”Kukaan meistä ei halua lopettaa Deep Purplea, mutta vuodet lentävät ajan tuuliin” – haastattelussa rumpalilegenda Ian Paice

Ian Paice kertoo, että Deep Purple elää lopunaikoja. Se ei ole uhkaus tai lupaus vaan tosiasia, joka täytyy ottaa huomioon.

Deep Purple on tehnyt uuden levyn. Tämä tieto ei pysäytä painokoneita tai pane popkulttuurin palikoita uuteen uskoon, mutta InFinitellä on silti paikkansa ja tehtävänsä. Se on elonmerkki, joka osoittaa, ettei vuonna 1968 perustettu brittiläinen hard rock -veteraani ole menneisyytensä vanki.

– On tärkeää, ettei bändi jämähdä nostalgiaan, rumpali Ian Paice sanoo.

– Erityisen tärkeää se on tämän ikäiselle bändille. Ei saa jäädä nojailemaan vanhoihin tekemisiinsä. Ei saa valehdella itselleen, että maailma lakkasi pyörimästä 1970-luvulla. Aina pitää yrittää luoda jotakin uutta. Se pitää mielikuvituksen vireessä. Sitä paitsi tosifanit haluavat kuulla uutta musiikkia.

Kun Purple tarjoilee uudet kappaleensa kuulijoilleen, sen ei tarvitse nolostella. Bändi soittaa virkeästi ja notkeasti, ja musiikki soundaa niin hyvältä, että yhteistyön jatkuminen Bob Ezrinin kanssa on selvästikin kannattanut. Legendaarinen klassikkorocktuottaja oli työstämässä myös bändin edellistä albumia.

– Kun teimme Now What?! -levyn (2013), emme vielä oikein tunteneet toisiamme. Siitä tosin oli enemmän vaivaa Bobille kuin meille, koska hänenhän se piti oppia, miten meidän kanssamme toimitaan, Paice muistelee. – Tuottajan pitää tietää, ketä bändissä kannattaa taputtaa selkään ja kenelle voi vaikka huutaa.

– InFiniten tekeminen oli mukavaa ja luovaa, mitä ei ole voinut sanoa kaikista edellisistä levyistämme. Mehän olemme levyttäneet aina, kun se on tuntunut hyvältä idealta, mutta aina se ei ole ollut kovin nautinnollista.

Kahdeskymmenes pitkäsoitto valmistui nopeasti. Paice pitää sitä hyvänä merkkinä.

– Jos joutuu äänittämään ottoja toisen perään, musiikista katoaa välittömyyden tuntu. Yritimme pitää InFiniten niin freesinä kuin suinkin. Omat osuuteni valmistuivat viikossa, ja sen jälkeen minä lähdin matkoihini. No, kuuntelin minä pari tuntia muiden pimputtelua, mutta tylsäksihän se käy, sellainen tyhjänpanttina istuskelu.

Sellaisessa tilanteessa ei tarvinnut miettiä, mitä tekisi ja mihin menisi. Ezrinin studio sijaitsee Nashvillessä, joka on juuri sopiva kaupunki Ian Paicen kaltaiselle musiikkidiggarille.

– Kun työt oli tehty, studiolta käveli keskustaan viidessä minuutissa, ja sitten ei tarvinnut kuin valita, mitä musaa haluaa kuunnella. Nashvillessä soi joka paikassa. On countrya, jazzia, hiphopia… Se kaupunki on musiikkimaailman keskipiste.

Kello raksuttaa

Moni uskoo tietävänsä, että Deep Purple lopettaa. Vielä viimeinen levy ja viimeinen kiertue, ja sitten se on siinä.

Tuo ei ihan pidä paikkaansa, vaikka läheltä liippaa. Deep Purplen loppu lähestyy, ja bändi suorastaan tähdentää sitä: InFiniten nimi merkitsee ääretöntä, mutta F-kirjaimen korostaminen kannessa luo lopullisuuden tuntua. Ja kun kiertueen nimeää The Long Goodbye Touriksi, ei ole ihme, jos ihmiset uskovat peräseinän häämöttävän.

Paice sanoo, että kyse on loppuun valmistautumisesta. Mitään ei ole vielä hautakiveen hakattu, mutta kun tulee tiettyyn ikään, realiteetit täytyy ottaa huomioon.

– Emme ole sanoneet, että InFinite on viimeinen albumimme tai että tuleva kiertueemme on viimeinen, Paice tähdentää. – On kuitenkin aina vain selvempää, että kello raksuttaa. Kukaan meistä ei halua lopettaa Deep Purplea, mutta vuodet lentävät ajan tuuliin ja tiedämme, että viimeinen päivä lähestyy vääjäämättä.

Milloin se koittaa? Sitten, kun Deep Purple ei pysty enää tekemään sitä, mistä se tunnetaan. Laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover ovat nyt 71-vuotiaita ja Ian Paice ja kosketinsoittaja Don Airey 68-vuotiaita (juniorikitaristi Steve Morse on vasta 62). Toisin sanoen Deep Purplella on peliaikaa korkeintaan muutamia vuosia, ja maailmankiertue haukkaa niistä ison osan.

– Kun on 22-vuotias, kolmen vuoden rundi ei tunnu missään. Kotiin palatessaan on vasta 25-vuotias eli käytännössä samanlainen kuin lähtiessä. Mutta kun on seitsemissäkymmenissä, kolme vuotta on todella pitkä aika, Paice vertaa.

The Long Goodbye Tourin nimestä saa sen kuvan, että lopettamispäätös on jo tehty.

– Se luultavasti onkin Deep Purplen viimeinen maailmankiertue. Aiomme soittaa niin monessa paikassa kuin suinkin ja esiintyä niin monelle ihmiselle kuin mahdollista. Jos siihen menee kaksi vuotta, mikäs siinä. Jos kolme, aina parempi.

– Kiertueen jälkeen pidämme kunnon loman. Sen jälkeen alamme jutella, teemmekö vielä levyn vai oliko homma mahdollisesti siinä. Voi olla, että meitä huvittaa jatkaa tavalla tai toisella, mutta tuskinpa kuitenkaan teemme enää näin pitkiä kiertueita. ”Vielä kerran maailman ympäri” kuulostaa oikein mukavalta.

Keikkoja voisi toki tehdä vaikka haudan partaalla, jos ei piittaa lopputuloksesta tai nimensä tahriintumisesta. Paice sanoo, että sellainen ei sovi Deep Purplelle. Sen musiikki vaatii soittajilta paljon, ja sellaisena Paice tahtoo yhtyeensä myös pysyvän.

– Kun Don liittyi bändiin ja soitti ensimmäiset keikkansa kanssamme, hän sanoi, ettei ollut tajunnut, miten kovaa peliä tämä on – ja hän on sentään soittanut kaikkien kanssa. Sellaista soiton pitääkin olla, tai kyseessä ei ole oikea Deep Purple. Kun meistä tuntuu, ettemme enää täytä ihmisten odotuksia, me lopetamme.

Paice on Deep Purplen jäsenistä ainoa, joka on soittanut bändin kaikilla albumeilla. Niistä ensimmäinen, Shades of Deep Purple, ilmestyi vuonna 1968 eli melkein viisikymmentä vuotta sitten. Voiko kaiken tuon jälkeen olla elämää? Rumpali hymähtää, että voi toki, mutta jotakin siitä puuttuisi.

– Soitan rumpuja niin kauan kuin pystyn toimittamaan yleisölle sitä, mitä minulta odotetaan. Deep Purplen jälkeen saatan vaikka perustaa pubibändin kaverieni kanssa. Kukaan ei opettele soittamaan tullakseen kuuluisaksi vaan tehdäkseen itsensä onnelliseksi. Jos käy tuuri, pääsee ilahduttamaan itseään 20 000 ihmisen yleisölle. Sellainen on fantastista, mutta aivan yhtä hyvin sen voi tehdä 50 hengen edessä.

Vapaana kasvanut musiikki

Deep Purple tekee pitkiä kiertueita, joiden välissä se pitää pitkiä lomia. Taukojen aikana yhtyeen rumpalin saattaa hyvinkin bongata keikalta. Soittaminen ei ole Paicelle työ, josta pitäisi päästä eroon tai eläkkeelle.

– Olen soitellut eri kokoonpanoissa, koska kotona istuskelu ei sovi muusikolle. Ei minun kuulu lojua sohvalla puolta vuotta. Paikkani on lavalla.

Purple-rumpalilla ei ole erityisempää hinkua pitää lomaa myöskään Deep Purplesta. Huvittavaa kyllä, Deep Purple -tribuuttibändi Purpendicular (”Maailman buukatuin Purple-show”) saa toisinaan riveihinsä aidon Deep Purple -rumpalin. Se pitää Paicen emobändin taajuudella taukojenkin aikana, ja löytyipä Purpendicularin setistä jotakin myös InFinitelle.

– Soitin kerran Purpendicularin kanssa jossain klubissa, ja aloimme jammailla Black Nightin päätteeksi. Käyntiin pyörähti hyvä groove, ja laulajamme Robby alkoi laulaa The Doorsin Roadhouse Bluesin sanoja. Kun katselin ihmisiä settini takaa, kaikilla soittajilla oli virne suupielessä ja yleisössä näkyi tosi leveitä hymyjä, Paice muistelee.

– Kun Deep Purple sitten meni studioon, Ezrin kysyi, haluaisimmeko levyttää jonkin lainabiisin niin kuin edellisellekin levylle, jolle tuli bonusraidaksi Jerry Lee Lewisiä. Ehdotin Roadhouse Bluesia ja takasin, että se toimii. Ja niin se toimikin. Panimme biisin kerralla purkkiin.

Deep Purple -velvoitteet sekä muut projektit ovat pitäneet Paicen niin kiireisenä, että toisinaan hän on ehtinyt käydä kotonaan vain kääntymässä. Rumpali toteaa nöyrästi, että kun kahdessa paikassa ei kerran voi olla samaan aikaan, hinta on vain hyväksyttävä.

– Jos päättää ryhtyä muusikoksi ja on vieläpä niin onnekas, että onnistuu siinä, joistakin asioista joutuu luopumaan. Minä esimerkiksi en ole nähnyt kaikkien lasteni kasvavan isoiksi, koska olin melkein aina poissa kotoa. Niitä aikoja ei saa takaisin. Mutta itsehän minä tämän diilin tein.

Paice on sitoutunut siihen sopimukseen todella tiukasti. Hän joutui perumaan ensimmäiset Deep Purple -keikkansa vasta kesällä 2016, kun sai Tukholmassa äkillisen aivoverenkiertohäiriön. Rumpali toipui sairauskohtauksesta täysin, mutta on edelleen harmissaan henkilökohtaisen ennätyksen kaatumisesta.

– Tämä on todella ärsyttävää. Olisi ollut hienoa päästä sanomaan, etten missannut yhtään keikkaa Deep Purplen koko uralla. Joskus olen joutunut soittamaan kipeänäkin, mutta nekin keikat ovat menneet ihan hyvin. On siinä ollut tuuriakin mukana. Olen sairastellut useimmiten kiertueiden jälkeen.

Deep Purple on tehnyt urallaan kolmisenkymmentä pitkää kiertuetta ja esittänyt tietyt klassikkobiisit tuhansia kertoja. Kun matkamittari näyttää sellaisia lukemia, bändin luulisi sortuvan tylsiin läpiluentoihin. Paice kuitenkin väittää, että Purplella ei ole sitä ongelmaa.

– Olemme kuin jazzbändi, eli muutamme sovituksia pikkuisen jokaisella keikalla. Joskus niin vähäsen, ettei sitä huomaa kukaan muu kuin me itse, mutta sillä tavalla vanhat jutut pysyvät tuoreina.

Musiikki saa liitää vapaasti myös biisintekosessioissa. Deep Purplen uudet kappaleet syntyvät lähes aina jamipohjalta.

– Me soittajat soitamme ja napsimme kiinni toistemme ideoita, ja Ian istuu vieressä ja kirjoittaa muistiin, mitä soittomme tuo hänen mieleensä. Jamien jälkeen Ian ja Roger alkavat perata soittoamme ja tutkia, löytyykö sieltä jostakin uusi biisi. Se on takaperoinen tyyli toimia, mutta Deep Purple on aina tehnyt niin.

Siinä sivussa Deep Purple on jättänyt maailmaan pysyvän jäljen. Se kuuluu Black Sabbathin ja Led Zeppelinin kanssa hevimetallin edelläkävijöihin.

– Liian harva muistaa, että The Who pyöritteli hevin elementtejä ennen ketään muuta. Sen timanttisissa biiseissä oli samaa aggressiota ja väkivaltaisuutta kuin metallissa, Paice huomauttaa.

– Kyllähän vaikkapa In Rock -levyn Flight of the Ratia ja Hard Lovin’ Mania voi pitää metallin esiasteena, mutta meille sellainen musiikki oli vain osa kokonaisuutta. Metalli syntyi, kun nuoret rakensivat oman juttunsa Purplen, Zeppelinin ja Sabbathin rankimpien biisien pohjalta. Heidän bändeilleen se fiilis oli kaikki kaikessa.

Sen kehityksen myötä Deep Purplesta tuli yksi genren luojista. Paice ei ole musiikillisista jälkeläisistään pelkästään ylpeä.

– Maailma on suuri paikka, josta löytää halutessaan vaikka minkälaisia vaikutteita. Siltä kantilta ajatellen metalli on jossain määrin rajoittunutta ja ennalta arvattavaa musiikkia. Mutta eihän kenenkään tarvitse pitää kaikesta. Pääasia, että pitää edes jostakin!

Kokemus pitää koossa

Deep Purplen nykyinen, kaikkiaan kahdeksas kokoonpano on ollut toiminnassa vuodesta 2002 lähtien. Se on osoittautunut huomattavasti lujemmaksi kuin yksikään aikaisemmista miehityksistä. Paice paljastaa, että tähän on syynä ikä. Kun elää tarpeeksi kauan, alkaa tajuta asioita, joita lapset eivät voi käsittää.

– Nuorena – sanotaanko vaikka 25-vuotiaana, koska sen ikäinen on vielä pentu – tuppaa käymään niin, että pikkuasiat paisuvat valtaviksi. Myöhemmin alkaa tajuta, että bändikaverien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta. Voi olla eri mieltä politiikasta, uskonnosta tai vaikka taivaan väristä, mutta riidellä ei tarvitse. Bändissä on tärkeää ymmärtää, että todellista merkitystä on vain niillä kahdella tunnilla, kun ollaan lavalla soittamassa.

– Tämä kokoonpano on ollut koossa näin pitkään, koska me kaikki tajuamme, miten homma toimii. Osaamme olla takertumatta merkityksettömiin asioihin. Voimme pitää toisistamme ihmisinä ja olla silti eri mieltä jostakin. Nuoret miehet eivät pysty sellaiseen, koska heille jokainen asia on tosi iso juttu.

Deep Purplessa oli suurta draamaa viimeksi vuonna 1993, kun kitaristi Ritchie Blackmore lähti bändistä yllättäen Helsingin-konsertin jälkeen. Paice muistelee, että tilanne oli hyvin hämmentävä.

– Olimme sopineet lähtevämme Japanin-kiertueelle. Tiesimme, että jos peruisimme sen, sikäläinen promoottori, hyvä ystävämme Mr. Udo, joutuisi nostamaan meitä vastaan oikeusjutun saadakseen takaisin rahat, jotka oli kiertueeseen sijoittanut. Siinä tapauksessa meidän olisi pitänyt haastaa oikeuteen Ritchie, koska kiertueen peruuntuminen olisi ollut hänen syytään. Emme halunneet tehdä sellaista. Aloimme miettiä, kenet japanilaiset näkisivät mielellään Ritchien paikalla. Keksimme pyytää mukaan Joe Satrianin, ja hän suostuikin tulemaan bändiin tuuraajaksi.

– Joidenkin fanien mielestä bändi ei ollut ennallaan Ritchien lähdettyä, mutta Joen kanssa soittaessamme tajusimme, etteivät ihmiset tule keikoillemme katsomaan Ritchie Blackmorea tai Ian Paicea vaan Deep Purplea. Se tarkoitti, että bändillä oli elämää edessään. Tiesimme, että jos löydämme hyvän kitaristin, voimme jatkaa. Sisään astui Steve, joka on erilainen soittaja kuin Ritchie, mutta silti samaa huippuluokkaa. Olen todella onnellinen siitä, miten tässä kävi.

Millaisissa väleissä sinä ja Blackmore olette nykyisin?

– Emme näe toisiamme koskaan. Jos törmäisin Ritchieen, olisin kyllä ystävällinen. Olen jo unohtanut kaikki ikävät jutut, ei niillä ole enää mitään väliä. Muistan hänestä vain kaiken hyvän ja kaikki hienot jutut, joita tapahtui bändin alkuaikoina. Ritchie ei ole koskaan ollut mikään helppo ihminen, hyvin luova ja eläväinen tyyppi kylläkin.

Ei kaunoja, ei katumusta. Ian Paicen mielestä kaikella Deep Purplelle tapahtuneella ja jokaisella siinä soittaneella muusikolla on ollut oma tarkoituksensa Purple-saagassa.

– Kolmella ensimmäisellä albumillamme laulanut Rod Evans oli tärkeä osa ensimmäistä kokoonpanoa. Hän ei kuitenkaan päässyt laulajana sinne, minne Ritchie, Jon Lord ja minä olimme musiikillisesti matkalla. Kun Ian Gillan tuli bändiin, syntyi se Purple-soundi, joka tunnistetaan, Paice muistelee.

– Sen jälkeen kuvaan astui joksikin aikaa David Coverdale ja uudenlainen, vahva Purple-soundi. Fanit hyväksyivät Davidin, mutta hän jäi silti toiseksi Gillanille, koska Ianin ääni on se oikea Purplen laulusoundi. Sitten oli hiljaiseloa, kunnes Ian palasi ja lähti taas. Vuoden 1990 Slaves & Mastersilla lauloi Joe Lynn Turner, koska… no, jonkunhan silläkin piti laulaa. Jos hän ei olisi tullut mukaan, Deep Purple ei olisi enää olemassa. Pelasimme aikaa, kunnes Ian palasi bändiin. Joe Lynn ei ollut meille tärkeä musiikillisesti, mutta muuten kyllä.

Deep Purple viettää ensi vuonna viisikymmenvuotisjuhlaansa. Puoli vuosisataa on musiikkialalla pitkä aika.

– Alalla on töissä vähemmän musiikkifaneja kuin ennen. On paljon pukumiehiä, jotka työskentelevät yhtiössä, jonka omistaa toinen yhtiö, jonka omistaa kolmas yhtiö. Sellaiset tyypit eivät tajua musiikista mitään, jolloin bändin ja levy-yhtiön välille ei muodostu kunnollista yhteyttä. Meidän julkaisijamme Ear Musicin pomo on poikkeus. Hän on kunnon musiikkidiggari, mikä on todella suuri etu bändille.

Ian Paicen pitkälle uralle mahtuu monta tarinaa. Rumpali sanoo, ettei ole itse mikään popkirjoittaja, mutta ajatus elämäkerrasta ei silti ole mahdoton.

– Kirjojahan julkaistaan jopa kolmekymppisistä, ja silloin jää kyllä odottamaan jatko-osaa. Elämäkerroissa on muutenkin omat hankaluutensa, kun ihmiset muistavat samat tapahtumat täysin eri tavalla. Lopulta kukaan ei enää tiedä, kenen kirja on totta ja kuka kertoo fiktiota.

– Jos minusta kirjoitetaan kirja, se tapahtuu vasta sitten, kun Deep Purple loppuu. Sillä eihän sellaista tarinaa voi olla, joka ei lopu mihinkään.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2017.