälevyllä New Moonilla (2009) yhtye sen sijaan etsi uutta näkökulmaa musiikkiinsa ja turvautui paikoin hyvinkin radikaaleihin ratkaisuihin.

Jos New Moon yllätti ajoittaisella rankkuudellaan ja jopa selkeillä black metal -vaikutteillaan, Emerald Forest and the Blackbird tekee saman, mutta päinvastaisella kaavalla. Levyn suhteellisen kevyt ja eteerinen alkupuoli hämmästyttää raikkaudellaan, eikä kovin ilmeisiä Katatonia-vaikutteita voi olla huomaamatta. Levyn tunnelma kuitenkin tummenee loppua kohden, ja albumin loppupuolella kahlataan jo hieman tutummissa doomahtavissa StS-tunnelmissa.

Levyn suurimmaksi vahvuudeksi on laskettava sen tasainen laadukkuus ja yhtenäisyys. Kuulostaa siltä, että bändi on ensimmäistä kertaa urallaan saanut aikaiseksi hyvän ja ehjän kokonaisuuden, jolta on hankalaa irrottaa yksittäisiä huippuhetkiä. Albumin tietynlaiseksi kohokohdaksi ja kulmakiveksi nousee kuitenkin levyn seitsemäs kappale, Horror-saagan neljäs osa Labyrinth of London, jonka ajattomassa jylhyydessä on jotain erityisen koskettavaa.

Uusi levy ei tuo StS:n entuudestaan jämäkkään ilmeeseen säröjä, eikä liioin kovin merkittäviä uusia piirteitäkään – ellei sellaiseksi lasketa laulaja Mikko Kotamäen puhtaiden laulujen ja lauluvarmuuden huomattavaa lisääntymistä. Levyn pehmeähköstä yleisilmeestä huolimatta aihepiirit pysyttelevät synkkinä ja musiikki edelleen kaukana päivänvalon ulottumattomissa.

Emerald Forest and the Blackbird vahvistaa entisestään yhtyeen asemaa genrensä kärjessä. Albumia kuunnellessa mieleen hiipii kuitenkin ajatus, kuinka mainioilta yhtyeen kappaleet kuulostaisivat hieman tiiviimpään muotoon puristettuina, levy kun sisältää jälleen kerran sylikaupalla iskeviä kertosäkeitä ja loistavia melodioita.

Varsinaiseen hittihakuisuuteen bändi tulee tuskin koskaan silti sortumaan. Moinen ei ole tämän musiikkityylin puitteissa mitenkään mahdollista.

Teksti: Joni Juutilainen Kuva: Aleah L Stanbridge

Neljä ja puoli vuotta sitten The Gatheringistä soolouralle suunnannut Anneke van Giersbergen etsi itseään kolmen studioalbumin verran. Nyt hän on valmis.

Teksti: Marko-Oskari Lehtonen

Kaikenkarvaiselle metalliväelle The Gatheringin laulajana tunnetuksi tullut Anneke van Giersbergen, 38, erosi vakaata suosiota nauttineesta hollantilaisyhtyeestä kesällä 2007. Laulajattaren ja yhtyeen 13 vuotta kestänyt yhteistyö huipentui viimeiseen keikkaan Ankkarockissa Suomen Korsossa.

Van Giersbergen vertaa aikaansa The Gatheringissä saareen. Saareen, jolta hänen oli päästävä pois.

– Olimme tavallaan saarella, sillä kukaan – kirjaimellisesti – ei tehnyt samaa, mitä me teimme tuohon aikaan. Teimme asiat omalla tavallamme, ja se on mielestäni erittäin kunnioitettavaa. Mutta samaan aikaan halusin jättää tuon saaren kehittyäkseni laulajana ja musiikintekijänä, van Giersbergen kertoo.

– Rakastin aikaani The Gatheringissä, mutta tämä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu kannaltani.

Vettä on ehtinyt virrata neljän ja puolen vuoden aikana sen verran sekä Vantaanjoessa että Hollannin tuhansissa kanaaleissa, että uusi Everything Is Changing on jo van Giersbergenin neljäs sooloalbumi.

Laulajatar myöntää, että hänellä oli soolouransa alussa intoa kuin pienessä pitäjässä. Ideatulvan seurauksena van Giersbergen julkaisi lyhyessä ajassa kolme studioalbumia (Air, 2007, Pure Air, 2009 ja In Your Room, 2009) sekä yhden livealbumin (Live In Europe, 2010) Agua de Annique -nimellä.

Albumit saivat verrattain hyvän vastaanoton, mutta varsinainen täysosuma jäi odottamaan itseään.

– Kun ilmoitin jättäväni The Gatheringin, ihmiset olivat hieman skeptisiä. Minun odotettiin joko palaavan bändiin tai lopettavan musiikin tekemisen kokonaan. Kolmannen albumin jälkeen ihmiset jäivät ikään kuin odottamaan ”sitä oikeaa albumia”.

Niinpä van Giersbergen päätti painaa jarrua.

Lue koko juttu Infernon numerosta 1/2012 (#93).

Kolmannen albuminsa Les Voyages de L’Âme tammikuun alussa julkaissut ranskalaisyhtye Alcest vie kuulijansa toiseen ulottuvuuteen. Utupoppia ja äärimetallia yhdistelemällä syntyy äärimmäisen kaunista musiikkia.

Teksti: Tapio Ahola

Alcest on hämmentävä yhtye. Bändin kappaleet sisältävät niin unipop-sävytteistä himmailua, post rock -tunnelmointia kuin black metal -henkistä paahtoakin, mutta kokonaisuus ei tunnu hajanaiselta tai sekavalta. Erilaiset elementit on valjastettu osaavasti luomaan tunnelmaa, ja juuri tunnelma onkin se asia, jolla Alcest voittaa kuulijan puolelleen – jos voittaa.

Alcestin nokkamies Neige, joka tekee yhtyeen kappaleet ja hoitaa studiossa kaikki muut instrumentit paitsi rummut, perusti bändin vuonna 2000. Alkuaikoinaan yhtye soitti varsin perinteistä black metalia, mutta sitten oma, varsin persoonallinen tyyli alkoi löytyä.

Alcestin kolmas albumi Les Voyages de L’Âme (suomeksi “sielun matkat”) on bändille jonkinlainen välitilinpäätös.

– Tämä uusi levy tavallaan summaa kaiken sen, minkä Alcest on tähän mennessä tehnyt, kertoo puhelimitse tavoitettu Neige.

– Albumi vie monia edellisiltä levyiltä tuttuja asioita loogiseen huipentumaansa. Monet asiat on tällä levyllä toteutettu teräväpiirteisemmin ja määrätietoisemmin kuin aiemmilla. Tämä on myös paljon selkeämpi. Oman näkemykseni mukaan tämä on Alcestin historian ensimmäisen osan päätepiste, ja seuraavilla levyillä kuullaan taas jotain ihan uutta.

Alcestin musiikki on myös hyvin kaunista – jopa silloin, kun Neige ärjyy keuhkojaan pihalle ja rummut blastaavat tuhatta ja sataa. Mies kuitenkin kertoo, että hän ei varsinaisesti tähtää kappaleita säveltäessään kauneuteen.

– Kun alan tehdä biisiä, en varsinaisesti ajattele onko se kaunis vai ei, yritän vain luoda musiikilla kuvaa jonkinlaisesta toisesta ulottuvuudesta. Kauneus on tavallaan sen sivutuote. Toki kauneus vetoaa minuun säveltäjänä paljon, ja ne visiot, joita koitan pukea musiikilliseen muotoon, ovat hyvin kauniita.

Lue koko juttu Infernon numerosta 1/2012 (#93).

Sven de Caluwé on luotsannut Abortedia kohta seitsemäntoista vuotta. Vaikka jäseniä on tullut ja mennyt, intohimo death metaliin on pysynyt. Mutta onko Global Flatline Abortedin viimeinen levy?

Teksti: Vilho Rajala Kuva: Patrick Haberli

Aborted on halki uransa hyödyntänyt gorekuvastoa täysin estoitta. Promokuvissa, levynkansissa ja sanoituksissa on tukeva annos verihyhmää, teräviä veitsiä, sisäelimiä, kidutusta ja kuolemaa. Aborted on sekä visuaalisesti että audiaalisesti brutaali bändi.

Belgialaisyhtye julkaisi 25.1. seitsemännen levynsä, jonka nimi on Global Flatline.

Laulaja Sven de Caluwé kertoo, että edellinen albumi Strychnine.213 (2008) ei ollut ihan sitä mitä haettiin, ja siksi ruuvia haluttiin nyt kiristää.

– En ollut oikein tyytyväinen Strychnineen. Meillä oli sitä tehdessä liian kiire, emmekä ehtineet keskittyä kunnolla. Tällä kertaa halusin varmistaa, että kaikki toimii sataprosenttisesti.

Global Flatlinen tekoon meni aikaa vähän yli pari vuotta. De Caluwén mukaan mitään hankaluuksia ei ollut, vaan venyminen johtui nimenomaan varman päälle pelaamisesta.

– Nyt olen kuunnellut levyä todella paljon ja olen siitä erittäin ylpeä, laulaja kehaisee.

Yksi syy uusimman levyn ryhtiliikkeeseen on se, että Abortedin ura saattaa loppua joskus. De Caluwé ei halunnut, että bändin viimeinen levy olisi Strychninen kaltainen alisuoritus.

– Teoreettisesti puhuen, jos Global Flatline on viimeinen Aborted-levy, niin ainakin se on tehty kunnolla! Minä en nuorene enää. Halusin antaa tälle levylle kaikkeni ja katsoa, mitä tapahtuu. Jos tämä on viimeinen levymme, ainakin lähdemme tyylillä.

Levyn erityistä luonnetta korostavat myös lukuisat vierailijat, joista yksi on Rotten Soundin ja Medeian Keijo Niinimaa. De Caluwé muistaa, että Rotten Sound oli yksi ensimmäisistä bändeistä, joiden kanssa Aborted pääsi aikoinaan kiertämään.

Muita vierailijoita ovat Black Dahlia Murderin Trevor Strnad, Misery Indexin Jason Netherton ja Benightedin Julien Truchan.

Spesiaaliversion bonuksina on kaksi vanhaa biisiä uudelleen äänitettynä. Nailed Through Her Cuntin ja Eructations of Carnal Artistryn alkuperäisversiot ovat vuoden 2001 Engineering the Deadillä.

– Halusin tehdä jotain spesiaalia vanhoille faneillemme. Engineering the Dead täytti sopivasti kymmenen vuotta, joten tämä tuntui hyvältä idealta, vaikkei alkuperäisversioissakaan mitään vikaa ole.

Lue koko juttu Infernon numerosta 1/2012 (#93).

009 Päänavaus
010 Sytykkeitä: mm. LACUNA COIL, SOULFALLEN, ELUVEITIE…
014 Axis: Londinium & skaba
016 Heavy Cooking Club: KYPCK-Ekin pekonipasta
018 LAMB OF GOD
022 ANNEKE VAN GIERSBERGEN
024 MUSTASCH
026 CATALEPTIC
028 ALCEST
032 LORD VICAR
034 ABORTED
038 STAM1NA/SWALLOW THE SUN
048 Vuoden 2011 raskaimmat – tekijöiden topvitoslistat
050 Pölkyllä: kitarapiru ELIAS VILJANEN
054 Salamyhkä: THE NEFILIM – Zoon
055 Arviot, pääosassa Swallow the Sun
076 Demot, pääosassa APINA
079 Vanha liitto: FASTWAY, haastattelussa legendaarinen ”Fast” Eddie Clarke
082 Oma nahka: tuottaja-soittaja ANSSI KIPPO