”Jos erikoispainos on rajattu, sen on oltava sitä oikeasti” – haastattelussa Century Median uusintajulkaisuvastaava Philipp Schulte

Levy-yhtiöt ovat aina tuottaneet bonusmateriaaleilla kuorrutettuja uusiojulkaisuja vanhoista albumeista. Mutta miten paljon niihin panostetaan ja kiinnostavatko ne kuulijoita todella?

14.03.2017

Saksalaisen Century Median tuotepäällikkö Philipp Schulte kertoo, että yksi maailman suurimmista metallilafkoista on käynyt uusintajulkaisuasian kanssa läpi pitkän tien.

– Emme olleet aktiivisia uudelleenjulkaisujen suhteen ennen vuotta 2005. Sitä ennen olimme työstäneet muutamia jewelcase-painoksia vanhoista levyistä, eikä niillä ollut mukana mitään alkuperäisestä poikkeavaa.

– Kysyntää ei tätä ennen juuri ollut, koska vanhat death metal -albumimme eivät kiinnostaneet 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa metallikansaa kovin paljon. Sitten, 2000-luvun puolivälissä, väki alkoi vaatia vanhoja Asphyxin, Graven ja Unleashedin albumeita taas saataville.

– Uudelleenjulkaisujen tarpeellisuus oli helppo kartoittaa. Jos meni vaikka Amazoniin, etsi sieltä tiettyä levyä ja sitä oli saatavilla vain käytettynä ja poskettomalla hinnalla, kysyntä oli selvästi ylittänyt tarjonnan.

Lopulta Century Media päätyi kokeilemaan uudelleenjulkaisuja ehostetummassa muodossa. Tämä osoittautui kannattavaksi ratkaisuksi, kunhan albumit oli viimeistelty oikein.

– Albumin tyrkkääminen kauppoihin sellaisenaan ei olisi käynyt mitenkään järkeen. Aloimme ottaa yhteyttä bändeihin, kokosimme laajemmin uutta materiaalia ja remasteroimme levyjä vastaamaan tämän hetken standardeja.

– Jo muutamat ensimmäiset julkaisut otettiin vastaan innolla, mutta siinä vaiheessa, kun tartuimme Sentencedin, Tiamatin, Samaelin, The Gatheringin ja Moonspellin kaltaisiin 90-luvun Century Media -klassikoihin ja julkaisimme niistä viimeisen päälle hiotut luksusversiot, uudelleenjulkaisut vietiin käsistä.

– Viimeisen viiden kuuden vuoden aikana olemme keskittyneet erityisesti vanhojen ja hieman uudempienkin levyjen vinyyliversioihin, mikä on vaatinut tuplasti työtä, koska levyjä ei siirrellä vinyylimuotoon ihan noin vain.

Philipp viittaa masterointiin, jonka suhteen monet levy-yhtiöt tyytyvät käyttämään vinyyliversioissakin cd-masteria. Century Median periaatteisiin kuuluu masteroida albumit kunnolla.

– Ymmärrän hyvin, että osa kuulijoista haluaisi uudelleenjulkaisujen olevan täysiverisiä kopioita alkuperäisistä pienimpiä soundien yksityiskohtia myöten. Tämän takia emme juuri koskaan remiksaa albumeita. Sen sijaan panostamme remasterointiin.

– Jos pistää 90-luvun alussa julkaistun cd:n soimaan, se soi paljon vaimeammin kuin nykyiset versiot. Olisi myös kuulijakunnan aliarvioimista painattaa vinyylejä cd-masterista, joka ei olisi oikeasti vinyyliä nähnytkään. Kun vinyyliä 90-luvulla tekohengitettiin, tämä oli ihan tavallista, mutta emme halua tehdä niin.

– Joskus saamme bändiltä toiveita kajota soundeihin enemmän. Morgothin Odium-albumin uudelleenjulkaisua tehdessämme bändi halusi, että toisimme basson kuuluviin. Yleensä remasterointi tarkoittaa kuitenkin pientä hiomista soundiin, ei mihinkään oleelliseen koskemista.

Uudelleenjulkaisujen painosten teennäinen rajoittaminen ei saa Philippiltä kiitosta. Se pilaa miehen mielestä koko ajatuksen.

– Vuosien aikana on tullut selväksi, että metallifanit keräilevät uusioversioita, omistivatpa he levyn aiemmin tai eivät. Haluamme tehdä tämän omalta osaltamme mahdolliseksi. En näe mitään järkeä siinä, että julkaisisimme Sentencedin [kuvassa] albumit uudelleen vinyylinä 500 kappaleen rajattuna painoksena, joka myisi jo ennakkoon loppuun. Siksi pyrimme pitämään todella laadukkaat julkaisut kaupoissa vähintään vuoden tai pari.

– Tiedän paljon julkaisijoita, jotka kertovat vaikkapa valkoisen vinyylin painoksen olevan rajattu sataan kappaleeseen, vaikka levyä on oikeasti painettu kymmenen kertaa enemmän. Jos erikoispainos on rajattu, sen on oltava sitä oikeasti.

Levynkeräilijäksi tunnustautuva Philipp hankkii itsekin mieluisia uudelleenjulkaisuja. Tulevien julkaisujen suhteen hän esittää toiveen.

– Dark Descentillä on tapana julkaista marginaalisia kulttialbumeja uudelleen. Muutama vuosi sitten esimerkiksi suomalaisen Depravityn Silence of the Centuries -albumista tuli aivan huima uusioversio. Demigodin vuonna 1992 julkaistu Slumber of Sullen Eyes ansaitsisi ehdottomasti komean uuden version. Enkä sano tätä vain sen takia, että sekin sattuu olemaan suomalainen bändi, Philipp nauraa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.

Lisää luettavaa