Positiivari-Matti täällä taas. Tällä kertaa julistan ilosanomaa, että seinäjokelainen Nicole on tehnyt hyvän levyn.
Onhan tuota Meshuggahin jäljissä nykivää modernia metallia aitat ja ladot väärällään, mutta sitäkin voi tehdä oikein ja väärin. Pohjanmaalla pompitaan pitkälti oikeaa raittia.
Aiempien, alallaan hyvinkin toimivien kiekkojensa suurimpana probleemana on ollut liika rautakankimaisuus; vaikka juntta iskee luihin ja ytimiin, koko albumin mitassa alkaa tukahduttaa. Kun ei jaksaisi jäädä tavarajunan alle koko ajan.
Tällä kertaa tuntuisi, että Nicole on ujuttanut julmanraskaana soivaan alaviremetalliinsa hiukkasen enemmän sävytystä, mikä on tervetullut liike. Hiivatinmoista raastoahan meno on pääosin edelleen, mutta painavien nuottien raoissa piilee totuttua anteliaampi pilkahdus melodiaa. Ero ei ole valtava, mutta elävöitymisen ja monipuolistumisen tunne on tosiasia. Karjunta- ja tekstipuolella ei toki nouse edelleenkään kuin musta aurinko.
Livenähän tämä retkue muuten vasta pieksääkin, jos ette sattuneet tietämään.
Huom! Tämä EI OLE arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.