”Kulttuuria ei saa rajoittaa kuulumaan tietyille ryhmille tai roduille, sen pitäisi olla vapaata” – haastattelussa sveitsiläisilmiö Zeal & Ardor

Ilmiöksi lyhyessä ajassa kasvaneen Zeal & Ardorin sielu Manuel Gagneux ei ymmärrä, miksi kulttuurin pitäisi olla tiukkapipoista.

Olen kävelemässä kohti Glazartia, vanhalle linja-autoasemalle perustettua keikkapaikkaa Pohjois-Pariisissa. Rakennuksen pihalla norkoilee ilmeisesti läheisestä vankilasta vapautuneita kadunmiehiä ja tylsistyneen oloisia sivukujien asukkeja, jotka huutelevat jotain ranskaksi, jota en ehkä onnekseni ymmärrä.

Tarkoitukseni on haastatella Manuel Gagneux’ta, miestä sveitsiläisen Zeal & Ardor -bändin takana. Hän heittää yhtyeen kanssa Glazartissa ensimmäisen kiertueensa toisen keikan.

Varsin omalaatuinen Zeal & Ardor on onnistunut tarjoamaan metalliyleisölle jotain sellaista, jota moni ei edes tiennyt kaipaavansa. Bändi onkin noussut vain muutamassa kuukaudessa metallimaailman suureksi lupaukseksi.

Zeal & Ardor on aloittanut kiertueensa vasta viisi päivää aiemmin, mutta on jo vetänyt loppuunmyydyn keikan Sveitsissä ja esiintynyt haastattelua edeltävänä iltana The Black Angelsin kanssa Canal+-kanavan suositussa Album de la semaine -ohjelmassa. Samalla viikolla on luvassa keikat täysille saleille Pariisissa, Lontoossa, Berliinissä ja Roadburn-festivaaleilla Hollannissa.

Bändin ensimmäinen keikkaviikko ja loppuunmyyty veto Roadburnissa – ei ihan se perinteinen pubinnurkka, josta suurin osa bändeistä ponnistaa. Vähemmästäkin on noussut kusi päähän.

– Oikeasti, Roadburn, holy shit! Olemme aivan paskat housuissa siitä keikasta, Gagneux parahtaa legendaarisesta festivaalista puhuttaessa.

Helpotuksekseni pissa ei ole vielä löytänyt tietään nuoren muusikon sähäkkään afroon. Gagneux vaikuttaa edelleen hieman häkeltyneeltä kaikesta, mitä on tapahtunut.

– Joo, suunnittelin tämän kaiken, mies naurahtaa. – No en tietenkään! Oikeasti latasin vain musaani Bandcampiin ja Soundcloudiin ja ajattelin, että ehkä joku voi tykätä tästä, tai ehkä ei. Sen jälkeen hommat lähtivät käsistä.

Outoa hauskuutta

Zeal & Ardorin tarina on tuhkimomainen. Manuel Gagneux kyseli New Yorkissa asuessaan 4Chan-nettifoorumilta ideoita erikoisiksi genreyhdistelmiksi, ja joku ehdotti kombokokeiluun sananmukaisesti ”neekerimusiikkia” ja black metalia.

Mies innostui ehdotuksesta, puuhaili levyn kasaan itsekseen ja ilmaiseksi nettiin. Levy löysi tiensä Pitchforkille ja Noiseylle kirjoittavan musiikkijournalistin Kim Kellyn kuulokkeisiin ja myöhemmin naisen Twitter-postaukseen, mikä sysäsi pysäyttämättömän mustan junan suoraan puuvillapelloilta täysien yleisöjen eteen.

Zeal & Ardorin musiikkia on vaikea genreyttää puhtaasti, ja metallipuritaanit ovatkin raapineet päätään, miten äärimetallin ja juuribluesin elementtejä naittava musisointi pitäisi ottaa vastaan. Black metalia se ei ole, bluesiksi se ei halua, olkoon se siis jotain täysin omaa.

Gagneux ei jaksa enää noteerata genrekeskustelua.

– En tiedä ketään, joka kuuntelisi vain yhtä musiikkigenreä, ja olisi outoa soittaakin vain yhtä tiettyä musiikkia. Levyä tehdessä ajattelin että vitut, teen ihan mitä haluan.

– On muutenkin outoa, kun artistit määrittelevät itse oman musiikkinsa. En jaksa enää edes yrittää. Minun puolestani musaani voi sanoa vaikka bachataksi, aivan sama.

Miehen taustoista jutellessa kokeellisen genretaiteilun ymmärtää. Gagneux’n äiti on soul- ja jazzmuusikko, isä kitaristi ja perkussionisti. Mies itse on kasvanut metallia kuunnellen, mutta nimeää lempiartisteikseen esimerkiksi Mr. Bunglen, Stravinskyn ja Portisheadin.

Devil Is Fine -levyn teon aikaan mies inspiroitui myös muusta taiteesta.

– Katsoin paljon La Jetéetä [Chris Markerin lyhytelokuva kolmannen maailmansodan jälkeisestä Pariisista] ja luin James Joycen Finnegans Wake -romaania. Se on upea, outo kirja, jossa käytetään kymmeniä eri kieliä. Se on kielellisesti tosi hauska teos. Mielestäni musiikissa pitäisi olla samanlaista outoa hauskuutta.

Inspiraatiota orjuudesta

Yksi Zeal & Ardorin keskeisiä rakennuspalikoita on orjatematiikka. Tänä vuonna ilmestyneellä Devil Is Fine -albumilla kalistellaan kahleita, kuokitaan valkoisen isännän puuvillapelloilla ja manataan syvän etelän piruja. Keikoilla teemaa tullaan näkemään myös rekvisiitan muodossa.

Gagneux kertoo, että kiertueelle on teetetty esimerkiksi polttomerkkirauta ja isot metalliset kellot, joita kiinnitettiin aikoinaan orjien kaulaan, etteivät he pääse karkaamaan. Jos black metal -uskovaiset ovat tuhahdelleet genrellään leikkimisestä, mielensäpahoittajia on löytynyt myös leiristä, joka kokee ettei orjuutta saisi valjastaa taiteen käyttöön.

Nykyisin trendikäs termi ”culture appropriation” (”kulttuurinen lainaaminen”) ärsyttää Gagneux’ta.

– Termi on niin itsetietoisen erittelevä. Jos sanotaan että tietyt ihmiset eivät saa koskea tiettyyn aiheeseen, silloinhan se kiinnostaa vain enemmän. Niin kauan kuin asioista ei saa puhua eri konteksteissa, ne pysyvät vain samassa kontekstissa. Jotta asioita pääsisi oikeasti käsittelemään, niitä pitää saada lähestyä erilaisista lähtökohdista.

Yhdysvaltojen syvän etelän orjatematiikkaa ei ehkä ensimmäiseksi odottaisi sveitsiläiseltä muusikolta, mutta Gagneux ei näe tässä ongelmaa.

– Äitini on musta ja kotoisin Yhdysvalloista, mutta en minä silti ole ollut orja, eikä kukaan muukaan lähipiiristäni ole. Olisi järjetöntä ajatella, että teemaa saavat käsitellä vain sellaiset ihmiset, joilla on juurissaan jotain aiheeseen sopivaa.

– Jos vaikka aasialainen tekisi tällaisen levyn, sehän olisi mahtavaa! Ei kulttuuria saa rajoittaa kuulumaan tietyille ryhmille tai roduille, sen pitäisi olla vapaata.

Kuluva vuosi tulee pitämään Zeal & Ardorin kiireisenä. Luvassa on kymmeniä keikkoja sekä Euroopassa että Atlantin trumpimmalla puolella. Suomessa bändiä ei kuitenkaan nähdä, ainakaan näillä näkymin. Gagneux toteaa, että soittaisi Suomessa hyvin mielellään ja mainitsee yhden suomalaisen bändin. Ottaen huomioon miehen ihastuksen musiikillisiin kummajaisiin sen laadusta ei varmaankaan pitäisi yllättyä.

– Teillä on Hevisaurus! Se on mahtava bändi, heillä on tarttuvia biisejä.

Tulevaisuudentoiveistaan Zeal & Ardorin suhteen Gagneux ei osaa sanoa mitään.

– En oikeasti tiedä. Kaikki, mitä olen toivonut, on ylittynyt moninkertaisesti, enkä tiedä mitä edes unelmoida enää. Tällä hetkellä olen vain todella onnellinen kaikesta, mitä on tapahtunut.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.