Jos on seurannut meikämatin raapustuksia vähääkään, on tuskin jäänyt epäilemään, fanitanko Insomnium-yhtyettä vaiko enkö. Bändin julkaisut ovat minulle aina kotimaan kamaran odotetuimpia, ja edellisellä One for Sorrow -kiekolla (2011) mentiin jo todella lähelle mestariteosta, klassikkoa. Vertaillaanpa tulokasta röyhkeästi siihen.
Kuudes Inso-levy sai aivan ensimmäisen kuuntelunsa rapeassa kohmelossa, ja täytyy tunnustaa, että jälki sai miehen kirjaimellisesti kyyneliin. Sen jälkeen suoritettu muutama pyöritys on jättänyt suolavesikanavat kuivemmiksi, ja vaikka käsillä on taas taattua laatua, edellislevyn korkeuksiin ei ainakaan vielä tässä vaiheessa liidellä.
Pääsyy moiseen maannee siinä, että Shadows of the Dying Sun on monitahoisempi ja täten myös alkupeleissä hajanaisempi kokonaisuus. Jos One for Sorrow oli kuin yhdestä naavaisesta petäjästä veistetty itkumuuri, nyt rakennelmaa on koristeltu kipakalla kuusipuulla sekä vaalealla koivulla ja vuorattu sen raot vihreällä sammalella. Siinä missä edellislevyn kuunteli alusta loppuun suurempiin korkeusvaihteluihin törmäämättä, uutukainen välittää ainakin ensikuunteluilla selkeitä suosikkisävelmiä.
Sinänsä Insomnium etenee tutuilla pitkospuilla: suomalainen metalliperinne kohtaa ruotsalaisen melodeathin à la Dark Tranquillity, ja symbioosi on sovitettu erittäin tyylitajuisesti omaan arkkuunsa. Summaten tuntuu kuin ruotsivaikutteiden osuus olisi hieman lisääntynyt, levyn välittämä tuoksu kun ei ole aivan niin katajainen ja tunnelma savusaunotettu kuin edeltäjällä.
Vaikka levyllä on viljalti puhtain vedettyjä hempeämpiä hetkiä, blastit paukkaavat roisisti parissakin biisissä eikä Niilo Seväsen äänenkäyttö jätä epäselväksi, vieläkö Insomniumista voidaan puhua raskasmetalliyhtyeenä. Pitäkää tämä jatkossakin, kiitos, lussuilemaan äityneitä ryhmiä kun on jo aivan tarpeeksi.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin. Albumi julkaistaan 28.4.