Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast
Eipä tullut yllätyksenä, että toukokuussa jo kymmenennen pitkäsoittonsa The Beginning of Timesin julkaissut Amorphis vetää levyn julkkarikiertueen toisella keikalla Jyväskylän Lutakon ääriään myöten täyteen. Vähän sama homma kuin loppukeväästä, jolloin paikalla meuhkasi Sonata Arctica, toinen muutamista metallimusiikin vientivalteistamme. Amorphisinkin kohdalla näyttäisi kohta olevan edessä siirtyminen jäähalliluokkaan.
Amojen Lutakon-vedon voi tiivistää musiikin puolesta muutamaan lauseeseen. Bändin soitto kulkee kuin Allegro ja biisilista on kova kuin peruskallio. En tiedä, mitä näiden miesten pitäisi keikallaan tehdä, että se jotenkin erityisesti ylittäisi sen kokemuksen ja hyvänolontunteen, jonka Tomi Joutsenen ja kumppaneiden pakeilta nykyisin saa.
Tunnelmahan Lutakossa oli kuin jonkinasteisessa jumalanpalveluksessa ikään. Soiton soidessa yleisö kuunteli päät nyökytellen kappaleet alusta loppuun kuin hypnoosissa, ja kun ylipappi Joutsen näytti merkkiä, porukka nosti nyrkit pystyyn ja hakkasi tahtia ilmaan, tai lauloi mukana. Ja kun biisi oli ohi, ilmoille kajahtivat raikuvat aplodit – joka kerta.
Eri sukupuolet osallistuvat Amorphisin keikalla nautintoon yhtä intensiivisesti, tosin hiukan eri syistä. Eturaudassa oli kiinni käytännössä pelkästään teini-ikäisiä neitosia. Vähän varttuneempi hameväki oli vähän taaempana, mutta naaraspuolisen yleisön silmien haikean katseen ja mairean hymyn kohteesta ei voinut erehtyä – se oli Tomi Joutsen.
Miesväki puolestaan nosteli nyrkkejään ja maljojaan ja karjahteli tunteikkaan hyväksyvästi sellaisille vanhemmille kappalevalinnoille kuten Greed, Vulgar Necrolatry ja Relief. Koko porukan yhdisti lopulta setin ehtoopuolella kuullut ja yhdessä veisatut radiohitit You I Need, Silver Bride ja allekirjoittaneen kirjoissa (ihme kyllä!) edelleen puhkikulumaton, hävyttömän simppeli mutta timanttisen toimiva House of Sleep.
Palatakseni hiukan edellä sanottuun, odotan pelolla sitä hetkeä, jolloin Amorphis alkaa kärsiä ns. Kotiteollisuus-syndroomasta. Kysehän on ”taudista”, jossa yhtye toistaa levyillään loputtomiin samaa musiikillista (vaikkakin hyvää) kaavaa niin, ettei bändiä jaksaa enää kuunnella. Todettakoon pienenä helpotuksena, että The Beginning of Timesin pelastaa levyn selkeä rokkaavuus.
Amo-keikkojakaan ei kannata nauttia liiaksi vuotta kohti. Vedot ovat – kuten todettua – hienoja, mutta tietyllä tapaa aina samanlaisia. Ei makeaa mahan täydeltä!