Epäpyhä kolminaisuus, osa 2: Steelfestin kuolo-otanta

Steelfest – 17.–18.5.2019 Hyvinkää

21.05.2019

Infernoa tämän vuoden loppuunmyydyllä Steefestillä edusti yllekirjoittanut, black-painotteisesti raportoinut Eetu Järvisalo ja kaiken kuvannut Antti Kaleva.

Festari

Yksi Steelfestin valteista on sen koko. Pienehköllä ja tunnelmallisella festarialueella ei käytännössä koskaan joudu ryysimään, eikä jumiudu ihmismassan puristuksiin. Bändiä kuin bändiä pääsee vaivatta tiirailemaan lavan eteen, niin halutessaan. Toki toisten kanssa ollaan kosketuksissa, mutta isomman karnevaalin sardiinit purkissa -asetelma loistaa poissaolollaan. Samoja seikkoja hehkuttaa myös Steelfestin black metal -tarjonnasta raportoiva Inferno-mies Eetu Järvisalo, emmekä kollegani kanssa varmasti ole ainoita.

Toinen iso plussa on alueena toimivan Wanhan Villatehtaan sijainti. 1800-luvun lopulla rakennettu punatiilinen teollisuuskompleksi ei oikeastaan voisi olla juuri paremmassa paikassa. Mestoille pääsee vaivatta niin julkisilla kuin pahamaineisella yksityisautollakin. Kärjistetysti voi sanoa, että kun junasta astuu ulos, niin on festareilla. Miljöö on aivan Hyvinkään kaupungin ytimessä, eli kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla.

Kolmas mainitsemisen arvoinen seikka on aikataulujen toimivuus. Bändejä puskee pitkin vuorokautta kiihkeällä sykkeellä, eivätkä soittoajat juuri elä alku- tai loppupäästä. Monien festareiden kirous, eli kinkkinen arpominen kiinnostavien bändien välillä on Steelfestissä vain ikävä muisto. Orkesterit veivaavat peräjälkeen, eli jos vain oma kisakunto kestää, niin yhtäkään bändiä ei tarvitse missata. Talking about rahoille vastinetta!

Toimivuuden piiriin laskettakoon myös upea sää, joka tuntuu hellivän tapahtumaa aika usein. Tälläkin kertaa aurinko paistoi ja lämmintä piisasi. Kevätfestarilla oli siis täysin kesäfiilis, ja mikäs sen hienompaa.

Belphegor

Itävallan mustan kuolon ruhtinaat ottivat ulkolavan hallintaansa vielä kirkkaassa toukokuun illassa. Ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja-kitaristi Helmuthin ohjastama Belphegor takoi luulot pois, mikäli sellaisia sattui jollain olemaan. Äänimaailma oli timanttisen selkeä ja raskas kuin elämä itse. Ainoastaan virvelisoundiin kesti hetken aikaa tottua, se kun kuului hieman outona naputuksena. Rumpujen takana hääräsi Ravager (joka on muuten syntynyt Belphegorin perustamisvuonna) siihen malliin, ettei mitään järkeä: tautisen tarkkaa ja armotonta tulitusta – ja tukka pyöri samalla!

Bändi oli varmaotteinen, ja kuviot kunnossa. Belphegorin rytistelyssä oli suuren maailman show-meininkiä, kun kielisoitinmiehet asettuivat milloin mihinkin asetelmaan ja kitarat nousivat ilmaan. Ja kyllähän tuollainen yhdessä lavarekvisiitan kanssa tietenkin toimii, se on selvä.

Itseoikeutettu keskipiste oli kuitenkin verestävään ruumismaaliin meikkautunut Helmuth. Miehen örinät eivät ole sieltä maailman vaihetelevimmasta päästä, mutta mikäs siinä kun vakuuttaa näinkin. Tasavarmat ja ryhdikkäät murinat lähtivät koko ajan täydellisesti. Oma lukunsa olivat Helmuthin tavaramerkkiposeeraukset, eli suu apposen auki ja silmät selällään. Kunnon kalmomeininki siis!

Setin loppupuolella nähtiin Steelfest-oloissa hieman rarempaa toimintaa, kun pitti lähti pyörimään Lucifer Incestuksen ja viimeisenä kuullun Baphometin sulosävelien siivittämänä. Mistään valtavasta ”circlestä” ei kuitenkaan ollut kyse, mutta sellaista pientä juoksua ja tönimistä saatiin kuitenkin todistaa. Innostuipa joku jopa surffaamaan.

Immolation

Perjantai oli ehtinyt jo siihen vaiheeseen, että kelmeä ja ympyräinen kuu oli kiivennyt tummenevalle taivaalle, kun New Yorkin death metal -lähettiläät astelivat lauteille. Vuodesta 1988 kuolettanut Immolation hoiti homman niin kutsutusti kotiin. Päälle tunti turpaan, ja sillä selvä.

Siinä missä Belphegorin lava oli näyttävä käännettyine risteineen ja kalloineen sun muineen, niin Immo suosi pelkistettyä kokomustaa niin taustakankaassa kuin vaatetuksessakin. Reisitaskuhousut ja siistit kauluspaidat oli se univormu, jossa vedettiin. Jos puitteet olivatkin hillityt, niin itse musiikki ei tietenkään ollut sitä, ei lähellekään.

Immolationin toimitus oli suvereenia hallintaa. Kaaos oli koko ajan päällä, mutta se pysyi tiukasti kasassa. Kitaristi Robert Vigna käsittelee instrumenttiaan omintakeisen vauhdikkaalla tavalla. Hän iskee kepillä tahtia ja soittaa sitä kuin kapellimestari konsanaan. Laulaja-basisti Ross Dolan levitti murinamaton ja sormeili tottuneesti kimurantimmatkin kuviot. Ja se kilometrien pituinen tukka, sehän heilui.

Viikonlopun patsastelija-palkinto menee heittämällä kitaristi Alex Bouksille, joka asetti jalan monitorille, ja pysyi pokerinaamalla niillä sijoillaan. Rumpali Steve Shalaty on yksi äärimetallin innovatiivisimmista takojista, ja miehen koko patteristoa hyödyntävää soittoa on ilo katsoa.

Immolation veti biisejä koko uransa varrelta, mutta omaan sydämeen iskivät kovimmin debyyttilevy Dawn of Possessionin Immolation sekä Into Everlasting Fire, mutta kaikki muukin toimi. Immo oli Suomessa tätä ennen viimeksi 11 vuotta sitten. Toivottavasti seuraavaa visiittiä ei tarvitse odottaa aivan yhtä kauan.

Grave Miasma

Lauantain kuolotarjonnan aloitti brittiläinen Grave Miasma, jonka etukäteen kuvittelin vetävän sisätiloissa, mutta eikö mitä: ulkolavan auringossahan ukot synkistelivät. Saattoi tulla nahkahousuissa lämmin!

Grave Miasman death metal on kaukana edellispäivän tylyttäjien jämeryydestä. Se on lähes hypnoottista messuamista, joka ei pelaa brutaalilla moukaroinnilla eikä teknisellä suorittamisella. Lavalta valui vellova kuolomassa, jonka meditatiivista otetta korosti laulaja-kitaristi Y:n kunnolla kaiutetut örinät, joka on yksi yhtyeen tavaramerkeistä.

Sisätila ja suitsukkeet olisi kenties se Grave Miasmalle parhaiten passaava kombinaatio, mutta yllättävän hyvinhän tuo toimi myös ulkolavalla, kuuman ja kirkkaan auringon syleilyssä.

Asphyx

Vuonna 1987 perustetussa Asphyxissä ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, mutta ei ole Napalm Deathissäkään, joten se siitä. Hollannin lahja death metal -maailmalle oli kenties koko Steelfestin maanläheisimmän oloinen ryhmä. Jo soundcheckissä vuodesta 1990 mukana ollut nauravainen laulaja Martin van Drunen otti kontaktia yleisöön, ja viisi minuuttia ”tsekin” jälkeen jyrähti kunnolla.

Ennen settinsä alkua ukot kuitenkin heittivät keskenään yläfemmoja ja jakelivat toisilleen veljellisiä halauksia – mahtava tapa aloittaa keikka! Sitten lähti. Asphyxin doomin kanssa flirttaileva death metal toimi ulkolavalla täydellisesti. Miehet olivat silminnähden mukana touhussa, ja näyttivät nauttivan joka hetkestä.

Van Drunen jutteli kappaleiden välissä rentoon ja hymyilevään tyyliinsä, mutta kun musiikki räjähti käyntiin, niin ilme muuttui, ja legendaarisesta multakurkusta kuoriutui raivoisasti örisevä keulamies. Van Drunenin kurkkua säälimätön tavaramerkkilaulutyyli oli juuri niin raastavan ja tuskaisen kuuloinen kuin olla ja pitää. Koko soundi oli yhden kitaran bändiksi todella murea. Asphyx oli ihana.

Vital Remains

Kitaristi Tony Lazaro on pitänyt Vital Remainsin elossa jo vuodesta 1988 asti. Meiltä kesti 30 vuotta päästä Suomeen, totesi laulaja Brian Werner. Tämä pitikin paikkansa Lazaron osalta, mutta muu miehistö on hypännyt kelkkaan vasta 2000-luvulla. Joka tapauksessa, alakulttuuriteko Steelfest-porukalta saada bändi vihdoin tänne asti.

Makuasioita, mutta ”Elinvoimaiset jäännökset” on syystäkin jäänyt death metalin b-sarjalaiseksi, mikä ei tietenkään meinaa että sen musiikki olisi mitään pohjakuonaa. Livekunto sen sijaan oli itselleni ennen keikkaa täysi arvoitus. Vital Remainsin vetoa voi pitää työvoittona.

Werner oli ensimmäisistä tahdeista lähtien aivan liekeissä. Paikoin tuli jopa tunne yliesittämisestä ja liian ”jenkkityylisestä” uhoamisesta, mutta mikäs siinä, jos energiaa piisaa. Paha lopulta mennä kritisoimaan tyyppiä, joka panee itsensä rohkeasti likoon. Werner pomppi vähän väliä pois lavalta ja otti konkreettista kontaktia yleisön kanssa.

Vaikka Tony Lazaro on yhtyeen johtohahmo, niin livenä tuhdit örinät vedellyt energiapakkaus Werner oli keskipiste numero yksi. Hän otti riskin lietsoessaan yleisöä esimerkiksi wall of death -jakautumiseen, jonka vieläpä kuvasi. Homma olisi voinut lässähtää, mutta riskinotto kannatti, ja jengi sekosi.

Vital Remainsin armoton death metal heräsi livenä aivan uudella tavalla eloon, ja vaikkapa Forever Undergroundin kohdalla oli ilmassa jo lähes hurmoksellista vastaanottoa. Summa summarum: Vital Remainsin neitsytvisiitti Suomen maaperälle oli lopulta paljon parempi kuin uskalsin etukäteen odottaa.

Lisää luettavaa