”Jos aiot suvaita minua, painu mieluummin vittuun” – haastattelussa Life of Agony

Life of Agony. Kaksi vuosikymmentä. Sama bändi. Uusi levy. Sama laulaja. Uusi sukupuoli.

Kuva: Tim Tronckoe

Life of Agony on käynyt urallaan läpi enemmän draamaa kuin keskiverto bändi. Se on noussut kuolleista useammin kuin keskiverto bändi. Se on luonut nahkansa useammin – ja useammalla tavalla – kuin keskiverto bändi.

Bändi on tehnyt paluun, taas. Yli kymmenen vuotta odotettu A Place Where There Is No More Pain on soundeiltaan paluu bändin raskaille, groovaaville alkuvuosille. Mikään muu bändissä ei olekaan ennallaan.

Tapaan yhtyeen basistin ja pääbiisintekijän Alan Robertin sekä kaikkea muuta kuin keskiverron laulajan Mina Caputon englantilaisessa hotellissa uneliaana sunnuntai-iltapäivänä.

Alan: – Tiesimme alusta pitäen, että halusimme tästä aggressiivisen, röyhkeän…

Mina: – …luitamurskaavan…

A: – …kitaravetoisen levyn. Joillakin aiemmilla levyillämme, kuten Broken Valleyllä, kitarat jäivät miksauksessa taka-alalle. Tällä kertaa halusimme ne eturiviin, ja niissä oli oltava särmää. Halusimme lauluraitoihin vivahteita ja monipuolisuutta, vahvaa intensiteettiä ja vahvoja melodioita.

M: – Dynamiikkaa.

A: – Näistä konsepteista keskusteltiin jo ennen kuin levyä alettiin tehdä. Vertailimme tätä myös alusta pitäen aiempiin levyihimme. Halusimme varmistaa, että teemme soundeiltaan paremman albumin kuin koskaan ennen. Jos tätä levyä vertaa johonkin toiseen, jopa River Runs Rediin, jota kaikki pitävät raskaimpana levynämme, sen kitarasoundi on paljon isompi.

– Niillä, jotka rakastavat River Runs Rediä, on päässään tietty muisto siitä, miltä se kuulosti ensikuulemalta. Heidän muistoissaan se on paljon raskaampi. Kuitenkin, jos uuden levyn kuuntelee peräkkäin River Runs Redin kanssa, tajuaa, ettei se ole oikeasti totta.

A Place Where There Is No More Pain ei kuulosta raskaalta vain näön vuoksi. Biiseissä on vaikeasti kuvailtavaa itsevarmuutta, joka tuntuu viettelevän luonnolliselta ja orgaaniselta.

A: – Kun teimme tätä levyä, meitä ei kiinnostanut mihin se meidät veisi. Halusimme vain tehdä niin hyvän albumin kuin ikinä voimme. Meille kaikille on kertynyt ikävuosia. Halusimme tehdä levyn, josta voimme olla ylpeitä – vaikka se jäisi viimeiseksemme yhdessä.

Mina heittää väliin:

– Teimme sen itsevarmasti.

A: – Kyllä, itsevarmasti.

M: – Ja rohkeasti. Ja ilolla!

A: – Olemme ylpeitä siitä, että toimme yhdessä työskennellen vielä yhden vauvan maailmaan.

M: – Ja siitä, että tämän levyn lähtökohdat olivat puhtaat. Ne eivät olleet mädät, kuten menneisyydessä.

Mädät – miten niin?

Alan ja Mina katsovat minua kuin harvinaisen hidasta hölmöläistä ja avaavat suunsa yhtä aikaa.

A: – No hei…

M: – Mietipä sitä. Etkös sinä ole kirjoittaja, ajattelija. Kyllä sinä tiedät, mistä puhun.

Mina Caputo

Tiedän. Tietenkin tiedän. Edessäni istuu väsynyt, ärsyyntynyt, reissussa rähjääntynyt, nälkäinen, valtavien pikimustien aurinkolasien taakse piiloutunut, Debbie Harryn naamalla kirjottuihin spandextrikoihin sonnustautunut, keski-ikäinen nainen nimeltä Mina Caputo.

Mina, jonka nimi oli vielä kymmenen vuotta sitten Keith. Mina, jonka hento, timmi, pienikokoinen vartalo ei aivan peitä sitä tosiasiaa, että hänen kasvonsa ovat kulmikkaammat kuin tavallisen naisen. Mina, joka on niin huolissaan mustista silmäpusseistaan, ettei suostu ottamaan filmitähtiaurinkolasejaan pois, vaikka tosiasiassa hotelliterassin lasikattoon ropisee kylmää vettä Lontoon harmaalta taivaalta niin rankasti, että pelkään puhelimeni nauhoittavan pelkkää kaatosadetta.

En totta puhuen tiedä, miten viedä keskustelua eteenpäin. Mina ja Alan ovat saapuneet haastattelutilanteeseen suoraan lentokentältä. Kumpikaan ei ole nukkunut eikä syönyt mitään vuorokauteen. Olen istunut heidän seurassaan nyt vartin, emmekä ole vielä puhuneet oikeastaan mistään tähdellisestä.

Mina piilottelee lasiensa takana, hinkuu banaaneja nälkäänsä, ikävöi kotiin jäänyttä chihuahua-tyttöään. Alan heittää väliin ympäripyöreitä uuden levyn ”soonisista” ominaisuuksista ja juuri julkaisemastaan aikuisten värityskirjasta aina kun puheliaammalta mutta lopen uupuneelta Minalta loppuu veto.

He ovat amerikkalaisen kohteliaita, he osaavat puhua tyhjää. Kuitenkin syväluotaava haastattelu tuiki tuntemattoman suomalaisen toimittajan iloksi on selvästi viimeinen asia, joka kummallakaan heistä on mielessä.

Minä niin haluaisin pyytää Minaa jatkamaan tästä ensimmäisestä rehellisyyden pilkahduksesta. Oliko levyn tekeminen erilaista, koska Mina on vihdoin löytänyt itsensä ja koko bändi sitä kautta eheytynyt? Miten toisten levyjen lähtökohdat olivat mädät? Oliko niin siksi, että Keith oli onneton Keithinä, vai siksi, ettei muu bändi ymmärtänyt ja hyväksynyt Keithin henkistä kamppailua?

Olenko ylipäätään paatunut paparazzi, jos edes uskaltaudun utelemaan tällaisia henkilökohtaisia asioita, kun en niistä mitään ymmärrä – eivätkä ne minulle kuulu.

En kehtaa kysyä. Vielä. Alan ottaa roolin Minan suojelijana ja kilpenä ja ohjaa keskustelun pois liian henkilökohtaisilta vesiltä. Tässä kohtaa tuttavuuttamme meidän on lupa puhua lähinnä bändistä ja musiikista ja chihuahuanpennuista.

Ugly

Alan kuitenkin yllättää avaamalla bändin levytyshistoriaa yhtäkkiä melko suorasukaisesti. Hän haluaa antaa neutraalin esimerkin ”mädistä” levynteon lähtökohdista — ja osuu heti kiinnostavaan suoneen.

Bändin debyyttilevy River Runs Red (1993) on jäänyt monen fanin mielestä bändin kiinnostavimmaksi, raskaimmaksi ja lupaavimmaksi tuotokseksi. Silotellumpi ja varovaisempi kakkosalbumi Ugly (1995) ei nauti yhtä suurta arvostusta, ainakaan fanien keskuudessa.

Alanin kommentista käy ilmi, että näin on myös bändin sisällä.

– River Runs Rediä sävellettiin ainakin neljä vuotta. Se oli silloin, kun vasta aloittelimme. Sitten meidät sainattiin Roadrunnerille, ja Ugly sävellettiinkin yhtäkkiä puolessatoista vuodessa.

– Se tehtiin niin nopeasti, koska kaikki halusivat meiltä uutta materiaalia. Meidän oli pidettävä pyörät pyörimässä, olimme kovan paineen alla.

Mina säestää Alania imitoiden piiskaa iskevää isäntää.

– Levy-yhtiö ajoi meitä eteenpäin, hän sanoo.

– Olimme bändinä tuolloin pahemmin hajalla kuin ehkä koskaan. Olimme niin… Olimme olleet tien päällä kaksi vuotta. Levy-yhtiö halusi uuden levyn. Olimme rankan paineen alla. Emmekä enää tulleet toimeen edes keskenämme, Alan jatkaa.

– Menimme studioon, vaikka se oli huono idea. Annoimme lopulta vain periksi sen kaiken paineen alla.

Alan pysähtyy hetkeksi.

– Kyllähän moni tykkää Uglysta. Itse en pysty kuuntelemaan sitä lainkaan.

M: – Enkä minä.

A: – Se vie minut muistoissani takaisin vaikeaan aikaan, jonne en halua palata.

Mina nyökkää ja ynähtää hiljaa mutta päättäväisesti. Hän on samaa mieltä.

A: – Soitamme edelleen paria biisiä Ugly-levyltä, esimerkiksi Lost at 22:n ja Other Side of the Riverin. Tykkään niistä biiseinä. Mutta en pysty kuuntelemaan niiden äänitettyjä versioita.

Mina ja Alan alkavat muistella kilpaa, miten pahassa solmussa bändi oli Uglyn teon aikaan.

M: – Muistan, kun Sal [Abruscato, rumpali] heitti kerran Snapple-pullon minua päin treeniksellä.

A: – Emme pystyneet sopimaan edes musavideosta. Emme koskaan tehneet videota sille levylle. Saimme vaikka millaisia tarjouksia kaikenlaisilta ohjaajilta, mutta emme pystyneet päättämään yhdessä, mihin niistä lähteä, joten emme sitten tehneet mitään.

Tyypit naurahtavat yksissä tuumin ja muistelevat, miten pitkälle tästä on tultu. Rumpali Sal heitettiin bändistä pihalle samoihin aikoihin, koska mies oli jatkuvasti käsirysyssä kitaristi Joey Zampellan kanssa – joskus jopa sekunteja ennen lavalle nousemista.

– Olimme helvetin solmussa. Istuimme vain vetämässä kokaiinia, käytimme hitosti huumeita, ja minä halusin kuolla, Mina sanoo.

Ollako vai eikö olla

Life of Agony teki Uglyn jälkeen vielä kolmannen levyn (Soul Searching Sun, 1997), mutta bändi oli tekemässä kuolemaa. Keith jätti bändin keskittyäkseen soolouraansa, eikä taakse jäänyt joukkio pysynyt kasassa pitkään ilman alkuperäistä laulajaansa.

Bändi palasi yhteen tekemään yllätyslevy Broken Valleyn vuonna 2005 ja hajosi taas lähes saman tien. Keith julkisti sukupuolenkorjauksensa vuonna 2011 ja alkoi tehdä musiikkia Mina Caputona, mutta Life of Agony oli edelleen kuopattu, ilmeisen lopullisesti.

Ja kuitenkin, yli vuosikymmen Broken Valleyn jälkeen, bändi on taas takaisin kuvioissa, vieläpä varsin rankalla ja rohkealla uutukaislevyllä varustautuneena.

– Vuosien varrella olemme kasvaneet, hajonneet, kasvaneet, hajonneet, olemme käyneet läpi kaiken, mitä bändi ikinä voi. Käsirysyistä kyyneliin ja halauksiin, identiteetinvaihtoon… Mitä tässä enää edes on jäljellä?

Mina hymähtää.

– Uskon kuitenkin, että kaiken elämänkokemuksemme ansiosta, sekä yksin että yhdessä, siteemme bändinä on kasvanut vahvemmaksi. Rakastavammaksi ja ymmärtäväisemmäksi.

Alan ottaa kopin tästä.

– Menneisyydessä teimme liikaa kompromisseja keskenämme. Yritimme varoa toisiamme, ja kaikki yrittivät olla loukkaamatta toistensa tunteita omilla ideoillaan. Eli levyä tehdessä kaikki sävellysideat olivat tervetulleita. Vaikka jollekulle saattoikin jäädä pahaa verta hampaankoloon, kun joku biisi jouduttiin jättämään pois levyltä, koska sitä ei ollut oikeasti työstetty tarpeeksi hyväksi. Tällä levyllä kaikki puhuivat kaikesta suoraan. Se oli terveempi lähestymistapa.

– Olimme todellakin paljon rehellisempiä toisiamme kohtaan. Jokainen meistä on nykyään vähemmän kiinni omissa ideoissaan, ja kaikki haluavat biisien toimivan kokonaisuutena, Mina komppaa.

Tällä kertaa paluulla tuntuu siis olevan enemmän voimaa ja vimmaa. Mutta kestääkö se oikeasti?

– Ei tietenkään. Me hajoamme taas ja palaamme sitten takaisin yhteen.

Mina ja Alan purskahtavat ensimmäiseen oikeaan nauruun juttuhetkemme aikana. Hilpeyttä lisää myös se, että bändin paikallinen promoottori on vihdoin löytänyt jostain hotellin uumenista Stellaa Alanille ja banaaneja Minalle.

Aurinkolasit eivät vieläkään poistu Minan voipuneilta kasvoilta, mutta muusikot ovat alkaneet pikkuhiljaa heräillä alun umpimielisestä koomastaan. Keskustelu alkaa tuntua ihan oikealta keskustelulta.

– Tiedätkö mitä? Tällä bändillä on historiaa vaikka muille jakaa. Meidän pitäisi ehkä kirjoittaa kirja, Alan sanoo.

– Meille on meinannut käydä tien päällä kalpaten useammin kuin kerran. Tositarinamme ovat tarujakin ihmeellisempiä. Olemme kohdanneet kaikki mahdolliset esteet, niin, että en jaksa itsekään oikein uskoa kaikkea.

– Esimerkiksi Epic-levy-yhtiölle siirtyminen [Broken Valleyn aikaan]. Saimme vihdoinkin diilin suurelta levy-yhtiöltä. Olimme sinnitelleet ja tehneet töitä indielafkojen kanssa vuosikymmenet, ja sitten vihdoin, vihdoin, saamme diilin suurelta lafkalta.

Alan pudistelee päätään kuin ei uskoisi omaa tarinaansa oikein vieläkään.

– Eiköhän siinä käynyt niin, että Epic julkaisi levymme siten, että sillä oli mukana laiton vakoiluohjelma. Eli levy vedettiin myynnistä kolme kuukautta julkaisun jälkeen, basisti sanoo.

– Eihän tällaista voi keksiä omasta päästään. Mutta niin vain kävi. Se tappoi kaiken motivaatiomme ja intomme tehdä lisää musiikkia. Mutta toisaalta emme olisi nyt tässä, jos sitä ei olisi silloin tapahtunut.

– Se kaikki on osa prosessia! Mina huudahtaa. – Hajoaminen. Paluu yhteen. Sitähän kaikki bändit, vittu, tekevät. Hei, olemme me jo ainakin Oasisin voittaneet.

Keith, Mina & Life of Agony

Yksi asia käy Alanin ja Minan kanssa puhuessa harvinaisen selväksi: kaiken sen draaman keskellä, jota bändi on käynyt läpi, Minan sukupuolenkorjaus ei ole koskaan ollut perimmäinen syy riitoihin tai hajoamisiin.

Draamaa on kylläkin aiheuttanut Minan kamppailu itsensä kanssa ja henkilökohtainen tunne-elämän sekasorto. Mutta ei se fakta, että Mina on transsukupuolinen.

– Bändini taisi tottua tähän uuteen asianlaitaan jopa nopeammin kuin minä. Minun virheeni oli oikeasti se, että olin valehdellut heille koko elämäni ajan. SIITÄ he olivat vihaisia.

– Ei heitä kiinnosta, olenko matelija, harmaa avaruusolio, sumerilainen, mayaintiaani, ihan vitun sama. Ei heitä kiinnosta, kunhan laulan helvetin lujaa ja hyvin. Ja senhän minä teen, koska sitä minä rakastan.

– Rakastan myös sitä, että olen osa tätä bändiä. Rakastan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. Minusta tuntuu, että minulle on annettu mahdollisuus hyvittää kaikki ne vuodet, jotka vietin pettämällä veljiäni. Minulle on annettu mahdollisuus hyvittää se laulamalla, tekemällä musiikkia, luomalla yhdessä musiikkia.

– He ovat joutuneet antamaan minulle anteeksi niin paljon vuosien varrella. Koska hei, kyllähän minulla on keulakuvatauti…

Alan purskahtaa nauruun.

– Olen sekopää. Niin kuin kaikki vokalistit ovat.

Pitkän yhteisen hekottelun jälkeen Mina vakavoituu ja myöntää:

– Kyllähän minä pistin heidät koville. Sotkin kaikkien elämän ja raastoin heidät paljaaksi. Koska minun piti raastaa itseni paljaaksi. Ei minun ollut tarkoitus rikkoa toisten elämää, mutta…

Ainakaan Alanin kohdalla mistään katkeruudesta ei näy jälkeäkään. Päinvastoin. Alan kohtelee Minaa kuin suojelevainen isoveli ja pitää koko haastattelun ajan lähes salavihkaa huolta siitä, että väsynyt Mina ei joudu liian lujille. Hän antaa Minan puhua niin kauan, kunnes näyttää siltä, että nyt on aika astua solistin tueksi ja puolustukseksi.

– Puhuimme aiemmin itsevarmuudesta. Jos katsoo vanhoja keikkavideoitamme, jopa niiltä ajoilta, kun lämmittelimme Ozzya Ugly-kiertueella… Jos vertaa Keithiä silloin ja Minaa nyt, ero on kuin yöllä ja päivällä. Jos puhutaan itsevarmuudesta, Alan sanoo.

– Vanha ystäväni Keith yritti silloin piilotella oman varjonsa takana. Mina taas laulaa eturivin nurin ja yrittää saada yleisön kiipeämään barrikadien yli lavalle. Show’mme on nyt täysin eri kokemus kuin ennen.

M: – Tiedätkö mitä? Se oli siksi, että minä oikeasti yritin piilotella. Miten olisin muka voinut jakaa sieluni ja musiikkini, koko rakkauteni ja olemukseni aidosti ihmisten kanssa? Kun en pystynyt edes katsomaan itse itseäni peilistä.

A: – Me kasvoimme aikuisiksi kuunnellen Doorsia. Vitsailin joskus lavalla salaa Keithin korvaan: ”Päästä heidät sisään, Jim.”

M: – Jep.

A: – Pystyin nimittäin näkemään, että Keithin ja yleisön välillä oli jokin este. Siinä välissä oli jotain…

M: – Yritin suojella itseäni!

A: – Bändin dynamiikka oli silloin ihan eri. Esimerkiksi Joey on lavalla tosi energinen ja innoissaan. Häneltä tulee se luonnostaan, mikkiin puhuminen ja faneihin yhteyden luominen.

Alan osoittaa sanansa suoraan Minalle:

– Kun taas sinä, keulakuva. Se ei ollut sinun juttusi.

M: – Ei.

A: – Et nauttinut siitä.

M: – En.

A: – Etkä halunnut tehdä sitä.

Alan katsoo taas minuun.

– Nykyään Mina on täysin yhteydessä yleisöön. Koko kokemus on erilainen.

– Koska olen vapaa. Olen peloton, laulaja sanoo.

Avaruusolento itselle

Banaanivälipalan ja muutaman röhönaurun jälkeen Minan elekieli alkaa elävöityä ja ääni vahvistua. Uskaltaudun kysymään suoraan henkilökohtaisen kysymyksen: Mikä on parasta siinä, että voi nykyään elää ja tehdä vapaasti musiikkia omana itsenään, Mina Caputona?

– En enää koe sitä vankeuden illuusiota, jota tunsin ennen. Olen peloton. Vitut mistään, mitä kukaan ajattelee. Vitut mistään, mitä kukaan sanoo. Jos et ymmärrä minua, se on sinun ongelmasi.

– Elämä on monivivahteinen arvoitus. Siitä on kaikkia mahdollisia lajeja ja alalajeja. Uskon, ettei ole pelkkiä miehiä ja naisia. Se on liian lineaarinen näkökulma sieluun ja tieteeseen ja… elämän suuruuteen. Eikä ole mitään oikeaa tai väärää tapaa ilmaista oma inhimillinen jumalallisuutensa. Oma olemuksensa.

– Upeinta tässä kokemuksessa on, että olen vapaa. Tietoisuuteni ja mieleni vain laajenee. En enää teeskentele. Minun ei enää tarvitse elää sitä roolia, jonka yhteiskunta haluaa minun täyttävän voidakseni jatkaa ihmissukuamme näillä normimarkkinoilla, heh. Olen vapaa. Olen vihdoinkin onnelli…

Mina takeltelee.

– …sempi. Onnellisempi. En ala valehdella: en todellakaan väitä, että olen nyt valaistunut ja tajunnut, mistä kaikessa on kyse. Totta kai minulla on edelleen huonoja päiviä. Alakuloisia päiviä. Päiviä, jolloin minusta tuntuu, että kaikesta tästä muutoksesta huolimatta… Huolimatta siitä, että vartaloni kasvaa ja kehittyy uudeksi, huolimatta siitä, että vihdoinkin näytän fyysisesti siltä, miten olen aina itseni nähnyt…

– Koen silti olevani ansassa. Olen edelleen ansassa tässä elämässä. Mutta nykyään osaan käsitellä näitä tunteita. Osaan pitää hauskaa elämäni kanssa. Osaan olla luovempi kaikkien niiden kerrosten kanssa, joita olen päältäni elämäni aikana kuorinut. Olen vasta matkalla todelliseen ymmärrykseen. En ole vielä tajunnut kaikkea. En tiedä, kuka olen. Katson yksin peiliin ja mietin…

Mina kuiskaa:

– Vau. Olen avaruusolento itse itselleni.

Yhtäkkiä Mina keskittyy minuun — ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla koko haastattelun kuluessa, mutta hän lataakin sitten aika täyslaidallisen:

– Kun katson silmiisi, näen koko maailmankaikkeuden. Näen koko kosmoksen. En pelkkää ruumista. Pääsi sisällä on kokonainen maailma. Sydämessäsi ja sielussasi on kokonainen maailma.

– Ihmiset ymmärtäisivät paljon enemmän, jos he antaisivat itsensä todella katsoa toisten sisälle. Ja vielä tärkeämpää olisi, että he antaisivat itsensä todella katsoa itsensä sisälle.

– Tämä on se todellinen ongelma. Ihmiset, jotka vihaavat homoja, transsukupuolisia, muunsukupuolisia tai ihan vain heteromiehiä, jotka tykkäävät lakata varpaankynsiään… He eivät ymmärrä, että ei ole olemassa mitään sääntöjä. Elämä on jatkuvaa kasvamista. Elämän arvoituksen jatkuvaa etsimistä.

Mina vaikuttaa kaiken uupumuksensa ja yhtäkkisen kaunopuheisuutensa keskellä todellakin varsin onnelliselta. Tai ainakin rauhaisalta.

– Kyllä, tunnen olevani erittäin rauhassa. Jos kuolema tulisi luokseni tänään ja heittäisi, että tyttö, nyt on aika mennä. Mennään seuraavaan elämään, seuraavaan maailmankaikkeuteen, seuraavaan ulottuvuuteen, mitä se ikinä tulee olemaankaan. Se olisi ok, tämä on oppimisprosessi, meidän täytyy pitää hauskaa, meidän täytyy olla niin luovia kuin ikinä voimme, meidän täytyy tuntea mielihyvää, meidän täytyy muistaa välittää siitä, mitä tunnemme. Se on tärkein juttu.

Avaruusolento muille

Mina on alkanut pikkuhiljaa dominoida keskustelua Alanin välillä myötäillessä ja muistutellessa että Life of Agony ei ole koskaan ennen kokenut olevansa paremmassa tilanteessa kuin nyt – sekä bändinä että musiikillisesti. Että Mina on onnellisempi kuin koskaan, että bändi kokee olevansa voimakkaampi kuin koskaan, että fanit ovat olleet bändin tukena vahvemmin ja äänekkäämmin kuin koskaan.

Mainitsen ääneen, että Mina on siinä mielessä harvinaisen onnekas transnainen, että hänellä on Alanin ja muun bändin kaltainen tukiverkko. Monella vastaavaa ei ole. Mina myöntää näin olevan, mutta ei sukupuolenkorjaus ole ollut hänenkään kohdallaan pelkkää rauhaa ja rakkautta.

– Kyllä minua vituttaa, että lehdistön täytyy jatkuvasti muistuttaa siitä, että synnyin anatomisesti mieheksi. Ja että he käyttävät nimiä ja termejä, jotka eivät kerro mitään siitä, kuka todella olen biologisesti, henkisesti, solutasolla, sielun tasolla. Ei sitä voi vain läppäistä nimeä jollekin ja pitää hommaa loppuunkäsiteltynä. Asiat ovat oikeasti paljon syvällisempiä.

– En pidä siitä, että ihmiset kutsuvat minua mieheksi eivätkä edes yritä ymmärtää. Se saa minut kiehumaan. En pysty olemaan sellaisten ihmisten keskellä, jotka eivät suostu edes yrittämään muutosta kanssani. Ei tässä ole kyse vain minun muutoksestani, eikä fyysisestä muodonmuutoksestani, vaan siitä, miten minua ympäröivät ihmiset muuttuvat kanssani.

Mina kehuu bändinsä lähestymistapaa asiaan, mutta jatkaa sitten muusta lähipiiristään:

– Ne ihmiset ympärilläni, jotka eivät ole yrittäneet muuttua kanssani, tai jotka ajattelevat, että nyt he voivat taas rakastaa minua, koska maailma rakastaa minua ja hyväksyy minut. Nyt kun bändillä menee hyvin ja minulla menee hyvin…

– Yhtäkkiä minulla on taas perheenjäseniä – serkku siellä, setä täällä – jotka yrittävät tulla takaisin elämääni. On pakko kysyä, missä vitussa he olivat kymmenen vuotta sitten, kun oikeasti tarvitsin heitä. Annan heille anteeksi, kyllä. Mutta ei minua suoraan sanoen kiinnosta viettää aikaa heidän kanssaan. Eikä heidän kaltaistensa kanssa.

– Ei minua tarvitse suvaita. Jos aiot ”suvaita” minua, niin painu mieluummin vittuun. En tarvitse sinua elämässäni.

Alan astuu taas kehään puolustamaan ystäväänsä.

– Se, mitä minä en kerta kaikkiaan tajua niistä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä Minan muodonmuutosta… Miten he eivät tajua, että Mina on ihan sama hiton tyyppi kuin ennenkin.

– Ihmiset, joilla ei ole transsukupuolisia ystäviä eikä kokemusta transsukupuolisista ihmisistä, kyselevät minulta jatkuvasti, millaista elämä nyt on. No: ihan vitun samanlaista! Tässä on yksi vanhimmista ystävistäni. Lapsuusvuosista lähtien.

M: – Sieluni on sama. Minulla on vain nyt tissit!

A: – Jep. Jos jokin on muuttunut, niin se, että Mina on onnellisempi.

M: – Kyllä. Olen onnellisempi. Kanssani on helpompi tulla toimeen. Käytän ehkä 90 prosenttia vähemmän kovia huumeita.

Alan sulkee puheenaiheen olkiaan kohauttaen.

– Mutta jotkut ihmiset eivät vain ole avoimia tälle. Kuten eivät monille muillekaan ajatuksille.

Jossain kohtaa viimeisen parin minuutin aikana aurinkolasit ovat kadonneet Minan nenältä. Takaa paljastuneiden väsyneiden silmien ympärillä on mustat pussit, vaikka Alan joutuukin sivulauseessa valehtelemaan ystävälleen, etteivät ne oikeasti näy.

Juttuhetkemme on yllättäen livahtanut yliajalle. Minun on aika antaa ulkona kärkkyvän valokuvaajan valloittaa tila. Rohkaistuneena aurinkolasien katoamisesta kehtaan kysäistä Minalta vielä viimeisen kysymyksen.

Miksi Mina? Miksi juuri se nimi?

– Ah joo. Deittailin joskus hetken aikaa, tai en halua sanoa deittailin, koska enemmänkin panin, japanilaista tyttöä nimeltä Mina.

Vai niin…?

– Olin parikymppinen.

Mina alentaa äänensä lähes kuulumattomiin:

– Ja minä niiiiiiiiiiin halusin olla hän.

Mina väläyttää minulle hymyn, joka on samaan aikaan kujeileva ja röyhkeä.

– Sitä ihmiset eivät tajua. Että takerruin pikkupoikana perheeni naisiin enkä miehiin. Ja että halusin vanhempana kauniita tyttöjä — en siksi, että he olivat kauniita, tai mitä ikinä, vaan koska kävin koko elämäni ajan salaista, henkilökohtaista tyttökoulua.

Jätän Minan kihertämään Alanin kanssa, banaaninkuoret ja aurinkolasit unohdettuina baaripöydälle.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2017.