Apaattiset suomipojat ja närkästynyt metallijumala – Megadeth ja Children of Bodom Australiassa

26.10.2015

Olen juuri muuttanut Australian Brisbaneen ja keikkamenyy tarjoilee jotain aika käsittämättömän hienoa suomalaiselle hevitoimittajalle. Megadeth ja suomalaiset tilulegendat Children of Bodom! Täällä maailman toisella puolella. Yhdessä. Onko mitään massiivisempaa?

Käy ilmi, että on. Paljonkin asioita. Vaikka pienet kivet viereisellä Sunshine Coastilla.

Ihan jos pysytään keikkarintamalla: samalla viikolla Brisbanessa vierailee Devin Townsend, joka muistuttaa herttaisen nerokkaalla presenssillään ja musiikillaan miksi häntä rakastetaan kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen tasan yhtä paljon kuin aina. Dave Lombardo pistäytyy pitämässä rumpuklinikan ja blastbeattaa itsensä muusikkofanien sydämiin.

Australian oma altsuprogesuosikki Dead Letter Circus myy loppuun kaksi keikkaa kaupungin alueella ja hullaannuttaa kummallakin. Minut raahataan tsekkaamaan paikallinen täysin tuntematon suuruus, brutaali progejazzpop-pumppu Osaka Punch, joka vetää huikean keikan jota en oikeasti ehkä koskaan unohda.

Mitä tekevät maanmieheni Children of Bodom, kun pääsevät esittelemään kuuluisaa virtuositeettiaan maapallon vastakkaiselle reunalle herra isäntä metallimaestro Dave Mustainen siivellä?

Vetävät aneemisimman keikan mitä olen nähnyt ehkä vuosiin.

Hittejä satelee, totta kai. Bändi käynnistelee menoa ihan mukavasti Are You Dead Yet? -kaahauksella. Uudelta I Worship Chaos -levyltä soitellaan tietty tarttuvimmat rallit. Harmi vain, että Alexi Laihoa lukuunottamatta tyypit seisoskelevat lavalla ilmeettöminä ja apaattisina kuin puupökkelöt. Kitarat on miksattu dominoimaan kaikkea, mutta äänekäs kitarasoundi nyt vain ei yksinään tarkoita laadukasta, vaikka kuinka soittajien sormiketteryys olisi maailmanluokkaa.

Laiho yrittää nostattaa tunnelmaa, mutta kun aikuisen miehen välispiikit ovat luokkaa ”fucking thank you so fucking much this is so fucking awesome”, niin enpä tiedä.

Keikka päättyy pieneen nosteeseen, kun loistokkaan kiukkuinen In Your Face räjähtää päälle. Silti kun suomalaiset vetäytyvät lavalta, ystävä vieressäni kommentoi, että karismaattisin juttu mitä tähän mennessä on nähty, oli Janne Wirman takomassa koskettimia oikealla kädellä ja ryystämässä Smirnoff Icea vasemmalla. Kaveri ei ole väärässä.

Päivän päähenkilöt antavat odotuttaa itseään. Mutta ei se mitään. Kyllä Megadethiä vartoillessa jaksaa kärsiä korkokengissä vaikka vähän pitempäänkin kuin puoli tuntia.

Kun Hangar 18:n röyhkeä groove vihdoin ampaisee käyntiin, ilostun ihan luita ja ytimiä myöten, vaikka oma päiväni on tähän mennessä ollut monestakin syystä paskimmasta päästä. Dave Mustainen tuorein kiertuekokoonpano on melkoisen sykähdyttävä ja etenkin kitaristi Kiko Loureiro pääsee briljeeraamaan taidoillaan heti kättelyssä. Miespuolinen heteroystäväni sulaa ihastuneeksi lammikoksi lattialle heti poikamaisen komean Kikon ensimmäisen soolon alkutahtien aikana.

Valitettavasti tämäkään hyvä meininki ei kestä liian kauan. Kingmaker parin vuoden takaiselta Super Colliderilta vielä iskee hienosti. Sitten Mustaine mutisee mikkiin:

”Give us a few minutes to handle some feedback problems we had.”

Ja kävelee pois. Lava pimenee ja konserttihalliin laskeutuu täysi hiljaisuus.

Vain pariksi minuutiksi tosin. Sitten yleisö alkaa huutaa bändin nimeä rytmikkäästi ja vilpittömällä innolla – ihan kuin Dave Mustaine ei juuri olisi dissannut heitä davemustainemaisimmalla tavalla ikinä.

Bändi palaa lavalle, mutta Mustainen korvamonitoriongelmat jatkuvat. Samoin jatkuvat keikan keskeytykset ja lavan pimennykset biisien välillä. Mustainen ja bändin kunniaksi on kyllä sanottava, että ongelmat eivät kuulu soundeissa eivätkä näy esiintymisessä. Siis biisien aikana.

Tämä nelikko koostuu viimeisen päälle kokeneista ja ehdottomista ammattilaisista. Ja Mustainen hävyttömän nenäkäs laulutyyli, soiton finessi ja selkeästä happamuudesta silti vain läpipaistava karisma on vastustamaton yhdistelmä.

Biisivalinnat eivät ole erityisen yllättäviä, ja onneksi näin. Parin uuden biisin lisäksi keikka on varsin täyteen tuupattu metallihistorian kultaisimpia hetkiä. En ole koskaan aiemmin nähnyt Megadethiä livenä, joten kyllähän mieltä lämmittää olla ihan paikan päällä näkemässä, kuulemassa ja kokemassa Sweating Bullets, Peace Sells, A Tout Le Monde, Symphony of Destruction, Skin O’ My Teeth, Tornado of Souls, Holy Wars

Loppujen lopuksi on kuitenkin sanottava, että keikkatunnelma pakosti latistuu siitä, miten ongelmat hoidetaan biisien välillä. Eikä bändin melko pitkäkestoinen kumartelu ja pokkarointi lavalla keikan jälkeen paljon tätä onnettomuutta paranna.

Onhan se sääli, että näin lähtökohtaisesti ja potentiaalisesti fantastisen konsertin jälkeen reiluin loppuyhteenveto on:

Nyt on sitten tämäkin nähty.

Netissä levinnyt Dave Mustainen avautuminen kelvottomasta kitarateknikostaan tapahtui siis juuri tämän keikan jälkeen. Poikaparka.

Lisää luettavaa