Entombed on kaikkien aikojen lempimetallibändejäni, enkä olisi koskaan uskonut, että tämä retkue joutuisi tappelemaan nimenkäyttöoikeuksista sun muusta rockhommissa surullisenkuuluisasta paskasta, mutta niinpä vain.
Kitaristi Alex Hellid taas on kaikkien aikojen lempimetallihahmojani, ja nyt ukko on poissa kuvioista, kuten koko totuttu Entombedkin, mutta loppupäätteisellä versiolla mörssäröi sentään karjuja LG Petrov. Kuinka pitkälle se riittää?
A.D.-inkarnaation debyyttilevystä en oikein osaa sanoa, sen ilmestymisen aikoihin suussa velloi näet sen verran ripulinen maku, ettei lättyä tullut juuri kuunneltua. Sen mitä tuli, tunnelmana oli ”ihan ok”.
Tälle kakkoslevylle tultaessa päänsisäinen aallokko on jo rauhoittunut ja kykenen keskittymään itse asiaan. Ja se asiahan tuntuisi olevan pääosin… no, asiaa.
”Vanha Entombed” osasi kuulostaa aina vain ja ainoastaan itseltään, mikä on jo paljon, vaikka tasalaatuisuuden kanssa oli joskus vähän niin ja näin. Useimmilla bändin levyillä piilee täytebiisejä, joita ilman kokonaisuus olisi yksinkertaisesti kovempi. Tätä mittatikkua käyttäen 26.2. ilmestyvä Dead Dawn kuulostaisi parilla pyöräytyksellä oikeinkin näppärältä kokonaisuudelta.
Entombed A.D. lemuaa Entombedilta. Joitain riffejä voisi erehtyä pitämään jonkin toisen yhtyeen survomina ellei Petrov mölisisi niiden päällä, mutta minkäänlaisia suurempia suunnanmuutoksia vinyylimittaisen kiekon varrella ei koeta. Ja hyvä niin.
En ala perata levyä näillä kuunteluilla liikoja, mutta sen voin jo todeta, että Dead Dawn on ehdottomasti miellyttävä yllätys. Vaaditut kovuustaajuudet saavutetaan parhaimmillaan jopa helpon oloisesti. Se tuntuu mukavalta.