Tämänvuotinen Provinssivisiittini jäi valitettavan tyngäksi, koska saavuin vasta perjantai-iltana paikalle. No, ehdin sentään nähdä puolitoista keikkaa Stam1nan massiivisesta neljän keikan rupeamasta, Red Fangin tujun jyräilyn ja Grave Pleasuresin erittäin elinvoimaisen keikan Soundi-lavalla, Refusedin äärimmäisen väkevän suorituksen Saarilavalla sekä tietenkin The Cardigansin sydämensulattavan ihanan keikan päälavalla.
Mainittakoon, että vaikka Provinssin FKP Scorpio -yhteistyö on tuonut rutkasti hartioita festarin järjestämiseen, yleisömäärässä se näkyi ainakin näin ensimmäisenä vuonna yllättävän vähän. Odotin tällaisen kattauksen lyövän laudalta vuosien 2008 ja 2011 tungokset. Näin ei käynyt, vaan Provinssissa vieraili neljän päivän aikana yhteensä 79 000 kävijää, kun vuonna 2011 kolmen päivän aikana kävi 80 000. Silloin vetonaulana oli System of a Down. Aikakin on tietysti toinen.
Se siitä. Infernon lukijoita kiinnostanee ennen kaikkea Faith No More, joten keskitytään nyt siihen.
Somesta oli jo ennalta näkynyt, että bändin tämän kesän festarikeikat on soiteltu kokonaan valkoisella lavalla, valkoiset esiintymisasut päällä, lava täynnä kukkasia. Hienoa.
Olen nähnyt yhtyeen kertaalleen Ilosaarirockissa viisi vuotta sitten. Luulin, etten saisi enää tästä keikasta kovin väkeviä tunnelmia irti. Hah hah. Kananlihalle veti kun uuden levyn Motherfucker alkoi hiljalleen kasvaa. Viisikko tuli yhtenäisenä yksikkönä yhtä aikaa lavalle, ja kappaleen komea kertosäe vihlaisi sydänjuuriin saakka.
Mike Patton, 47, on hämmästyttävän kovassa vireessä yhä edelleen. Laulu ja karisma toimivat kuin tauti, vaikka aivan yhtä maanista esitystä ei nähty kuin Ilosaaressa. Kosketinsoittaja Roddy Bottum otti roolia välispiikeissä ja oli selvästi toiseksi eniten huomiosta nauttiva hahmo. Billy Gould ja Mike Bordin hoitivat hommansa notkeasti mutta vähäeleisesti. Kitaristi Jon Hudson tuijotteli tyhjyyteen ja toimitti asiansa jämäkän täsmällisesti. Pakko arvostaa sitä, millaisella pieteetillä mies vieläkin jaksaa soittaa Jim Martinin aikaiset soolot yksi yhteen.
Setissä kuultiin Everything’s Ruined, mikä riitti siihen, että biisivalinnat kelpasivat minulle. Toki myös suihinottobiisi Be Aggressive heti toisena kappaleena viehätti suuresti. Uuden levyn biiseistä olisin ehkä kaivannut mukaan Sunny Side Upia, mutta kun bändin katalogi on niin täpötäynnä laatua, ei kannata valittaa.
Tai no, napistaan nyt sen verran, etten ole koskaan ihan täysin tajunnut Evidence-biisiä. Onhan siinä tiettyä fiilistä, mutta kyllä siinä kuti jää piippuun, hitto soikoon.
Olen tietysti väärässä, koska biisi on niin jättimäinen hitti.
Digging the Grave oli ilmiselvistä päivänselvin ensimmäinen encore, josta kyllä pikkuisen kuului yhtyeen intohimottomuus soittaa sitä, aivan kuten jo viidentenä tulleesta Epicistä.
Mietin siinä, olisiko kuluneimpia viisuja kannattanut lyödä enemmänkin läskiksi kuin Midlife Crisisin disko-osiossa. Mene ja tiedä.
Keikan loppupuolella tuuli yltyi hetkellisesti kovaksi ja valkeat taustalakanat alkoivat lepattaa uhkaavasti. Tämä toi esitykseen hyvää lisädramatiikkaa ja pientä koomisuuttakin, kun roudarit alkoivat hädissään juoksennella sitomassa lakanoita paremmin kiinni.
Olin luvalla sanoen yllättynyt siitä, miten itsevarmasti, miten korkealla tasolla ja miten hämmästyttävän laadukkaasti yhtye keikkansa toimitti. Muutenkin miehet taisivat nauttia olostaan Suomessa. Terveille Käsille ja Refusedille lähti lavalta terveisiä ja some on täyttynyt kaverikuvista kaikenlaisten NHL-maalivahtien kanssa.
Comebackin käsite on viime vuosina hämärtynyt pahasti. 1990-luvulla hajonneet bändit ovat yksi toisensa jälkeen palanneet yhteen, kuten juuri Faith No More ja Refused. Keikkoja katsellessa tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi hajonneetkaan. Jos meininki on sekä levyllä että lavalla näin tiukkaa laatua, antaa mennä.
Setti:
Motherfucker
Be Aggressive
Caffeine
Evidence
Epic
Black Friday
Everything’s Ruined
Midlife Crisis
The Gentle Art of Making Enemies
Easy
Separation Anxiety
Spirit
King for a Day
Ashes to Ashes
Superhero
Digging the Grave
Matador
I Started a Joke