Islantilainen Sólstafir levitti omalakisen musiikkinsa metallipiirien ulkopuolelle viimeistään kolmen vuoden takaisella Svartir Sandar -onnistumisellaan.
Elokuun lopussa ilmestyvä Ótta tulee tutisuttamaan hipsterien partaimplantteja vieläkin tehokkaammin, mutta tämä ei voi – eikä saa – olla mikään syy hylätä tätä loistoyhtyettä. Päinvastoin: jos bändin raskaus on ollut levy levyltä näennäisesti vähenemään päin, tunnelmissa massaa on otettu takaisin korkojen kanssa. Näin painavaa, rosoista ja kauniinrujoa musiikkia tulee vastaan todella, todella harvoin.
Óttan myötä Sólstafirin taide muuttuu entistä hankalammaksi luokitella. Siellä täällä kuuluu jotain tuttua, mutta kokonaispaketti on niin omailmeinen, ettei tälle bändille yksinkertaisesti löydy vertaa. Laulukielenä edelleen toimiva islanti auttaa asiassa, mutta Sólstafir on myös puhtaasti musiikilliselta kantilta täysin oma lajinsa.
Paremman määritelmän puutteessa kutsuisin Sólstafiria post-rock-yhtyeeksi, ja paino lepää nimenomaan määreen etuliitteessä; Ótta kuulostaa siltä kuin se olisi soitettu kuolleen maailman, mustaksi poltetun maan savuavilla raunioilla. Silti musiikki tuntuu jollain käsittämättömältä tavalla toiveikkaalta, vähän samalla tavalla kuin syksy, jonka tämä albumi tuo aikanaan tullessaan.
En ala paljastaa turhaan liikoja Óttan tapahtumista, totean vain, että kyseessä on jo muutamalla kuuntelulla kouransa tiukasti kuulijan kaulaan puristava levy, joka tulee ajan kanssa takuulla vain kiristämään otettaan.
Kuuntelin Óttan eilen lenkillä päivän viimeisenä levynä, herättyäni panin sen soimaan uudelleen. Vetovoima on valtaisa.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin. Kuuntele levyn nimikappale: