Blogi: Ghost Brigade – Until Fear No Longer Defines Us (ilm. 19.8.)

23.06.2011
Kaksi kuuntelua. Joko räjähti pää?
Kuva: Aloitetaan arviokliseellä – vaikkei arvostellakaan vaan kirjoitetaan parin hassun kuuntelun herättämistä ensituntemuksista: odotukset olivat ennen play-napin painamista erittäin korkealla. Metallista hardcorea, postrockia, surumelodiamaalailua sun muuta fuusioivan Ghost Brigaden edeltävä levy, toissa vuonna julkaistu Isolation Songs on tämän bloggarin mielestä ehkäpä 2000-luvun kovin kotimainen raskasrockalbumi, eikä jatko saanut pettää millään osa-alueella. Siis ihan oikeasti, perkele. Ensikuuntelu suoritettiin normaalista poikkeavalla tavalla: äitimamman olohuoneen sohvalla, läppäriltä ja vaatimattomilla nappikuulokkeilla. Uhrauduin ja gonzoilin itseni nykyteiniyden ytimeen. Sitten sitä playta. Ensimmäisen kolmen biisin aikana mieleen uhkasi luikerrella pettymyksen matonen. Missä on pohjaton sooninen epätoivo, tunne että ranteet aukeavat justiinsa? (Tapetti tahriutuu, tajunta hämärtyy...) Olihan musiikki toki tuttua Brigadea, mutta... liekö Jyväskylänkin depressioskeneen pesiytynyt alan pahin vihollinen, moderni masennuslääkitys? Sitten alkoi tapahtua: Traces of Libertyn kertosäe iski kaikki karvat pystyyn ja sormi naputteli valkoisesta laptopista lisää volaa. Nyt luisutaan. Siinä olikin ekalla kuulolla levyn kohokohta. Loppualbumi soljui peruslaadukkaissa melankomeiningeissä, mutta karvat pysyivät kuopissaan. Jahans, väliaika. Kalakeittoa. Sitten toinen kuuntelu. Sohva sama. Levyn alkupää etsi jo nyt selvästi paremmin paikkansa, palettikin tarjoili tummempaa sävyä. Nelosbiisi iski taas kanveesiin... Loppulevy, joo-o, alkoi sekin hiljalleen löytää uomansa mieleen, vaikka murskaava Isolation Songs väijyi isona mörkönä sen sopukoissa. Ihminen ei osaa olla vertailematta. Kahden kuuntelun summa kahdessa kappaleessa: Sanoituksiin en tietenkään ole tässä vaiheessa ehtinyt perehtyä, mutta puhtaasti musiikillisessa mielessä Until Fear No Longer Defines Us tuntuu edeltäjäänsä valoisammalta levytykseltä. Erakkomökistä on edetty varovaiseen vierailuun kyläkaupan pihassa. Mustan sävyistä on toki jokaisella oma palettinsa, ja joku toinen saattaa olla asiasta päinvastaistakin mieltä. Mitä näitä – ja meitä – nyt on. Tyylillisesti levy tuntuisi pysyttelevän varsin tarkkaan totutussa ruodussa. Kärjistäen kysymys on tuhtien riffien ja herkkyyden vuolaasta vuoropuhelusta. Tunnelma on se joka määrää. Varsinaista "metalli-metallia" on mukana vähemmän, mutta kevyttä tästä väännöstä ei saa raastamallakaan. Kokonaisuus vaikuttaisi olevan entistä vakaammassa tasapainossa, mikä ei aina tarkoita yksiselitteisen hyvää – sekin on muistettava. Saas kuulla, ei kai tässä auta kuin jatkaa tutustumista... Hankala pudottaa juuri nyt tämän kummempia. Tärkein informaatio lienee, ettei faniston tarvitse olla huolissaan. Eiköhän tämä tee joukoissa melkoisen selvää jälkeä, kääntyi oma mielipiteeni sitten mihin ilmansuuntaan tahansa. Ihan oikean kritisoinnin hedelmiä voitte pureskella syksyn ensimmäisestä Infernosta, joka ilmaantuu 26. elokuuta. - riekin matti Lue myös Ghost Brigade -studiojuttu.

Aloitetaan arviokliseellä – vaikkei arvostellakaan vaan kirjoitetaan parin hassun kuuntelun herättämistä ensituntemuksista: odotukset olivat ennen play-napin painamista erittäin korkealla.

Metallista hardcorea, postrockia, surumelodiamaalailua sun muuta fuusioivan Ghost Brigaden edeltävä levy, toissa vuonna julkaistu Isolation Songs on tämän bloggarin mielestä ehkäpä 2000-luvun kovin kotimainen raskasrockalbumi, eikä jatko saanut pettää millään osa-alueella. Siis ihan oikeasti, perkele.

Ensikuuntelu suoritettiin normaalista poikkeavalla tavalla: äitimamman olohuoneen sohvalla, läppäriltä ja vaatimattomilla nappikuulokkeilla. Uhrauduin ja gonzoilin itseni nykyteiniyden ytimeen.

Sitten sitä playta.

Ensimmäisen kolmen biisin aikana mieleen uhkasi luikerrella pettymyksen matonen. Missä on pohjaton sooninen epätoivo, tunne että ranteet aukeavat justiinsa? (Tapetti tahriutuu, tajunta hämärtyy…) Olihan musiikki toki tuttua Brigadea, mutta… liekö Jyväskylänkin depressioskeneen pesiytynyt alan pahin vihollinen, moderni masennuslääkitys?

Sitten alkoi tapahtua: Traces of Libertyn kertosäe iski kaikki karvat pystyyn ja sormi naputteli valkoisesta laptopista lisää volaa. Nyt luisutaan.

Siinä olikin ekalla kuulolla levyn kohokohta. Loppualbumi soljui peruslaadukkaissa melankomeiningeissä, mutta karvat pysyivät kuopissaan.

Jahans, väliaika. Kalakeittoa. Sitten toinen kuuntelu. Sohva sama.

Levyn alkupää etsi jo nyt selvästi paremmin paikkansa, palettikin tarjoili tummempaa sävyä. Nelosbiisi iski taas kanveesiin… Loppulevy, joo-o, alkoi sekin hiljalleen löytää uomansa mieleen, vaikka murskaava Isolation Songs väijyi isona mörkönä sen sopukoissa. Ihminen ei osaa olla vertailematta.

Kahden kuuntelun summa kahdessa kappaleessa:

Sanoituksiin en tietenkään ole tässä vaiheessa ehtinyt perehtyä, mutta puhtaasti musiikillisessa mielessä Until Fear No Longer Defines Us tuntuu edeltäjäänsä valoisammalta levytykseltä. Erakkomökistä on edetty varovaiseen vierailuun kyläkaupan pihassa. Mustan sävyistä on toki jokaisella oma palettinsa, ja joku toinen saattaa olla asiasta päinvastaistakin mieltä. Mitä näitä – ja meitä – nyt on.

Tyylillisesti levy tuntuisi pysyttelevän varsin tarkkaan totutussa ruodussa. Kärjistäen kysymys on tuhtien riffien ja herkkyyden vuolaasta vuoropuhelusta. Tunnelma on se joka määrää. Varsinaista ”metalli-metallia” on mukana vähemmän, mutta kevyttä tästä väännöstä ei saa raastamallakaan. Kokonaisuus vaikuttaisi olevan entistä vakaammassa tasapainossa, mikä ei aina tarkoita yksiselitteisen hyvää – sekin on muistettava.

Saas kuulla, ei kai tässä auta kuin jatkaa tutustumista… Hankala pudottaa juuri nyt tämän kummempia. Tärkein informaatio lienee, ettei faniston tarvitse olla huolissaan. Eiköhän tämä tee joukoissa melkoisen selvää jälkeä, kääntyi oma mielipiteeni sitten mihin ilmansuuntaan tahansa.

Ihan oikean kritisoinnin hedelmiä voitte pureskella syksyn ensimmäisestä Infernosta, joka ilmaantuu 26. elokuuta.

– riekin matti

Lue myös Ghost Brigade -studiojuttu.

Lisää luettavaa