Äänirituaaleja, hevin JVG ja kiukutteleva legenda – Provinssin raskas tarjonta arviossa

Provinssi – Seinäjoki, 29.6.-1.7.

10.07.2017

Provinssi tarjoili tänäkin vuonna vähintään tyydyttävän määrän raskaan rockin artisteja, vaikka suurimmat yleisön villitsijät olivatkin Profeettojen ja Ellie Gouldingin kaltaisia, tanssittavamman tyylin edustajia.

Infernon kaltaiseen julkaisuun arviota tehdessä pitää toki vetää rajaa aina sen suhteen, mikä sitten on raskasta rockia saati heviä. Oli miten oli, tämän vaikeasti rajattavan genren Provinssi-tarjontaa arvioitaessa yhden jakolinjan voisi tehdä siihen kohtaan, missä toisella puolella on kosmista häröilyä ja toisella puolen tiukkaa struktuuria.

Edeltävää koulukuntaa edustivat selkeimmin ensimmäisen päivän Oranssi Pazuzu ja perjantain Teksti-TV 666. Kummatkin tuottavat sellaista valtavaa maailmanlopun äänipilveä, johon on hekumallista heittäytyä. Toisaalta niiden esitykset väistävät analyysiä. Kumpikin bändi on lavalla kuin äänen muotoon muutettu ydinpommin paineaalto, vyörymässä päälle loppumattomana hyökynä. Kummatkin myös keräsivät Provinssissa äärelleen vain niin sanotusti rajallisen määrän yleisöä, mutta varsinkin Teksti-TV 666:n keikalla meno äityi jälleen kerran hyvin hurjaksi. Oranzzin Pazuzun yleisöstä taas näki, että hieman Teksti-TV 666:tta hidastempoisempaan äänirituaaliin todellakin paneuduttiin.

 

Tiukkaa struktuuria taas edusti parhaiten Ruotsin Amaranthe. Se ei pyri lavallakaan mihinkään muuhun kuin viihdyttämiseen ja nopeisiin voittoihin – ja tekee sen helvetin hyvin. Seksikkäästi pukeutunut laulaja (yksi niistä kolmesta) Elize Ryd on varmasti suurimman huomion keskipisteenä ja hän piteli nytkin yleisöä tiukasti hyppysissään. Ja mikäpä on pidellessä Boomerangin ja 1.000.000 Lightyearsin kaltaisilla huippuunsa viritetyillä ralleilla, jotka pitävät kitarasoolotkin pitkästymistä estävissä mitoissa. Amaranthe on hevin JVG ja se on hienoa.

 

Hieman vääränlaista häröilyä puolestaan edusti Danzig, joka oli myös allekirjoittaneen pääasiallinen syy lähteä näihin kinkereihin. Muistissa oli toki vuoden 2010 puolivillainen Sauna Open Air -esitys, mutta myöskin vuoden 1995 majesteetillinen voitonjuhla Provinssirockissa. Odotukset tämänkertaiseen keikkaan olivat kuitenkin realistisen matalalla, onhan esimerkiksi uusin levy Black Laden Crown (2017) aika hirveää kuraa, varsinkin neljän ensimmäisen levyn uljauteen verrattuna.

Jo bändin ehdottoman johtohahmon Glenn Danzigin lavalle tulo herätti pahoja enteitä. Avausbiisinä oli viime vuosilta tuttuun tapaan Circle of Snakes -levyn (2004) SkinCarver, jonka ensitahtien päälle herra Danzig heitteli voimattoman oloisia ja vain osittain mikrofoniin suunnattuja mölähdyksiä itseään ja yleisöä mukaan piiskatakseen. Ja kun lavan äänentoisto ei ollut miehen mielestä ilmeisesti kohdillaan, hän alkoi heitellä monitoreja ympäriinsä ja huudella raivostuneita kommentteja lavan sivustalle. Tätä kummallista kiukuttelua oli noloa seurata yleisöstä käsin.

 

Sama epämääräisyys jatkui pitkin keikkaa. Danzigin lauluääni on nykyisin miehekkään baritonin sijasta epätoivoista huutamista, eikä olemuskaan ole enää kovin edustava. Bändi soittaa suhteellisen tiukasti, mutta esimerkiksi kitaristi Tommy Victorin pakonomainen tarve käyttää pinch harmonic -huiluääniä on välillä lähes sietämätöntä. Twist of Cainin, Dirty Black Summerin ja Motherin kaltaisten klassikoiden kohdalla tunnelma toki nousi, mutta eivät nekään todellakaan nousseet täyteen lentoonsa.

Oikeanlaista kaaoksen kanssa flirttailua taas nähtiin aiemmin lauantaina Moonsorrow’n keikalla. Yhtyeen musiikki toki on läpeensä suunniteltua ja tarkoin valmisteltua lavallakin, mutta silti bändin esiintymisissä saa aina huumaavan tunteen siitä kuin kappaleet olisivat vain hetki sitten muovautuneet epäjärjestyksestä musiikin muotoon. Tällä kertaa Suden tunti välitti ehkä komeimmin tämän alkukantaisen voiman.

 

Toisenlaista alkuvoimaa tarjoili Airbourne, joka oli yllättävänkin kova. Alussa vaikutti, että yhtyeen vahvasti AC/DC-henkinen tykitys uhkaisi jäädä vain ”ihan kiva” -osastolle, mutta esimerkiksi laulaja-kitaristi Joel O’Keeffen kaljan marinoima vierailu yleisön seassa ja vimmainen puhe rock’n’rollin yhä sykkivästä kapinahengestä lisäsivät kummasti kierroksia.

Stam1na ei myöskään koskaan petä ja jälleen kerran myös yleisö palkitsi raivokkaan jyystämisen muun muassa wall of death -riehumisella. Dynamo-kappaleen laulaja-kitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen esitteli rakkauslauluna ja kyllähän se jotain mainittuun suuntaan liittyviä tuntemuksia herättikin. Suomenkielisen hevin uranuurtaja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus hoiteli esiintymisensä samalla suoraviivaisella paneutumisella kuin ennen hajoamistaankin ja Battle Beast taas on yhä tanssittavammaksi muuttuvalla hevillään selvästi matkalla valtaville areenoille, sanokaa minun sanoneen.

 

Children Of Bodomkaan ei suoranaisesti pettänyt, mutta ei tällä kertaa erityisesti ihastuttanutkaan. Esityksessä oli jotain tiettyä varman päälle ottamisen makua ja ehkä samoihin aikoihin mediaan ilmestynyt entisen kitaristin Roope Latvalan vuodattava haastattelukin vaikutti ainakin joidenkin katsojien tunnelmiin latistavasti.

Architects oli uusi tuttavuus, mutta varsin maittava sellainen. Se edustaa alussa mainittua tiukkaa struktuuria ja vahvasti rytmiin pohjautuvat metalcore-biisit tuntuivat uppoavan hyvin valtaosin nuorisosta koostuvaan yleisöön. Varmaankin hyvin suuri osa tästä yleisöstä meni seuraavana päivänä katsomaan myös In Flamesia, mutta oma valintani kohdistui samaan aikaan esiintyneeseen CMX:ään. Ja onneksi kohdistui, sillä munkkimaisesti pukeutuneen laulaja-basistin A.W. Yrjänän johtama yhtye oli jälleen kovassa iskussa. Yleisö oli myyty viimeistään Laavaa-kakkosbiisin aikana. Jatkossa keskityttiin pitkälti vanhempaan materiaaliin ja klassikot kuten Vallat ja väet, Kultanaamio ja Ei yksikään saivat esiintymisteltan liekkeihin. Myös Talvikuningas-järkäleestä (2007) irrotetusta Punainen komentaja -kappaleesta kuultiin vakuuttava tulkinta. Ja kun loppuun tulee Matti, niin tietää, että kyseessä on ollut onnistunut CMX-keikka.

 

Selkeästi ei-hevistä tarjonnasta parhaiten onnistui Die Antwoord. Sen esillepano oli lopulta varsin yksinkertainen, mutta silti se onnistui saavuttamaan saman hämmentävän tunnelman kuin visuaalisesti täyteen ladatuilla musiikkivideoillaan. Ja eihän sille voi mitään, että kaiken ytimenä ovat kiinnostavat ja mukaansatempaavat kappaleet.

 

Teksti: Toni Keränen

Kuvat: Jussi Niemelä

Lisää luettavaa