Newyorkilaisen Webster Hall -konserttisalin sisuksissa kiehuu. Metallica, jonka saapuminen metropoliin ei ole jäänyt kovinkaan monelta huomaamatta, on jo ehtinyt paiskata puolentoista tuhannen faniklubilaisen niskoille Batteryn, Fade to Blackin ja Harvester of Sorrow’n kaltaisia metalliklassikoita, mutta tunnelma on edelleen nousussa.
Tai miten sen nyt ottaa. Seuraavaksi estradilla touhuava muusikkonelikko nimittäin ottaa käsittelyyn edesmenneen basistinsa Cliff Burtonin bravuurinumeron ja kysymys kuuluu, pitäisikö merkkitapauksen äärellä riemuita vai kyynelehtiä. Vähintään muutama tippa pyrkii joka tapauksessa pleksiin, kun Orionin maaginen progressiivisuus vavisuttaa Webster Hallin perustuksia.
Väliosansa avaruudellisuudesta nimensä saanut Orion on tuhansien basistien märkä uni. Onkin mahdotonta olla pohtimatta, miltä Metallican nykyisestä matalataajuusjohtajasta Roberto Agustin Trujillosta tuntuu, kun hän ryhtyy tapailemaan instrumentistaan kahdeksanminuuttisen järkäleen ensimmäisiä sointuja – vieläpä Burtonin traagisen poismenon 30-vuotispäivänä.
Onneksi Inferno pääsee myöhemmin kysymään tätä ja paria muutakin asiaa sanfranciscolaisyhtyeen riveissä kohta neljätoista vuotta vaikuttaneelta muusikolta.
– Sinäpä sen sanoit: kohta neljätoista vuotta! On harvinaisen totta, että iän karttuessa aika rientää nopeammin ja nopeammin, basisti puuskahtaa.
Ensi vuoden aikana Trujillosta tulee Metallican uran pitkäikäisin bassoherra; Burtonin seuraaja Jason Newsted vaikutti orkesterissa lokakuusta 1986 helmikuuhun 2001 – siis vähän yli neljäntoista vuoden ajan.
– Tuntuuhan se vähän hämmentävältä, ja sitten toisaalta taas ei. Onhan tässä kuitenkin tapahtunut yhtä jos toista minunkin palvelusaikanani. Esimerkiksi Orionista tulee mieleen kymmenen vuoden takainen mahtava kesä, kun esitimme Master of Puppetsin kokonaisuudessaan muutaman kerran eri puolilla Eurooppaa, Trujillo sanoo.
– Se, että soitan Metallicassa, ei ole vähentänyt faniuttani yhtyettä kohtaan. Muistan edelleen elävästi ne hetket vuonna 1986, kun sain käsiini Master of Puppetsin ja albumi heitti minut aivan mielettömälle tripille. Tapasin tuolloin juosta pitkiä lenkkejä Santa Monican vuorilla ja kuunnella samalla suosikkilevyjäni Sony Walkman -kasettisoittimella. Masterin lisäksi ankarinta lenkkimättöä tarjosivat Ride the Lightning ja Slayerin Reign in Blood. Askel nousi jyrkän vuoren rinteellä kummasti, kun korvissa pauhasi esimerkiksi Fight Fire with Fire tai Raining Blood!
Miksi Master of Puppets vetosi niin kovasti sinuun, ja tietenkin miljooniin muihinkin?
– No hemmetti, Master of Puppets on nimenomaan kokonaisuus, jolta ei halua skipata yhtään biisiä. Levyn soundi on tunnistettava, dynaaminen ja persoonallinen. Se on kiistaton merkkipaalu, eikä missään nimessä vain hevin maailmassa, vaan yleisesti koko rockmusiikin parissa. Albumi on tasapainoinen ja kypsä taideteos, vaikka sen aikoinaan tehneet parikymppiset päänpaukuttajat eivät välttämättä olisi ottaneet tällaista kuvailua kohteliaisuutena, Trujillo nauraa.
– Kuuntele Master of Puppetsin nimibiisiä ja nimenomaan sen sovitusta – sehän on nousuineen ja laskuineen suorastaan nerojen työtä. Disposable Heroes taas on eräs kaikkien aikojen suosikkejani, kappaleestahan löytyy jopa funkya groovea. Puhumattakaan Orionista, jonka jalusta ei ole järkkynyt vuosikymmenten aikana, eikä tule järkkymään.
Niin, miltä Orionin soittaminen Burtonin vuosipäivänä tuntui?
– Kaksi sanaa: kylmät väreet! Orion päätyi settiin lopulta vähän yllättäen, vaikka Cliff olikin luonnollisesti mielessämme. Saavuimme New Yorkiin uuden albumin promohommiin muutamia päiviä aikaisemmin ja lukujärjestyksemme oli pähkähullu. Kiisimme minuuttiaikataululla kuvauksesta, haastattelusta ja kokouksesta toiseen. Kun sitten vihdoin ja viimein pääsimme Webster Hallin takahuoneeseen, löimme viisaat päämme yhteen ja päätimme nostaa Orionin settiin, vaikka emme olleet soittaneet kappaletta yhdessä sitten kesän 2014. Vedimme sen yhden kerran läpi soundcheckissä ja toivoimme parasta, Trujillo naurahtaa.
– Tämä oli varsin spontaania toimintaa, ainakin Metallican mittapuulla, mutta ainakin Orion tuli suoraan sydämistämme. Kun mietin tuota konserttia näin jälkikäteen… Mielestäni teimme hienoa kunniaa Cliffin muistolle, enkä voisi olla ylpeämpi, että sain olla tällaisessa mukana.
Muistelkaa menneitä hyviä aikoja
Palataan vielä Trujillon mainitsemaan kesään 2006 ja Master of Puppetsin läpisoittoihin. Se, että Metallica päätti tuolloin uppoutua vaikutusvaltaisimman klassikkonsa (niin, hyvät mustan nimikkoalbumin ystävät, mielipiteet ovat mielipiteitä…) tunnelmiin, on osoittautunut viime vuosien aikana odottamattomankin merkittäväksi ja kauaskantoiseksi päätökseksi.
– Takavuosien onnistumisen äärelle palaaminen, siis tuossa mittakaavassa ja tuolla antaumuksella, vaikutti Jamesiin [Hetfield, kitaristi-laulaja] ja Larsiin [Ulrich, rummut] hyvinkin paljon. Olikin sitten mielenkiintoista seurata vierestä, miten he alkoivat todella pohtia, että ”hei, miten me oikein kirjoitimme niitä juttuja silloin 80-luvulla, ja millaista se kappaleiden sovittaminen oikein oli?” ja niin edelleen.
– Niistä fiiliksistä ja tuottaja Rick Rubinin ”muistelkaa niitä menneitä hyviä aikoja” -ohjeistuksista sai alkunsa Death Magnetic. Sen levyn ilmestymisestä on nyt kulunut yli kahdeksan vuotta, mutta myös tuore Hardwired… to Self-Destruct -albumi syntyi varsin samankaltaisessa ilmapiirissä. Nyky-Metallica ei pelkää katsoa taakseen. Master of Puppets ei siis ainoastaan vaikuta lukemattomiin muihin bändeihin vaan innoittaa edelleen myös meitä itseämme.
Master of Puppetsin ja Hardwired… to Self-Destructin väliin mahtuu muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi noin sata miljoonaa myytyä pitkäsoittoa.
– Vaikka sitä on nykyään hieman vaikea hahmottaa, niin vielä vuonna 1986 Metallica uiskenteli hyvin, hyvin kaukana valtavirrasta. Eräs tärkeimmistä jutuista niihin aikoihin olikin, että Ozzy Osbourne pestasi Metallican ison jenkkikiertueensa avausbändiksi, vaikka sitä paikkaa himoitsi suuri määrä muitakin yhtyeitä, Trujillo sanoo.
– Hauska yhteensattuma on tietenkin se, että herra Osbourne on vaikuttanut kovasti minunkin uraani. Olin toki tehnyt tuttavuutta Metallican jäsenten kanssa jo Suicidal Tendencies -aikoinani [1989–95], mutta Ozzyn yhtyeessä soittamisesta [1996–2003] ei ollut ainakaan haittaa, kun Metallica oli valitsemassa uutta basistia Jason Newstedin tilalle. Ja usko tai älä, mutta opin Ozzylta jotakin myös työmoraalin merkityksestä. Ozzy ei välttämättä ollut joka ilta sataprosenttisessa kunnossa, vaikkapa flunssan tai jonkin muun takia, mutta hän ei silti koskaan halunnut pettää fanejaan. Ei koskaan.
Myös Death Magneticin ja Hardwired… to Self-Destructin väliin mahtuu monenlaisia asioita. Kahdeksan vuotta kahden studiolevyn välillä on pitkä aika, kun kyseessä on aktiivisesti toimiva bändi.
– Emme tietenkään ole työskennelleet hiki hatussa koko kahdeksaa vuotta, mutta Metallica on joka tapauksessa varsin ahkera yhtye. Olemme tehneet lukuisia kiertueita ja soittaneet esimerkiksi Etelämantereen kaltaisissa oudommissa paikoissa. Vuonna 2013 ilmestynyt Through the Never -elokuva vaati valtavasti energiaa ja resursseja, ja sama määritelmä koskee pari vuotta aikaisemmin julkaisemaamme yhteislevyä Lou Reedin kanssa. Fanit ovat toki äksyilleet meille kerran jos toisenkin, että miksi te teette kaikenlaisia muita juttuja ja siirrätte samalla uuden studiolevyn julkaisua eteenpäin. No, vastaus on edelleen tämä sama: tahdomme haastaa itsemme kerta toisensa jälkeen ja pitää tämän toiminnan sitä kautta kiinnostavana ja innostavana.
Lulu sai aikoinaan vähintäänkin ristiriitaisen vastaanoton, toki ansaitusti. Millaisia ajatuksia albumi herättää sinussa tänä päivänä?
– Ensinnäkin, ymmärrän äärimmäisen hyvin, ettei Lulu ollut mikään helposti omaksuttava juttu, etenkään Metallican faneille. Väitän silti, että sille kannattaa antaa aikaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi David Bowie teki niin, ja hän kertoi pitävänsä levystä todella paljon. Itse tykkään erityisesti videobiisi The View’stä. Parikymmenminuuttisen Junior Dad -päätösraidan työstäminen studiossa taas oli unohtumaton kokemus, sillä kappaleen tunnelma on hämmentävän… raskas.
– En juurikaan välitä, mitä ihmiset ajattelevat Lulusta. Olin itse tekemässä albumia ja tiedän, miten tärkeä ja opettavainen projekti se oli Metallicalle. Lou Reedin – rauha hänen sielulleen – työskentelyn seuraaminen oli äärimmäisen rohkaisevaa. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään tai ketään, ja mitä erikoisemmalta vaikkapa joku sovitusratkaisu tuntui, sitä paremmin se tuntui maistuvan hänelle. Ja hei, me puhumme nyt kaverista, jonka ansiosta esimerkiksi kokeellinen popmusiikki ja punkrock löysivät varhaisia muotojaan.
Liikaa ideoita
Robert Trujillo on oikeassa: aika rientää nopeammin ja nopeammin. Paljon muutakaan ei oikein voi ajatella, kun etsii ensimmäisiä merkintöjä Hardwired… to Self-Destructin tekemisprosessista. Nythän on niin, että Trujillo ilmoitti jo vuonna 2011 Metallican vetäytyneen studion uumeniin työstämään kymmenettä studioalbumiaan. Eikä mies ole välttämättä puhunut palturia.
– Hardwired… to Self-Destruct on tehty omassa päämajassamme San Franciscon pohjoispuolella San Rafaelissa. Toisin sanoen emme oikeastaan aloittaneet nauhoituksia millään tietyllä hetkellä, vaan albumia on kasattu kaikessa rauhassa vuosien ajan. Tuskin kukaan pystyy nimeämään mitään tiettyä päivää, jolloin levyn valmisteleminen on käynnistynyt. Pääasia on, että olemme viimein valmiita.
Oliko teillä jotakin tiettyjä tavoitteita albumin suhteen?
– Musiikillisesti liikumme enemmän tai vähemmän Death Magneticin viitoittamalla tiellä. Tällainen materiaali tuntuu nyt parhaalta ja luonnollisimmalta, basisti sanoo.
– Aivan erityistä huomiota kiinnitimme muun muassa soundeihin. Mehän tutustuimme tuottaja Greg Fidelmaniin Death Magneticin tekemisen aikoihin – mies toimi silloin äänittäjänä ja miksaajana – ja hän oli mukana myös Lulu-sessioissa. Tällä kierroksella palkkasimme hänet myös tuottajaksi, mikä osoittautui täsmälleen oikeaksi ratkaisuksi. Rakastan uuden albumin äänimaailmaa… Bassoraidat ja rummut luovat levylle mahtavan perustan, ja kitarat runnovat eteenpäin murskaavasti tämän pohjan päällä.
Tämä ei tietenkään ole maailman omaperäisin kysymys, mutta kerrohan vielä tämän kerran, miksi ihmeessä levyn tekeminen kesti näin kauan?
– Syitä voi hakea mainitsemistani muista projekteista, tai vaikka siitä, ettei meillä ole kiire mihinkään. Teemme aikataulumme itse eikä kukaan voi käskeä Metallicaa. Mutta ollakseni rehellinen: suurin osa ajasta hupenee nykyään siihen, että meillä on aivan liikaa ideoita. Aivan liikaa. Ongelma on siis tavallaan hyvinkin positiivinen, Trujillo naurahtaa.
– Monet ikääntyvät yhtyeet taistelevat luovuuden kuihtumista vastaan. Jotkut joutuvat jopa turvautumaan ulkopuolisiin biisinkirjoittajiin. Meidän tilanteemme on päinvastainen, sillä varastosta löytyy satoja ja taas satoja ideoita. Aikoinaanhan Metallicalla oli aihioita hädin tuskin levyn tekemiseksi, joten minkäänlaisia raakoja valintoja ei tarvinnut tehdä. Silloin albumin valmisteleminen on luonnollisesti huomattavasti nopeampaa.
Jonkun täytyy siis nykyään lausua se viimeinen sana, jos päätöksiä – ja biisejä – halutaan tehdä?
– Kasasimme uudet kappaleet luonnollisesti yhdessä Gregin kanssa, mutta usein lopullinen ratkaisu jää Larsin harteille. Se on ollut Metallican tapa alkuajoista asti, Trujillo sanoo.
– Niin, päätöksiä todellakin tarvitaan. Meiltä saattaa puuttua vaikkapa jonkin kappaleen c-osa tai biisin loppu ja ryhdymme sitten tutkailemaan riffikirjastoa. Ja tosiaan, kun mahdollisuuksia on satoja, sen oikean idean löytäminen saattaa kestää hyvinkin pitkään. Emme halua jättää kaikkia hyviä juttuja käyttämättä, ja tämän vuoksi biisien keskimitta saattaakin nousta kuuteen tai seitsemään minuuttiin.
Se uutinen keväältä 2015, jonka mukaan Kirk Hammett on hukannut puhelimensa ja sen mukana 250 biisihahmotelmaa, ei siis varsinaisesti hidastanut albumin tekemistä?
– Se oli tietenkin todella ikävä juttu Kirkille, mutta kuten sanoin, meillä oli joka tapauksessa ideoita yllin kyllin. Mutta toivottavasti Kirkin oivallukset pysyvät jatkossa paremmin tallessa ja pääsemme käyttämään niitä seuraavalla kerralla.
Kertoisitko Motörheadille ja erityisesti Lemmy Kilmisterille kunniaa tekevästä Murder One -kappaleesta…
– Biisi on erityisesti Jamesin juttu. Hän tuli eräänä päivänä studioon ja kertoi tehneensä uuden sanoituksen. Se oli Murder One, ja tekstistähän löytyy esimerkiksi Motörheadin kappaleiden nimiä.Musiikillisesti Murder One ei sen sijaan ole mitään Motörheadin suoraa palvontaa.
– Olen todella iloinen tuosta biisistä, sillä Metallica ei ole aikaisemmin tehnyt vastaavia kumarruksia. Lemmy, jos joku, kuitenkin ansaitsee tällaisen tribuutin. Tapasin Lemmyn vuosien mittaan useita kertoja ja työskentelin hänen kanssaan muun muassa ’Tallica Parking Lot -animaatiopätkän yhteydessä. Ja nousihan Lemmy Metallican kanssa lavallekin. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta hän oli maanläheisyydessään ja rehellisyydessään aivan omaa luokkaansa. Hän oli meille maailman kovin vanhan liiton rocktähti, vaikka hän itse vihasi sydämensä pohjasta koko termiä. Se toi hänen mieleensä vain paskamaisia juttuja.
Mitä tahansa, milloin tahansa
Seuraava Metallica-studioalbumi ottaa toki taas oman aikansa. Mitähän itsensä haastamisesta pitävä yhtye keksii ennen sitä? Saadaanko Amerikan hevijättiläisiltä jonakin päivänä esimerkiksi akustinen albumi? Metallicahan esiintyi äskettäin Neil Youngin isännöimässä Bridge School Benefit -hyväntekeväisyystapahtumassa nimenomaan akustisessa hengessä.
– Kaikenlaisia ideoita on vuosien aikana lentänyt, mutta akustisesta levystä emme ole puhuneet kertaakaan. Ehkä sellainenkin tulee joskus, mutta tuskin ainakaan lähivuosina. Minua se ei haittaisi yhtään, sillä pidän kovasti esimerkiksi The Eaglesin ja Crosby, Stills, Nash and Youngin akustisista jutuista.
Entäpä sitten uusinta- ja livejulkaisut? Mittavat Kill ’em All- ja Ride the Lightning -boksit julkaistiin viime keväänä, ja konserttitaltiointeja on riittänyt: The Big 4 Live from Sofia (2010), Six Feet Down Under I & II (2010), Live at Grimey’s (2010) ja Quebec Magnetic (2012), vain muutaman mainitakseni.
– Olemme pyörittäneet omaa Blackened Recordings -yhtiötä loppuvuodesta 2012. Nykyään omistuksessamme on myös vinyyliprässäämö, joten voimme periaatteessa julkaista mitä tahansa ja milloin tahansa. En valitettavasti saa vielä paljastaa kaikkia suunnitelmiamme, mutta sen voin luvata, että vinyylien ystäville on luvassa kiinnostavia aikoja, ennemmin tai myöhemmin. Toki me myös nauhoitamme ja kuvaamme tuttuun tapaan kaikki esiintymiset, joten siltäkin rintamalta lienee luvassa hyviä uutisia.
Metallican keikat kestävät yleensä reilusti yli kaksi tuntia. Kuinka rankkoja fyysisiä koettelemuksia ne ovat yli 50-vuotiaalle muusikolle?
– Niin, aloittakaamme todellakin siitä, ettemme ole enää kuolemattomia parikymppisiä! Tässä iässä kunnosta täytyy pitää helvetin hyvää huolta, se on päivänselvä juttu. Kun olen vapaalla, tykkään juosta ja surffata joka päivä. Myös Lars käy päivittäin lenkillä, ja Kirk taas joogaa ahkerasti. Eikä Jameskaan ole heittänyt kuntoaan retuperälle, Trujillo kertoo.
– Sain tarpeellisen muistutuksen alkulämmittelyn tärkeydestä juuri äskettäin, kun soitimme vain puolituntisen Global Citizen -festarikeikan New Yorkissa. Heittäydyin heti ensimmäisessä biisissä tuttuun rapukävelyasentoon, ja yhtäkkiä jalkani kramppasi todella pahasti. Jouduin sitten olemaan koko loppukeikan todella rauhassa… Onneksi mukanamme kiertää nykyään kaksi fysioterapeuttia, joiden tehtävänä on pitää meistä huolta. Itse tykkään hypätä kuumaan kylpyyn esiintymisen jälkeen, sillä se rentouttaa lihaksia todella tehokkaasti. Haluamme tehdä tätä hommaa vielä pitkään, joten ikääntymiseen on pakko suhtautua äärimmäisellä vakavuudella.
Isot rockbändit eivät enää näytä jäävän eläkkeelle. Useimpien ura tuntuu jatkuvan niin kauan kuin muusikoiden henki pihisee…
– Sen vuoksi esimerkiksi Iron Maiden on meille edelleen mainio esikuva. Yhtyeen keikat ovat hyvin fyysisiä, vaikka osa heistä on jo yli kuusikymppisiä. Rolling Stonesin kaverit ovat toki vielä selvästi vanhempia, mutta heidän ei tarvitse soittaa Master of Puppetsia joka ilta!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2016.