Thencen yhdestä lähes tunnin mittaisesta kappaleesta koostuva debyytti on melkoinen järkäle, vaikka se on tunnelmaltaan pikemminkin ilmava kuin äärimmäisen raskas. Fiilispohjalta sävelletyssä musiikissa tärkeintä on nimenomaan erilaisten tunnetilojen herättäminen.
Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen Kuva: Maria K
www.thence-ambience.com
Vuonna 2003 synnytetty kuopiolainen Thence on Juha Sirkkiän hengentuote, mutta vahvana aisaparina toimii myöhemmin mukaan tullut Erno ”Epi” Räsänen. Herroilla on yhteinen historia Shade Empire -yhtyeessä, ja duon yhteistyö on hitsautunut saumattomaksi jo paljon aiemmin, vaikka yhtyeiden musiikkia ei voikaan verrata toisiinsa.
These Stones Cry from the Earth -debyytti ilmestyi maaliskuun puolivälissä. Vaikka kyseessä on rakenteensa vuoksi pikemminkin teos kuin perinteinen albumi, massiivinen kokonaisuus syntyi varsin kivuttomasti ilman kummempaa suunnittelua, kuin itsestään. Rumpuja lukuun ottamatta lähes kaikesta säveltämisestä, instrumenteista sekä laulusta vastuussa oleva Juha Sirkkiä sanoo kuitenkin, että ideana ei alun perin ollut tehdä itsetarkoituksellisesti yhtä noin pitkää biisiä.
– Kaikki taisi lähteä oikeastaan siitä, kun toissa kesänä puolihuumorilla duunattiin Epin kanssa parissa päivässä kolmen biisin verran skandinaavista black metalia ruotsiksi. Kappaleet olivat suht pitkiä ja vedetty vuoden 95 ruotsalaisella black metal -meiningillä. Yllättäen biisit kuulostivat kohtuullisen hyviltä ja tunnelma oli kohdallaan, Juha muistelee.
– Parin viikon kesälomani tienoilla pakkasin kaikki soittokamani ja suunnistin yksinään maaseudulle pariksi viikoksi. Tarkoitus oli vain nauhoitella ilman sen kummempaa päämäärää, mutta yllättäen huomasin, että melkein puolet levystä oli jo kasassa ja juurikin tuo tunnelma syntynyt kuin puolivahingossa. Ihmettelin vain, että mitä tämän materiaalin kanssa oikein tekisi.
Jos musiikillisia yhteneväisyyksiä Shade Empireen on vähän, sama pätee myös itse sävellysprosessiin. Edellä mainitun sävellyksiä mietitään paljon tarkemmin Thence-musiikin perustuessa enemmän spontaaniin toteutukseen ideoista, jotka ovat kuitenkin kypsyneet pidemmän aikaa.
– Thence oli ikään kuin pöytälaatikossa useamman vuoden. Duunailin omaksi iloksi silloin tällöin vastaavanlaista musaa, mutta aikaa ei oikein ollut tehdä tai paneutua tällaiseen. Nyt näkisin, että oli vain hyvä, että homma sai kypsyä ja oma musiikillinen aura kasvaa. Musiikillisesti sitä on kuitenkin viimeisen 18 vuoden aikana kuljettu mankkabläkistä Jenni Vartiaiseen, joten perspektiivi on laajentunut huomattavasti. Matkaa yli musiikkigenrejen suosittelen kyllä kaikille lämpimästi.
– Tässä bändissä voi olla ylpeä siitä, että perusrunko on sävelletty ja nauhoitettu tosiaan melkein samalla kertaa. Jälkeenpäin sinne toki on sitten lisäilty maalailevia aineksia ja muita mausteita, mutta perusrunko tuli lähes kerralla ja on tuossa.
Vaikka levyllä on vain yksi kappale, se jakautuu minusta varsin selvästi kahteen eri osaan, jotka puolestaan taas kahteen aliosaan. Koetko asian itse samalla tavalla säveltäjänä?
– Ehkä tuossa jokin perä on. Musiikissa kuitenkin yksi tärkeimmistä elementeistä on yllätyksellisyys. Se, että ei välttämättä osaa ennakoida seuraavaa liikettä, tekee musiikista hyvinkin hedelmällistä. Tällä en nyt tarkoita mitään tiluosastoa, vaan sovituksellisia ratkaisuja.
– Suomalaista metallimusiikkia vaivaa mielestäni tietynlainen yllätyksettömyys, tai no, oikeastaan koko maailman metallimusiikkia. Enkä niinkään tarkoita kappaleiden perusrakenteita, kyllä hyvä popbiisi peruskaavoineen kelpaa myös, vaan kyse on enemmän toteutuksesta. Musiikintekijöiden pitäisi luottaa enemmän intuitioon, tehdä niin kuin hyvälle tuntuu ja yrittää saada se tunnelma kuulumaan levyltä, eikä sitä helvetinmoista triggeröityä basarisaundia.
– Thencen levyllä ehkä parhaimpana esimerkkinä käy puolivälin piano/saksofoni-fiilistely. Kello näytti jotain kaksi yöllä, käväisin saunassa, istahdin tupaan pianon ääreen pyyhkeisilläni. Kattelin siinä usvaiselle pellolle ja soittelin pianolla soinnut sisään. Mielestäni tuo hauras ja rauhaisa tunnelma on saatu talteen myös levylle.
Onko modernissa metallissa menty jo liian pitkälle varman päälle laskelmoinnissa sekä tuttujen kaavojen toistamisessa ja unohdettu ne lähtökohdat ja toimintatavat, joista heavy metal on pohjimmiltaan lähtöisin?
– Lähinnä ehkä puhuisin persoonallisuuden puutteesta. Tuntuu kuin itsekriittisyys olisi kadonnut kokonaan. Jatkokysymyksenä tuohon, että keneltä se on kadonnut? Artisteilta, levy-yhtiöiltä, musiikkia kuluttavalta populaatiolta vai kenties kaikilta? Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Myötähäpeä tulee monenkin suomalaisen artistin ja bändin levyistä ja keikoista. Kierretään ympyrää ja ei osata astua sivuun.
Tunnelma ennen tekniikkaa
Saatekirjeessäkin mainitut Anathema-, Porcupine Tree- ja Katatonia-vaikutteet ovat vahvoja, paikoittain jopa selkeitä kunnianosoituksia mainituille orkestereille. Juha myöntää etenkin Anatheman ja Pink Floydin tärkeimmiksi musiikillisiksi kasvattajikseen pennusta aikuiseksi, eikä kiellä, etteikö näiden vaikutus Thencessäkin kuuluisi.
– Molempien bändien kohdalla kiehtoo se, kuinka yksinkertaiset ja helpot ideat saadaan kantamaan helposti ja kuulostamaan todella hienoilta ja tunnelmallisilta. Levyä tehdessä sitä vain huomasi jossain kohdin, että tuo kuulostaa Porcupine Treeltä, tuo Anathemalta, tuo Led Zeppeliniltä ja niin edelleen. Niin me niistä kohdista puhuimmekin Epin kanssa, kun kappaleita ei ole kuin yksi, Juha naurahtaa.
Mikä tällaisessa tunnelmoinnissa eniten sitten soittajan näkökulmasta kiinnostaa ?
– Oikeastaan tuo ns. fiilistely on kuulunut aina musiikintekemiseeni. Shade Empiren kohdalla musiikki on niin erilaista, ja siitä on vuosien saatossa tullut sellaista kuin se on. Tunne ja tunnelma, mikä musiikista välittyy, on noussut itselleni enemmän ja enemmän tärkeäksi tekijäksi. Olihan tuossa tietoinen riski lähettää itsensä häkkiin puritaanien eteen, mutta loppujen lopuksi moni on nähnyt tämän niin erillisenä tuotteena kuin Shade Empire, että pahaa sanaa en ole kuullut.
Juhalle oli alusta alkaen selkeää työstää levy mahdollisimman pitkälle kahdestaan. Muutamalle vierailijallekin on silti oma paikkansa, eikä levy kuulostaisi ilman heitä siltä miltä se kuulostaa. Toteutustapa ei sulje pois mahdollisuutta tehdä tulevaisuudessa keikkoja sessiojäsenten kanssa.
– On äärimmäisen vapauttava tunne, kun ideoita ja tarkoitusperiä ei tarvitse selittää saati todistella muille yhtyeen jäsenille. Meillä on Epin kanssa vielä hyvin yhtäläinen näkemys sovituksista ja lopputuloksesta, joten asioista keskusteleminen on hyvin helppoa.
– Muutamia keikkapyyntöjä olemme itse asiassa jo saaneet, mutta eipä tässä vielä yhtään kokonaista reeniäkään ole ehditty pitämään. Myös keikkapaikka vaikuttaa hyvin paljon, koska soittimia joutuu ottamaan setin läpiviemiseen vähän useampia mitä normaalisti. Kaikki ajallaan, mutta se on varma että encorea on turha odottaa, Juha naurahtaa.
Albumin saama mediapalaute on ollut varsin hurmoksellista, ja Juha myöntää ilman itsekehun häivää tienneensä levyn valmistuttua, että nyt tuli tehtyä jotain hyvää. Jopa niin hyvää, että levyä on kehdannut kuunnella satunnaisesti itsekin jälkikäteen. Näin kuulemma harvemmin käy omien tuotosten kanssa.
– Luulen kyllä, että ihmiset, joilla ei välttämättä kärsivällisyys riitä tällaisen eepoksen läpikuunteluun, lyttää sen saman tien. Tämä on myös eräänlainen vastaisku tuota ”kolmen minuutin radiosoitto” -jengiä vastaan. Halua herättää ajatuksia ja haastaa olemaan aloillaan sen tunnin verran, kenties.
Eivätkö nykymaailman hektinen meno ja individualismin korostuminen ole nimenomaan synnyttäneet vastakulttuureja ja myös lukuisia erilaisia musiikin alagenrejä?
– Ehkä näin onkin. Informaatiotulvan ja tarjonnan takaa esille nouseminen saa ihmiset käyttämään yhä härskimpiä ja epätoivoisempia tapoja tulla huomatuksi. Esimerkit ovat olleet valitettavan brutaalejakin. Alagenrejä on todella tullut lisää, ja musiikillisesta identiteetistä on tullut paljon korostetumpi etenkin indiemusiikin saralla.
– Toisaalta se, että alagenrejä ja eri musiikkityylejä on tullut lisää, on johtanut siihen, että itse musiikki on monta kertaa jäänyt sivuseikaksi. Tuotteistetaan asia mahdollisimman pitkälle, kuin tyhjiöpakatut lihapullat, joissa lihapitoisuus yltää hädin tuskin 30 prosenttiin.
Maailmanpelastusmetallia
Mihin albumin nimi These Stones Cry From the Earth oikein viittaa ?
– Ajatus levyn nimestä lähti oikeastaan liikkeelle, kun aloin miettiä vain tätä ympärillä vellovaa kapitalismia ja erilaisia hyödykkeitä tavoittelevaa elämää. On nähty, että yhteiskunnissa vauhti vain kiihtyy ja kiihtyy, ja tätä mantraahan on hoettu jo pitkään.
– Tästä syntyi ajatus, että jopa tuollaiset sieluttomat asiat kuin kivet vetää niin sanotusti ranteet auki. Metaforisesti tästä on siis kyse, pienellä ympäristöllisellä vivahteella. Kyllähän me jo yksissä illanistujaisissa keksimme niputtaa levyn ”Itämeriheviksi”, Juha hymähtää.
Eikö tämä ole hieman ristiriidassa sen seikan kanssa, että olet töissä mainostoimistossa, jonka perimmäinen funktio on saada ihmisiä ostamaan asia X?
– Tähän olisi helppo vastata, että työtähän minunkin on tehtävä ja kantaa korteni kekoon yhteiskunnassa. En itse kuitenkaan näe minkäänlaista ristiriitaa asian suhteen. Mielestäni se, että jotain asiaa X saadaan mainostettua ja myytyä eteenpäin, ei sodi maailmankuvaani vastaan.
– Kapitalismin vastustamiseni liittyy ehkä enemmän siihen, mitä ja miten asioita tai tuotteita käytetään ja hyödynnetään jälkeenpäin. Ja nyt pitää painottaa, että en itsekään pidä itseäni minään narukassina, mutta kyllä se välillä korpeaa katsoa, kun ruokakaupan kassajonossa lastataan helvetin monta muovipussia ostoksia varten. Eikö olisi käytännöllisempää pitää vakiokauppakasseja ja hyödyntää niitä kuin lisätä kierrätykseen soveltumatonta tavaraa ja kuormitusta?
– Tuntuu kuin ihmisillä olisi päällä ”ei ole minun, niin ei se minulle kuulukaan” -asenne. Käytännön esimerkkinä voisi mainita sen, jos joutuu töiden takia käyttämään firman autoa. Väittäisin, että satunnaisessa otannassa vähintään 70 prosenttia ihmisistä ajaa sillä autolla huomattavasti huolettomammin ja välittämättä sen auton kunnosta ynnä muista tekijöistä. Tällöin todennäköisesti esimerkiksi auton käyttöiästä ei välitetä vittuakaan. Nämä asiat vain ovat niin monisyisiä ja maailmassa on niin monta T-paidan kuluttajaa, että koen asioiden muuttuvan vain lakeja säätämällä, jos silläkään.
Olisko liian kova johtopäätös vetää yleisen kuluttamisen kasvun aiheuttaneen osaltaan myös paljon puhutun musiikkibisneksen huonon jaman? Levy-yhtiöiden ahneus tusinajulkaisuineen on tappanut monien kiinnostuksen ja uskon itse musiikkiin.
– Kyse on varmasti tarjonnan määrästäkin, mutta tarjontaakaan ei toisaalta olisi, jos sille ei annettaisi mahdollisuutta. Liian monilla bändeillä on levydiilejä ties mistä, vaikka taso ei sitä ansaitsisi. Bändien elinikä lyhenee ja monen vuoden musiikillinen jalostuminen hukkuu. Se duuni pyritään tekemään pienellä aikamarginaalilla ja tehokkaasti. Enemmistön välinpitämättömyys ja kriittisyys musiikkia kohtaan on hävinnyt lähes tyystin.
– Muistan omasta lapsuuden ja nuoruuden ajasta, kun vaihdeltiin ja nauhoiteltiin kasetteja . Musiikki oli hankalampaa saada, ja uusien hyvien ja mielenkiintoisten artistien löytämiseen joutui ja halusikin nähdä oikeasti vaivaa. Nykyään ihmiset tuntuvat tyytyvän siihen, mitä radiosta tulee, ja se on siinä. Mennään Prismaan, tehdään ruokaostokset ja eletään sitä samaa rataa. Informaatiotulva on vain niin suurta, että ehkä ihmiset ei pysty tahi halua nähdä vaivaa. Se jos mikä on todella sääli.
– Tuntuukin kuin ihmiset eläisivät jossain kuplassa eivätkä tajuaisi, kuinka paljon hienoa musiikkia maailmaan mahtuu, muutakin kuin mitä Radio Rockista tuutataan tulemaan. Faktahan on se, että jos sinulla on edessä läjä paskaa ja sinulle kerrotaan, että popsipas se naamariin, niin ennemmin tai myöhemmin sinä sen alas vetäiset.
Kyse on karrikoidusti siitä, miten asiat sinulle esitetään ja kuinka paljon taaloja eteesi laitetaan. Nämä nyt ovat tietenkin asioita, joihin on miljoonia mielipiteitä ja joista voisi jauhaa tonnikaupalla. Nämä nyt vain ovat minun mielipiteitäni.