”Hautajaiset on kaikista juhlista hienoimmat” – haastattelussa Spiritus Mortisin Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen

Seitsemän vuoden levytys- ja keikkatauko on takana ja Spiritus Mortisin reinkarnaatio totta. Babalon, musta magia, nekrofilia ja hautoihin virtaava veri vellovat hevimmin kuin koskaan.

18.01.2017

Lohjanjärvi kimmeltää tyynenä, on aivan hiljaista, taivas on syvänsininen. Tikka alkaa nakuttaa valtavassa pronssinvärisessä männyssä, sorsapari uinuu rannassa, kaislat niiailevat auringossa. Mahtavaa! Mikä erinomainen hetki puhua nekrofiliasta ja kuolemankaipuusta.

Sami Hynninen, aka Albert Witchfinder, miksi Spiritus Mortis fantasioi kuolemasta?

– Se on täysin mun syytä. Bändin sanoitukset ennen mua oli enempi Manowar-osastoa, mutta mulla on ollut tämä kuolemafiksaatio lapsesta asti. Mä tiesin jo yhdeksänvuotiaana mitä nekrofilia tarkoittaa. Siitähän ei kukaan mitään puhunut, itse olen vaan hakeutunut sen teemoihin.

– Psykiatrit yrittävät totakin jotenkin selittää, niin kuin vaikka nyt homouttakin. Mun kuolemankaipuuni on kestänyt 30 vuotta, eikä siinä ole mitään selittämistä, se vaan on osa mua. Nykyihminen on vieraantunut kuolemasta ja ruumis on kaikin tavoin tabu. Uskontotiede ja sosiologiakin tulkitsee näitä tavoillaan, mutta kuolemankaipuu on samalla mulle myös estetiikkaa. Toki asiaan liittyy pelkoakin, mutta ei tämä kuolemassa piehtarointi mitään siedätyshoitoa kuitenkaan ole.

Hynnisen oman isän kuolema aikoinaan aiheutti sen, ettei hän kyennyt käymään hautausmailla pitkiin aikoihin. Tämä on kuulemma muuttunut.

– Hautajaiset on kaikista juhlista hienoimmat, niiden arvokkuus kiehtoo. Mutta kyllä mä tavallaan olen myös kirjoittanut kuolemaa itsestäni ulos, haluan eroon siitä. En tahdo herätä aamulla niin, että hakeudun kivun äärelle. En hae tai esitä sellaista imagoa, enkä myöskään yritä luoda mitään sokkiarvoa näillä asioilla. Ei nämä bändin muut jätkät tällasia ajattele. Niiden mielestä mun sanoitukset vaan sopii hyvin tähän hommaan. Mitä synkempää tekstiä multa tulee, sen parempi, kuulemma.

Hynninen sanoo ihmisen olemassaolon olevan sairaus planeetallemme. Kuolemallakaan ei kuitenkaan ole varmaa vapauttavaa merkitystä, sillä hän kokee jonkinlaisen syntymän ja kuoleman kiertokulun mahdolliseksi.

– Paska saattaa kiertää ikuisesti. Buddhalaiset miettii ideaa elämän kärsimyksestä ja miten sen kierteen voi katkaista. Tietyssä mielessä ajattelen, että olen ollut täällä ennenkin. Joskus esimerkiksi tulee eteen tuttuja asioita, jotka kaiken järjen mukaan ei voi olla tuttuja.

Hynninen kertoo kuolemaa ihannoivien sanoitusten olevan kuitenkin ennemminkin rakkauslauluja kuin uhkakuvia. Tuho, itsetuho ja ympäröivän maailman hajoaminen sisältävät myös sarkasmia, ja lyriikoista kiinnostuneet voivat löytää niistä piilomerkityksiä.

– Kuten vaikka The Sisters of Mercyn tai Morrisseyn sanoituksistakin voi löytää makupaloja, jos lukee vähän ohi eikä ota itseään niin vakavasti. Homma ei saa olla liian älyllistä. Osa kaikesta tästä patologisuudesta on tahallaan provokatiivista. Haave voisi kuoleman sijaan olla myös mielenrauha, mutta sillä ei olisi mitään tekemistä hevimetallin kanssa. Ozzykin laulaa saatanasta eikä siitä, miten lasten olis parempi syödä aamiaiseksi puuroa.

Neljännen levyn ihme

Doomheviyhtye Spiritus Mortis on 29-vuotisen taipaleensa kulminaatiossa. Seitsemän vuotta tekeillä ollut bändin neljäs studiolevy on totta ja live-esiintyminenkin sovittuna. Toimittajaparka on sikäli pulassa, että Hynniseltä pitäisi kysyä tarkempia asiantuntijalausuntoja deluusioista, ikuisesta kärsimyksestä, valottomuudesta, tuskasta, demoneista ja tuhansista inkarnaatioista. Silti on pakko puhua uudesta levystä. Koska se on ihme.

– Sitä se todella on! Alun perin olin sopinut Maijaloiden [bändin perustajat Teemu ja Jussi] kanssa, että vuoden 2009 The God Behind the God jää mun ainoaksi Spiritus Mortis -levykseni. Ja että yhtään keikkaa ei tehdä! Toisin kävi, mentiin Europan-kiertueelle. Vuosien varrella Maijalat on pyytäneet sata kertaa, että tehtäisiin kuitenkin myös se seuraava levy, ja keikkoja. Yhtä monta kertaa olen todennut, että mulla ei ole aikaa eikä voimia. Sanoin heille jopa, että ottakaa joku muu laulaja, mä en pysty. Nyt olen tietenkin tosi onnellinen siitä, etteivät ottaneet.

Osa uuden levyn biiseistä on ollut valmiina vuosikaudet, vain Hynnisen sanoitukset puuttuivat. Niiden sijaan mies oli sadan muun projektin ja ongelman kimpussa, ja aivan loppuun palanut. Spiritus Mortis -levyn venyminen harmitti, mutta hän ajatteli, että ”tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan oikeaan osuminen vaatisi sellaista aikaa, jota oli pakko odottaa.

Marraskuun 11. päivä ilmestynyt The Year Is One on sekoitus The God Behind the Godia ja kuulasta puolijuhlallista heviä. Siinä on jopa rockoopperamaisia vaiheita. Hynnisen laulurekisteri on laaja, matalasta ihmeen korkeaan, ja välillä yllätän itseni ajattelemasta The Curen Robert Smithiä ja Sueden Brett Andersonia. Uskallanko sanoa sen Hynniselle…

– Mulla on luontaisesti sama rekisteri kuin Smithillä, olen suuri fani, Hynninen innostuu, – ja Sueden eka on yksi parhaista levyistä mitä on! Andersonin laulu oli 90-luvulla mulle suuri innoittaja ja on edelleen osa mun työkalupakkia.

– Kun kuulin studiossa The Year Is Onen lauluraidat, ajattelin, että miten vitussa tämä menee näin korkeelta. Luulin, että miksaaja oli laittanut jotain autophoneria muutamiin korkeisiin kohtiin ja vaadin, että ne pitää heti ottaa pois ja kaikki on tehtävä uusiksi. Mutta ei se ollut mitään säätänyt. Tuntui ensin vähän oudolta, mutta hyvältä kuitenkin. Muutoin sitä kyllä miksattiin helvetin monta kertaa. Kuuntelin sitten jossain välissä The God Behind the Godiakin todella pitkän ajan jälkeen, ja se tuntui rosoisemmalta mitä muistin.

Korkealta laulaminen aiheutti Hynniselle ajoittain ahdistusta, onhan äänityyppi kuitenkin niin erilainen hänen muiden projektiensa rinnalla. Silti, ja Spiritus Mortisin pitkästä tauostakin huolimatta, Hynninen kertoo, ettei hänen tarvinnut hakea bändin taajuudelle pääsyä lainkaan. Se on yhtä luonteva osa häntä kuin muutkin hänen projekteistaan. Näitähän ovat vaikkapa avantgarde drone -akti Opium Warlords, elektroninen Tähtiportti tai Lord Vicarin keikkabasistin rooli.

– Kaikki ne on mussa koko ajan. Mutta progressiivinen Orne oli aikoinaan mulle vaikeampi, koska se edustaa enemmän Kimi Kärjen [Hynnisen vanha Reverend Bizarre -tutkapari] maailmaa kuin mun maailmaani. Spiritus Mortisin levyn suhteen mulle oli aivan heti selvää, mitä siltä haluan ja millainen sen on oltava. Ensimmäinen asia oli Sanctis Ghoram- ja Death SS -tyylinen italialainen doom. Sellainen, jossa on surrealistisuutta ja outoutta. Ja se koko katolilainen kuolemakuvasto, se kiehtoo.

– Toinen pääjuttu oli vahvat muistot lapsuuden hevimetallista. Ne tunteet, välähdykset ja hirveä hämmästys, mitä silloin koki, kun kuunteli heviä ja kuvitteli ne biisit ja sen maailman mistä niissä kerrottiin. Lapsena tietenkin ymmärsi monet sanat ja asiat ihan väärin, mutta se jännitys ja tunnelma oli tärkeitä. Ja on vieläkin. Pyrin edelleen löytämään niitä 80-luvulla koettuja hevielämyksiä.

Eräs suora myönnytys ja anekdootti lapsuudenaikaisille musamuistoille ovat The Year Is Onen kahden biisin otsikot – Jesus Christ, Son of Satan ja Holiday in the Cemetary. Ne ovat Hynnisen senaikaisen SOPO-meteliduon kappaleiden nimiä.

Pohjalaisen jämäkkää luottoa

Hynninen painottaa, että vaikka Spiritus Mortista markkinoidaan doombändinä, Maijalat kokevat sen ennen kaikkea heviyhtyeeksi ja hän on tästä samaa mieltä. Mitkään virtaukset eivät ole muuttaneet yhtyeen linjaa vuodesta 1987 tähän päivään. Hynninen kuvailee tätä ehdottomuudeksi, periksiantamattomuudeksi ja positiivisessa mielessä konservatiiviseksi meiningiksi.

Bändin jäsenten välillä vallitsee melkoinen luotto. Hynninen sai muilta jäseniltä lähes valmiit biisit kuultavakseen levytystä varten. Tehtyään niihin sanat hän ei näyttänyt niitä kenellekään vaan paineli studioon laulamaan osuutensa. Bändi kuuli valmiit nauhoitukset vasta sen jälkeen. Tämän lehden ilmestyessä jo soitettua Nosturin-keikkaa varten ei treenata yhdessä kuin kerran, Liedossa edellisenä päivänä. Kaikki luottavat siihen, että jokainen hoitaa harjoittelun ja oman tonttinsa.

– Mä en ole edes nähnyt Maijaloita kuuteen vuoteen. Mutta mulle sopii tämän bändin pohjalainen jämäkkyys. Se mikä on sovittu, sen varaan mä voin laskea ja se merkkaa mulle paljon. Kun mennään keikalle, mä tiedän, että kaikki jätkät soittaa kunnolla eikä mun tarvitse stressata siitä. En puhu nyt mistään rutiinista vaan ammattitaidosta ja pohjalaisesta ylpeydestä työhön.

– Tämä bändi ei aiheuta mulle vittuuntuneisuutta, vaan on jotenkin hyvällä tavalla viihdyttävä. Siinä ei ole mitään boheemia rentoutta, ja se sopii mun luonteelle. Tämä on jämäkkä ja tervehenkinen ryhmä, kun taas esimerkiksi Reverend Bizarre oli aika kaoottinen ja sairas. Tarkoitus on, että Spiritus Mortis kuulostaa nyt vähintään yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta ilman sitä mun itsetuhoista menoa. Mä esimerkiksi hajotin kiertueella konjakkilaseja otsaani ja kierin lasinsirpaleissa.

Levyn kansikuva on ollut Hynnisellä varastossa kymmenen vuotta. Saksalaisen romantiikan ajan taidemaalarin Caspar David Friedrich Jäämeri (1824) oli kansiehdotuksena jo Reverend Bizarren levylle. Sen jäälohkareet ovat kuin tuhonjälkeisiä raunioita, vaikkakin kirkkaita ja puhtaita. The Year Is One -nimi puolestaan viittaa Rosemaryn painajainen -elokuvaan, antikristuksen syntymävuoteen ja uuden ajanlaskun alkuun.

– Mun kaikki sanoitukset on kokemusperäisiä. Tekstien teon aikoihin tunsin suurempaa vetoa poistumiseen kuin pitkään aikaan. Mutta kun täytin 40 vuotta, päätin, että nyt on tehtävä toisin. On ollut huojentavaa kokea tämä levy jonkinlaisena tilinpäätöksenä.

– Tällä hetkellä en siis ole siinä kuolemaa ihannoivassa tilassa, ja siitä kertoo parhaiten levyn viimeinen kappale World of No Light. Että mitä jos tämä kaikki onkin vasta matkan alkua, hyvä asia eikä loppu. Se biisi oli vaikea laulaa, koska se on niin omakohtainen ja samalla kaunein biisi, mitä mä olen koskaan ollut tekemässä. Se on oudon toiveikas.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2016.

Lisää luettavaa