Kun vinyyliformaatista on tullut viime vuosina maksukykyisten joukossa kuumahkoa tavaraa, levy-yhtiöt ovat hokanneet haaskan ja ulos on syydetty uusintajulkaisuja siitä sun tästä ”klassikosta” vähän vaikka millaisissa kääreissä ja soinneissa. Jotkut isojenkin lafkojen julkaisuista ovat olleet suorastaan tökeröjä, vasurilla kasaan liipaistuja kyhäelmiä, joiden on voinut sanoa olevan korkeaa tasoa ainoastaan hinnoittelun puolesta. Kotimaisen Svartin tapaiset, asiaan intohimolla ja paneutumisella suhtautuvat puulaakit ovat kuulkaa harvassa. Tutkittu on.
Amerikkalaisen Soundgardenin lopullisen läpimurtoalbumin, maaliskuussa 1994 julkaistun Superunknownin 20-vuotista taivalta juhlistava tuplavinyylipaketti on joukossa ilahduttava poikkeus. Toki tämäkin pläjäys maksaa, mutta nyt on rovoille on oikeasti vastinetta.
Ensinnäkin, levy kuulostaa jumalattoman hyvältä. Vertailua alkuperäiseen vinyylijulkaisuun on mahdoton suorittaa, sillä en ole koskaan edes nähnyt moista ihmettä, mutta kannen tarran hehkuttama alkuperäisistä analoginauhoista tehty remasterointi tuntuisi menneen jotakuinkin nappiin. Jykevä ja tasapainoinen on sointi.
Myös ulkoasullisesti Superunknown on nautittava pakkaus. Sen taiteita ei todellakaan ole skannattu cd:n kansivihkosta (mitä muuten tapahtuu aivan isoimpia toimijoita myöten), ja ainakaan itseäni ei haittaa pätkääkään, ettei mukaan ole ujutettu mitään lyriikoita, krediittejä ja muita perusmeininkejä laveampaa. Vähemmän on monesti enemmän ja tyylikkäämpää.
Olen kuunnellut Superunknownia kaksikymmentä vuotta cd-formaatissa, ja nyt onkin todettava ilolla, että kahdelle lp-levylle annosteltuna kiekko saa tavallaan uuden elämän. Kyseessä on toki merkkiteos, jonka parhaat biisit vievät jalat alta jokaisella kuuntelulla, mutta 70-minuuttisen albumin sisuksissa on myös heikompia paloja, jotka eivät ole löytäneet cd-muodossa täysin paikkaansa. Biisit ikään kuin loksahtavat neljälle poskelle jaoteltuina kunnolla paikoilleen, ja on aivan kuin kokonaisuus olisi mietitty alun perinkin julkaistavaksi tällä alustalla. Hurjaa!
Todellisen klassikon tunnistaa siitä, että sen virttyneimmätkin biisit kuulostavat aina hyvältä. Esimerkiksi Soundgardenin ison vaikuttajan Led Zeppelinin Stairway to Heavenistä voi vääntää vaikka millaista soitinkauppavitsiä, mutta pistäpä kipale soimaan ja kuuntele se ajatuksella. Niinpä. Myös Black Hole Sunin voi pyörittää milloin tahansa, ja se toimii.
Koko paksulle vinyylille uurretun Superunknownin luukuttaminen on yhtä pystyyn pyrähtäneiden ihokarvojen juhlaa, ja mainittu kappalekin kuulostaa suorastaan jumalaiselta – alati nerokkaasta The Day I Try to Livestä ja ikiaikaisesta suosikistani, hitaasti ja matalalta möyrivästä 4th of Julysta nyt puhumattakaan.
On kuin kuuntelisi eilen julkaistua levyä.