”Konseptialbumi lihansyöjäbakteerista? Kun asian muotoilee noin, se ei varsinaisesti puhuttele säveltäjää tai runoilijaa sisälläni” – haastattelussa Pain of Salvationin Daniel Gildenlöw

Ihminen on täydellinen vasta sitten, kun hän oppii hyväksymään oman epätäydellisyytensä. Vuosikaudet ihmismieltä progressiivisen metallin kautta tulkinneen Pain of Salvationin Daniel Gildenlöw sisäisti tämän opin vasta kohdattuaan oman kuolevaisuutensa.

Kuva: Lars Ardarve

Eletään yhdeksännen Pain of Salvation -albumin julkaisupäivää. Vaikka In the Passing Light of Day -niminen teos on ollut valmis jo kuukausien ajan, laulaja-kitaristi Daniel Gildenlöw myöntää saman tien, ettei hänellä ole ollut aikaa etääntyä albumista tai rakentaa epäilyksiä sen suhteen.

– Taistelen musiikkia tehdessäni jatkuvasti pienimpienkin yksityiskohtien kanssa. Sanon usein, että kaikkein hirvein sanonta ihmiskunnan historiassa on ”tämä on tarpeeksi hyvä”. Niin kauan kun voi sanoa noin, se tarkoittaa todellisuudessa, että ei ole tyytyväinen aikaansaannokseensa.

– Olen niin itsepäinen ja itsekriittinen ihminen, etten voi päästää irti mistään tuossa vaiheessa. Palaan levynteon aikana taaksepäin niin monta kertaa, että voin allekirjoittaa jokaisen asian levyllä. En voi ikinä tehdä levyä, josta kaikki pitäisivät, mutta voin pitää huolen siitä, että pidän siitä ainakin itse.

– Lopulta, kun itse musiikki on valmis ja olemme lähettäneet sen levy-yhtiölle, sen kanssa työskentely ei ole läheskään lopussa. Tämän albumin kohdalla tein paljon töitä kansitaiteen kanssa ja osallistuin myös musiikkivideoiden tuotantoon, minkä jälkeen aloimme tehdä valtavaa urakkaa ennakkovarausten kanssa.

– Voisi kai sanoa, että olemme edenneet albumin kanssa jo vuoden ajan 200 kilometrin tuntivauhdilla, eikä minulla ole siten ollut aikaa epäröidä mitään siihen liittyvää. Sen takia on erityisen palkitsevaa, että albumi on nyt julkaistu ja kaikki kuulevat, minkä kanssa olemme kamppailleet näiden mutkikkaiden viime vuosien ajan.

Menetysten kääntöpuoli

Vajaat viisi vuotta sitten julkaistun Road Salt Two -albumin jälkeen vaikutti hetken aikaa siltä, että koko Pain of Salvation on hajoamispisteessä. Daniel myöntää, että tie vanhan kokoonpanon hajaantumisen ja uuden löytymisen välillä oli niin pitkä, että se sai epäilemään, onko menetyksiä koettu jo liikaa.

– Itselleni bändi on aina tiivis perhe, ja voit varmasti kuvitella, miltä perheenjäsenen menettäminen tuntuu. Varsinkin jos menettää heistä useita. Molemmat Johanit… Fredrik… Kristoffer… He kaikki olivat, ja ovat edelleen, todella tärkeitä ihmisiä elämässäni, eikä heitä voi suoranaisesti korvata kukaan.

– Tällaiset tilanteet saavat epäilemään itseään ja koko bändin mielekkyyttä. Kun kaikki muut ihmiset ympärillä jatkavat elämäänsä ja keskittyvät perheisiinsä, sitä kysyy itseltään, onko itse se kaistapää, joka ei osaa päästää irti bändistä, jonka ympärille on rakentanut elämänsä niin kauan kuin jaksaa muistaa, Daniel huokaisee.

– Me tarvitsemme menetyksen tuskaa kulkeaksemme eteenpäin. Se on eräänlaista äärimmäistä empatiaa. Keskityin siis menettämieni bändikavereiden suhteen tähän tunteeseen ja käänsin sen ympäri, jotta kykenin näkemään isomman kuvan ja ymmärtämään, että musertavimmatkin muutokset voivat johtaa johonkin hyvään.

– Menetyksen kääntöpuolelta löytyi se tosiasia, että Pain of Salvation on koostunut vuosien ajan eri tavalla uskomattomista ihmisistä. Olen aina tiennyt, että tämän bändin ydin koostuu muusikoista. Ei vain kitaristeista, basisteista tai rumpaleista, vaan luovista muusikoista, jotka haluavat säveltää, laulaa ja soittaa melkein mitä tahansa.

– Kun etsimme korvaajaa Johanille [Hallgren], oli täysin selvää, ettemme etsi vain kitaristia. Ennen kuin valitsimme Ragnarin [Zolberg], meillä oli jäljellä viisi vaihtoehtoa. Heitä yhdisti yksi asia: He kaikki olivat bändiensä keulahahmoja. Laulaja-kitaristeja, jotka myös sävelsivät bändeilleen.

– Tiedän astuvani lukemattomille varpaille sanoessani näin, ja tietenkin on olemassa paljon poikkeuksia, mutta olen aina uskonut, että omasta sisimmästään eniten musiikilleen antavat ihmiset myös laulavat. Olen huomannut, että laulavat muusikot ilmaisevat syvimpiä tuntemuksiaan myös soittimillaan. Ikään kuin he laulaisivat niidenkin kautta.

Elämä veitsenterällä

Juuri kun Pain of Salvation oli rakentanut itsensä uudelleen ja kaikki oli pedattu valmiiksi uutta musiikkia varten, elämä puuttui peliin odottamattomalla tavalla. Alkuvuodesta 2014 Daniel Gildenlöw kiidätettiin sairaalaan viiltävien selkäkipujen takia.

– Aluksi minulle vakuuteltiin, ettei kyse ole mistään normaalia lihassärkyä vakavammasta. Pian minuun alettiin pumpata useanlaisia kipulääkkeitä ja ainakin kuutta erilaista antibioottia, mikä alkoi herättää epäilyksiä. Luonani kävi tusinan verran lääkäreitä, jotka rauhoittelivat minua hymyillen, mutta aloin nähdä totuuden heidän silmissään.

– Sairaalassa ei ole hyvä merkki, jos luoksesi tulee koko ajan korkea-arvoisempia lääkäreitä. Viimeinen lääkäri oli jo harvinaisen kaunistelematon ja totesi ilmettään väräyttämättä, että olen altistunut hengenvaaralliselle lihansyöjäbakteerille ja minuun tullaan pumppaamaan ”lääkkeiden atomipommia” vastaava määrä antibiootteja.

– Hetkeä myöhemmin naispuolinen kirurgi ryntäsi huoneeseeni ja kertoi, että minut leikattava auki. Kysyin kirurgilta, tehdäänkö tämä heti aamulla. Nainen kertoi, että on toimittava heti, koska nyt puhutaan minuuteissa vakavammaksi muuttuvasta tilanteesta. Siinä vaiheessa aivot kävivät jo täydellä ylinopeudella.

– Vain muutamissa hetkissä ehdin käydä läpi kaikki ne vaihtoehdot, mitä kaikkea tästä voi seurata. Kun ymmärsin kuoleman olevan elämää todennäköisempi, koko elämäni ei vilissyt silmissäni filminauhan tavoin. Sen sijaan kävin jossain suurimman paniikin ja äärimmäisimmän rauhan keskellä.

Danielin lihaan pesiytyneen bakteerin alkuperää voi vain arvailla, mutta mies vietti kuitenkin seuraavat kuukaudet sairaalassa ”selkärankaan ulottuva reikä selässään”.

– Makasin päivät pitkät kyljelläni kärsien lääkityksestä huolimatta valtavista kivuista. Joka toinen päivä pysyin paremmin tolkuissani ja keskityin selviämään syömisestä. Joka toinen päivä minut leikattiin auki. Tuntemaani elämää ei hetken aikaa ollut olemassa.

Asioiden tärkeysjärjestys

Monet vakavasti sairastuneet tietävät, että oman haavoittuvaisuutensa kohtaaminen saa tekemään suuria lupauksia itselleen.

– Olen nähnyt vastaavan tilanteen niin monta kertaa ympärilläni, etten kyennyt olemaan naiivi sen suhteen. Olen nähnyt, kuinka äitini taisteli syöpää vastaan. Olen nähnyt, kuinka ystäväni oli häviämässä taistelun sairautta vastaan. Olen nähnyt sen, kuinka tällaisissa tilanteissa aletaan luvataan asioita, joista ihminen ei kykene pitämään kiinni.

– Tärkeintä ei ole se, muuttuuko elämä kohdattuaan kuoleman vai ei. Tärkeintä on se täyttymyksellinen valaistumisen tunne, jonka kokee tilanteessa, jossa kaikki elämän tärkeimmät asiat kirkastuvat silmissä. Pyrimme aina olemaan täydellisiä versioita itsestämme, ja vaikka emme kykenisi siihen, nuo käänteentekevät hetket vievät meitä eteenpäin.

– Heräämme jokaiseen arkipäivään päässämme valtava lista asioita. Asioita, jotka meidän on tehtävä tänään. Asioita, jotka meidän on tehtävä tulevaisuudessa. Asioita, joita emme ole kyenneet tekemään. Se lista on niin pitkä ja musertava, että se hämmentää meitä koko ajan, jolloin menetämme otteemme oikeasti tärkeistä asioista.

– Jos sairaala-ajassa oli jokin hyvä puoli, niin se osoitti, millaista elämä on listan kutistuessa kaikkein oleellisimpiin asioihin. Pitää huolen siitä, että selviää yhdestä päivästä kerrallaan. Saa syötyä jotain, näkee perhettään, kestää kivut ja pitää lääkärit ajan tasalla. Luonnonvalinta teki päätökset puolestani. Siihen oli outoa turvautua.

– Ei. Elämäni ei muuttunut täysin tämän jälkeen. Ei. En osaa vieläkään viettää elämääni stressaamatta. Ei. En vietä tarpeeksi aikaa perheeni kanssa. Ei. En elä täydellisen terveellistä elämää. Ei. En ole täydellinen versio itsestäni. On silti uskomattoman rauhoittavaa palata siihen typistettyyn listaan, joka muistuttaa minua oleellisesta.

– Nyt elettävän hetken kannalta merkittävä asia tässä listassa oli, että huomasin kuolemanvakavassa tilanteessakin Pain of Salvationin olevan edelleen mukana sillä. Ymmärsin, miten tärkeä osa elämääni tämä musiikki on. Se karisti pienimmätkin epäilykseni bändin suhteen.

Pakkomielteinen toipuminen

Daniel tunsi menettäneensä sairaalassa kuukausia elämästään, eikä se sopinut aina eteenpäin kulkevaan ihmisluonteeseen. Tämä sai hänet puskemaan itsensä äärirajojen toiselle puolen tervehtymisensä aikana.

– Pääsin kotiin sairaalasta [vuoden 2014] huhtikuun puolivälissä ja edessäni oli pitkä toipilasaika. Olin kuin raihnainen vanhus, joka ei pysy lääkityksen takia hereillä muutamaa tuntia pidempään tai pääse edes portaita ylös omillaan. Kaikki oli toivottoman hidasta ja tuskallista, enkä kyennyt keskittymään mihinkään hetkeä kauempaa.

 

– Sain silti omituisen päähänpinttymän. Pain of Salvationille oli sovittu keikka Sweden Rockissa kesäkuun alussa. Olin jo joutunut jättämään väliin mahtavan keikan progeristeilyllä ja kiertueen Transatlanticin kanssa, enkä voinut sietää ajatusta, että minun olisi jälleen maattava sängyssä tämän keikan aikana.

– Se oli vankkumaton päämääräni ja aloin kuntouttaa itseäni keikkaa varten. Olin saanut fysioterapeuteilta tarkan saliohjelman. Onnistuin noudattamaan sitä peräti viikon verran, kunnes aloin nostaa painojen määrää omin päin. Se ei tietenkään ollut mikään hyvä idea, minkä sain kokea karusti julmina kipuina.

– Kesäkuun alussa olin paremmassa kunnossa kuin vuosiin ennen sairaalaa. En ollut silti varma, kykenisinkö soittamaan koko keikkaa. En tiennyt, pystynkö laulamaan kunnolla, koska olin menettänyt sairaalan aikana oktaavin verran äänialastani. En tiennyt, kestääkö kroppani tunnin keikkaa. En ollut koskaan hermoillut esiintymistä niin paljon.

– Sovin itseni kanssa, että otan rauhallisesti ja selviän keikasta. Nousen lavalle, laulan kappaleet ja sillä selvä. Kesti peräti toiseen kappaleeseen asti, että itsesuojeluvaistoni romahti täysin. Aloin eläytyä musiikkiin täysillä ja hypin tavalliseen tapaani ympäriinsä kuin kaistapää.

– Puolet minusta sanoi itselleni: ”Helvetin idiootti! Lopeta! Pysy paikallasi! Tapat itsesi!” Samaan aikaan toinen puoli minusta huusi takaisin: ”Turpa kiinni! Saatan kuolla tänään! Haluan elää viimeiset hetkeni täysillä!” Maksoin tämän kaiken viikkokausien kivuilla, mutta se oli ehdottomasti sitä kuuluisaa hyvää kipua, Daniel nauraa.

Vahvuuksia heikkouksista

Näin voimakkaasti elämää vavisuttavan kokemuksen luulisi heijastuvan luovan ihmisen tekemisiin vuosia eteenpäin. Daniel oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei hän ammentaisi tätä kaikkea ikinä musiikiksi asti.

– Ollessani sairaalassa sain faneilta paljon rohkaisevia viestejä. Todella moni yritti loihtia hopeareunusta sysimustalle pilvelle siitä, että jos ikinä paranen, voin ainakin kirjoittaa kokemuksesta hienon konseptialbumin.

– Maatessani sairaalan äärimmäisen steriilissä ja epäinspiroivassa ympäristössä en nähnyt ihan ensimmäiseksi sitä mahdollisuutta, kuinka tämän kaiken voisi vielä jonakin päivänä kanavoida musiikiksi.

– Yritin miettiä, miltä kuulostaisi konseptialbumi sairaalasta ja lihansyöjäbakteerista. Progemetallinen konseptialbumi lihansyöjäbakteerista? Ei. Kun asian muotoilee noin, se ei varsinaisesti puhuttele luovaa säveltäjää tai runoilijaa sisälläsi, Daniel nauraa.

– Kun lopulta aloin kirjoittaa musiikkia, huomasin kuitenkin nopeasti, että kaikki koettelemuksen nostattamat tunteet leijailivat ympärilläni. Ei se lihansyöjäbakteeri itsessään, vaan ennemmin kaikki ne tunteet, jotka syntyivät omien vahvuuksieni ja itsepäisyyteni joutuessa vastatusten menetysteni ja kuolevaisuuteni kanssa.

– Ymmärsin pian, ettei näin voimakkaasti ulos pyristelevää kokemusta voi sivuuttaa. Jos aikoo tehdä musiikkia, johon vuodattaa aidosti koko sydämensä, on kirjoitettava niistä asioista, jotka merkitsevät omalle ihmisyydelle eniten.

Irti inhimillisistä estoista

In the Passing Light of Daystä muodostui sävyltään Pain of Salvationin raskain albumi vuosikymmeneen, mutta sen rujon pinnan alla sykkii inhimillinen hauraus. Daniel kertoo olleensa matkalla tähän suuntaan jo ennen sairastumistaan, mutta myöntää vuoden 2014 tapahtumien muovanneen albumia ratkaisevalla tavalla.

– Teen musiikkia aina. Päässäni muhii yhtäaikaisesti kourallinen albumeita kerralla. Osa musiikista julkaistaan joskus, osa jää ikuisiksi ajoiksi tajuntaani. Siispä jo vuonna 2013, Road Salt -kiertueiden jälkeen, olin varma, mihin suuntaan musiikkimme tulisi seuraavaksi kulkemaan. Tiesin, että palaisimme raskaampaan ilmaisuumme.

– En voi sanoa, että haluaisin vuoden 2014 kaltaisten asioiden toistuvan saadakseni siitä inspiraatiota, mutta nämä koettelemukset olivat hyväksi levylle. Kaikki ne ääripäästä toiseen heilahdelleet tunteet huusivat rinnalleen koko ilmaisumme äärimmäisimpiä laitoja. Sekä raskaimpia riffejä että hauraimpia melodioita syntyi kuin itsestään.

– Yli 15-minuuttinen nimikkoraita on monella tapaa osoitus siitä, kuinka päästin lopullisesti irti estoistani ja annoin musiikin virrata itsekseen. Kertosäemelodian syntyessä aavistin heti, että tämä tulee olemaan albumin päätöskappale, mutta en ikimaailmassa halunnut sen kasvavan moisiin mittoihin.

– Yritin moneen otteeseen leikata kappaletta osiin. Hajottaa ne ideat kolmeksi kappaleeksi. Suurin osa suosikkikappaleistani on muutaman minuutin pituisia, intensiivisiä sävellyksiä, jotka jättävät valtavan nälän kuulla lisää. Pelkäsin, että jos kappale on liian pitkä, sen melodia ei tavoita ikinä kovin montaa ihmistä.

– Sitten huomasin olevani tekemässä musiikkia tunteen sijaan järjellä. Pelkäsin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä haluan laululla sanoa. Päästin irti näistä ajatuksista ja annoin vaistoni viedä kappaletta eteenpäin. Se hetki mursi lopullisesti jään albumin tekemisen ympäriltä.

Rumaa, kaunista, särmikästä

Pain of Salvation työskenteli In the Passing Light of Dayn kohdalla edellisistä albumeistaan poiketen metallituottajan kanssa. Albumin soundeja ruuvaamaan valittiin muun muassa Meshuggahia ja In Flamesiä tuottanut mies.

– Olen halunnut työskennellä Daniel Bergstrandin kanssa siitä päivästä lähtien, kun kuulin Meshuggahin ensimmäisen albumin sen ilmestymisen aikoihin. Hän ei ole koskaan juossut trendien perässä ja on tehnyt aina ennemmin ”rumalla tavalla kaunista soundia”. Ja minähän rakastan rumankaunista musiikkia!

– Viimeinen niitti oli se, että Danielilla on tapana työskennellä studiossa vanhan liiton tavoilla. Kerrankin minun ei tarvinnut olla se tyyppi, joka joutuu ylipuhumaan tuottajan hyväksymään orgaanisemman lähestymistavan soundeihin tai rumpuihin. Daniel ehdotti sitä minulle itse, ja sanoin heti, että kyllä, nyt olemme samalla sivulla.

– Nykyään monet tuntuvat äänittävän kymmeniä ottoja, silppuavan ne osiin ja kokoavan palapelistä sen yhden ”täydellisen” oton, joka ei tunnu miltään. Saatan itse äänittää jonkin lauluraidan parikymmentä kertaa, mutta en etsi joukosta virheetöntä versiota. Etsin sen version, joka herättää minussa eniten tunteita.

– Joskus kaikkein epätäydellisin otto saattaa olla kaikkein täydellisin. Jos laulu- tai kitararaita ottaa oikealla tavalla mahanpohjasta, siinä on sitä jotain. Daniel työskenteli juuri tällä tavalla, ja huomasimme rakentavamme albumia kuin riivattuina.

– Lopulta havahduin ajatukseen, jonka sisäistin jo sairaalassa. Siihen, kuinka me kaikki pyrimme olemaan täydellisiä versioita itsestämme. Ihminen ei ole täydellinen olento, eikä hänen tekemänsä musiikin kuulu olla epäinhimillisen täydellistä. Jos hyväksyy nämä asiat, voi olla hieman enemmän sinut itsensä ja musiikkinsa kanssa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.