Teksti: Jaakko Silvast Kuvat: Jaakko Manninen
Pimenneiden iltojen, luita kalvavan koleuden ja kasvoille iskevän tuulen lisäksi syksyn merkkeihin voidaan Jyväskylässä laskea tanssisali Lutakon ovien aukeneminen kesälaidunten sulkeuduttua. Joka kerta tähän aikaan vuodesta, kuuman (tosin ei tänä vuonna) festarikesän jälkimainingeissa tulee suorastaan pakottava tarve päästä hämäriin sisätiloihin nauttimaan hevin voimia antavasta jytkeestä.
Kuluvan vuoden syyskuun ensimmäinen perjantai-ilta oli Lutakossa sikäli temaattinen, että paikalla esiintyi kolme Spinefarm Recordsin julkaisemaa yhtyettä. Tyylillisesti mentiin pääosin folk metal -vaihteella. Vaikka olisikin halunnut todistaa illan avanneen Brymirin keikan, en siinä onnistunut. Bändin pudotellessa lavalla epiikkaheviään yllekirjoittanut etsi ensin maksutonta parkkipaikkaa pitkin Lutakon kaupunginosaa ja venttasi sitten jonossa sisäänpääsyä itse tanssisaliin. Portaita ylös kävellessäni Brymir asteli kohti takahuonetta puolen tunnin setti vyöllään.
Mutta sitten kuusamolaisukkojen porometallikompania A.R.G.:n vetoon. Tämä death-thrash-pioneeri on kuluneen vuoden aikana runnonut äärimmäisen tiukkoja keikkoja. Männäsuvena Tuska Open Airissa täydellisen kovan keikkakokemuksen esti esiintymispaikka, festareiden neloslavakivibunkkeri, jossa yleissoundi oli sakea kuin mummovainaan aamupuuro. Lutakossa homma oli selkeydeltään aivan toista luokkaa. Kaiken jopa erotti niin hyvin, että pystyi toteamaan yhtyeen kitaristikaksikko Vesa Säkkinen/Jari Kelloniemi instrumenttien ajoittaisen kuulumattomuuden etenkin soolospoteissa. Basisti-vokalisti Tepa Karjalaisen murina on tasalaatuisuudessaan suorastaan esimerkillistä ja rumpali Timo Hanhijoki mättää kovaa pitäen tempon timminä ja suorana. Musamaulleehan ei mitään voi, mutta ei tällaisesta voi itseään kunnioittava metallimies olla pitämättä.
Totuuden nimissä A.R.G.:n esiintymisen intensiivisyyttä Jyväskylän osalta on hiukan kritisoitava, mutta lievään laimeuteen saattoi vaikuttaa myös Lutakon nuoremman polven folk metal -yleisö, joka varsinkin setin alussa tuumaili hämmästyksen sormi kummastuksen persreiässä, että mitäs nuo veteraanisarjan miehet tuolla lavalla oikein möykkäävät. Meno oli kuin Korkeasaaressa – etukarsinassa useammalla on kädessään joko kännykkäkamera tai digipokkari ihan vaan siksi, että saadaan varmasti ikuistettua Tepa Karjalaisen eläinmäinen möykkä myöhempää analyysiä varten. Karjalainen toimikin pelimiehen ottein alleviivaamalla järkytystä loihtien naamalleen milloin minkäkinlaisia ilmesarjoja.
Raivokkaalla rässitamppaamisellaan A.R.G. kuitenkin voitti yleisön lopulta puolelleen. Neljäkymmenminuuttisen setin loppupuolella nyrkit viuhuivat jo eturivissäkin ja jengiä oli lavan edessä kaikkiaan kaksinkertainen määrä aloitukseen verrattuna. Ja kuten sen joku kokeneempi yleisön edustaja huudollaan kiteytti: ”Stone on paras, A.R.G. on jumala!”
Ehti kulua viisi ja puoli vuotta siitä, kun maamme kovimpiin metallivientivaltteihin lukeutuva Ensiferum viimeksi löylytteli Lutakon lauteilla. Uuden albuminsa Unsung Heroes kanssa kiertämisen syyskuun alussa startannut helsinkiläisviisikko oli rundin kolmannella vedollaan vielä hiukan kohmeinen, tosin meininki vetreytyi selkeästi puolitoistatuntisen setin toisella puoliajalla.
Uutta albumiaan bändi esitteli laskujeni mukaan neljän kappaleen verran. In My Sword I Trust olikin mitä mainioin keikanavausralli ja homma saatiin käyntiin suhteellisen raikkaasti, vaikka vielä tässä vaiheessa yleisökään ei ollut siinä parhaimmassa iskussaan. Liekö Enskojen pitkä Jyväskylä-tauko hiukan ujostuttanut nuorempaa polvea. Ennen kolmantena biisinä soitettua From Afaria basisti Sami Hinkka kutsui yleisön ensimmäiseen circle pittiin ja kutsun posse kuulikin, tosin edelleen hiukan empien.
Varsinaisiin liekkeihin meininki kasvoi lopulta niin ikään uuden kappaleen, Burning Leavesin aikana, jolloin itse bändikin pääsi sille mahtipontisuuden tasolle, mistä se keikoillaan ja varsinkin levyillään tunnetaan. Tosin livenä Ensiferum näyttää saavan studioissa soundeiltaan tarkoiksi ruuvatut kappaleensa yllättävänkin rosoisiksi. Eipä silti, henkilökohtaisesti pidän uutta Unsung Heroes -levyä tietyllä tapaa aiempia tuotoksia rockimpana tapauksena (ainakin powerimpaan edeltäjäänsä From Afariin verrattuna), mikä kai osaltaan lisäsi Lutakon keikan eläväisempää otetta. Keikan loppua kohden tuntui myös, että bändin kokonaissaundi tuuheni tuuhenemistaan – siis hyvässä mielessä. Ilta kiteytyi kaikessa energisyydessään ja riehakkuudessaan varsinaisen setin reilun tunnin kohdalla lopettaneessa Ironissa.
Ensiferum on alansa osaava ammattilainen, joka tekee työnsä vähintäänkin hyvin riippumatta siitä, missä vaiheessa kiertuetta bändi on menossa. Yhtyeen jäsenten soitinhallinta on vankkaa tekoa kiireestä kantapäähän. Tästä esimerkkinä rumpali Janne Parviaisen komppituli, jonka päällä kitaristit Markus Toivonen ja Petri Lindroos sekä kosketisti Emmi Silvennoinen voivat huoletta operoida melodioitaan ja komppimattojaan. Myös Lindroosin ärinä ja erityisesti Toivosen, Hinkan ja Silvennoisen puhtaat taustat kantoivat voimallisesti koko keikan mitalta.
Encoreosuuden ja Lai Lai Hei:n säkeiden soidessa astelin Lutakosta ulos Jyväsjärveltä puhaltaneen tuulen ja orastavan vesisateen pieksettäväksi. Ensiferum vuosimalllia 2012 on lajissaan jäätävä ja vahvasti ammattitaitoinen.