Irvokas sukupolvenvaihdos – Five Finger Death Punch ja Megadeth Helsingissä

Five Finger Death Punch, Megadeth – 20.1.2020 Helsinki, Hartwall-areena

21.01.2020

Vaaran merkit roikkuivat ilmassa. Kuinka Dave Mustaine pystyisi hoitamaan kokonaisen kiertueen kesken syöpähoitojen? Illalla olisi soitettava kiertueen ensimmäinen keikka, vieläpä ensimmäinen kahteen vuoteen. Pikkulinnut visersivät Mega-Daven äänen olleen rajussa kuosissa iltapäivän fanitapaamisessa. Sormet ristiin.

Intron jälkeen rumpali Dirk Verbeurenilla vahvistunut thrash-legenda tarraa aseisiinsa ja edellä mainituilla huolilla pyyhitään samoin tein Hartwall-areenan lattiaa. Kitaristi-laulaja Mustaine, soolokitaristi Kiko Loureiro ja vanha kunnon David Ellefson (basso) ravaavat ristiin rastiin lauteita jo lähdöstä. Hangar 18 lähtee vimmalla. Megadeth todella on tullut takaisin.

Illan henkinen pääesiintyjä soittaa varman päälle kursitun tunnin hittisetin. Biisit soitetaan todella jämäkästi ja mikä hämmästyttävintä, Mustainen ääni kantaa aivan mainiosti etenkin lähtökohdat huomioon ottaen. Ehkäpä hunajavesi on tehnyt terää. Silmin nähden muuttunut mies rupattelee rauhalliseen sävyyn kappaleistaan ja kun tulee aika ottaa puheeksi taistelunsa kurkkusyövän kanssa, mies keskeytetään. Vajaa halli antaa raivoisat suosionosoitukset kesken lauseen ja Dave kumartaa syvään. Hän on aidosti onnellinen yleisöltään saamasta vilpittömästä rakkaudesta.

Parroittuneilla uurteisilla kasvoilla ei häivähdäkään se vanha ilkeän sarkastinen Mega-Dave. Paitsi tiukan riffin aikana. Silloin Mustaine osoittaa, että hän soittaa suurella ylpeydellä vaikkapa Rust in Peacelle (1990) kirjoittamansa klassikkoriffit. Kylmät väreet käyvät Mustainen työskentelyä seuratessa. Nuo kädet olivat valamassa perustaa koko käsitteelle thrash. Tuijotan suu auki ja joku kollegoista haluaa jo paikalleni kuvaamaan.

Samalla meinaa unohtua ottaa kuvia muusta bändistä. Olemme todistamassa omanlaistaan ihmettä. Maininnan Daven bändi ehdottomasti ansaitsee. Rennoin rantein tiukasti soittavassa Dirkissä Megadethilla on paras rumpali sitten Nick Menzan. Kiko taas kunnioittaa tyylikkäästi Marty Friedmanin kirjoittamia sooloja, mutta Brassi onnistuu silti ylläpitämään oman soundinsa. Miehen energisyyttä on lisäksi ilo seurata. Ellefson taas on itse Mr. Metal. ”Jr.” pumppaa alituiseen nyrkkejään ilmaan, huutaa kilpaa yleisönsä kanssa, nauraa ja elehtii hevi-ilmeineen, moshaa kuin nuoruutensa päivinä. Silti ukosta henki jykevä arvokkuus, sellainen, joka on samaa sukua Steve Harrisin vastaavan kanssa.

Voi siis niitä tuhansia, jotka pullakahvittelivat ja nojailivat käytävillä bissellä Megadethin keikan aikana… lavalla kun tehtiin eräänlaista historiaa. Mies on palannut kuoleman kielistä ja tuo hirmuiskuisen bändinsä näytille. ”Repikääs tosta”.

Tämän kuntoiselle Megadethille uskaltaa povata uransa ehtoopuolelle runsaasti aurinkoisia vuosia.

Käyn noukkimassa kamerani narikasta ja vastaani horjuu pari tukevassa maanantai-jurrissa olevaa, lasisilmäistä isoa miestä. Seuraamansa leidit eivät ole sen imartelevammassa kuosissa. Nelikko työntyy sisälle, *brrrb* nyt on tärpätit imuroitu. ”Jokohan ne papat ovat jo soittaneet?” Olen todistamassa raskaan musiikin sukupolvenvaihdosta. Ja täällä, tänään se näyttäytyy jokseenkin irvokkaan alleviivatusti. Mutta ehkä minä olenkin vain ynseä romantikko.

Tuossa ruusuin ympäröidyssä ajatuskuplassani musaa diggaavat, haaveissaan idealistiset kaverukset päättävät iltamukiensa ääressä laittaa pystyyn autotallibändin. Sillä on suuret toiveet ja vielä isommat biisit. Five Finger Death Punch taas vaikuttaa levy-yhtiön aamuviineripöydän opportunismilta, Sunset Stripin loputtoman viihdekloaakkiputkiston siivilöistä kaavitulta lopputuotteelta. Panteran, Slipknotin ja Disturbedin menestystarinoiden jälkiaallokkoon tarvittiin uusi kultamunakone surffaamaan. Tämä porukka vaan ei haise hieltä, pilveltä, kaljalta ja paskalta niin kuin kunnon heviretkue, enkä tällä viittaa edellä mainittuihin bändeihin. Se dunkkaa kabinettiäijien kavalalta suunnitelmalta imaista ämpärinjonottajilta viikon tienestit.

”Sitten hei puetaan ne sellaisiksi maailmanlopun prätkäjengiläisiksi, vähän kuin herätteleen hei porukkaa et tsiigaa hei nyt vähän ympärilles”. On kuulkaas heräteltykin: Yhdysvaltain armeijan Irakin tankeissa FFDP on soinut tuhon taustamusiikkina ja porukalla on vankka kannatuksensa vapauttaja-armeijan keskuudessa. Koska ryhmällä on liian pitkä ja hoopo nimi, kutsun heitä tästä edespäin kirjaimella F. Keskityn keikkaan…

…havahtuakseni ajatukseeni, että F on yhtä aito kuin se vaaleanpunainen kanannahkavaahto, joka eri mankelointien jälkeen pursotetaan nugetiksi. Kontulan kurkkutatskaurpon on sitten helppoa noukkia se pöhnässä lähimarketista mikroon lämmitettäväksi. F on pikaista suolentäytettä, jossa on elämälle vieras sivumaku. Se on grillipekonia vittumaisesti kurkkuun pistävällä cayennepeitolla. Sellainen pinnalta raju ja sisältä ihrainen puolivalmiste, joka nyrkkejään puivan erikoishousuyleisönsä kanssa näyttää hevi-ilmeineen ainoastaan hönöiksi stailatuilta. Veikkaan, että R-Kioskin ovensuusta ilmaiseksi löytyvän ”rockvaate”-katalogin sivut ovat kahisseet lujasti viikkoa ennen keikkaa.

Laulaja Ivan Moodylla on jalassaan neonkeltaiset housut ja mikkiständissään pistooli osoittaa suoraan suuhun. Zoidberg-inkarnaatio -basisti Chris Kaelin tehtävänä on näyttää yrmyltä samalla, kun palmikoitu parta viuhkaa puolelta toiselle kuin nippu Tapolan slerboja. Biisit heittelevät lennosta Panteran jämäriffeistä pehmopop-sävelmiin. Vilkaisen taakseni.

Tämä ellottavan esanssinen ”rankka ryhmä” syöttää musiikillista sikanautaansa hallilliselle linnunpoikien lailla luukut auki toljottavia mattijamaijavirtasia. Lavalla värit vaihtuvat kuin Sariolan sirkuksessa. Joulu on saatana taas ja kattila täynnä puuroo. 11 000 ihmistä, siis loppuunmyyty Hartwall-areena on ymmärtänyt jonkin asian paremmin kuin minä.

Vilkaisen puhelimestani Wikipediaan, sillä syvemmälle en näillä liksoilla sukella. Kitaristi Zoltan Bathoryllä on komealta kalskahtava nimi. Hänessä virtaakin unkarilaisveri. Mutta johan näyttää rastapää uuvahtaneelta! Hymyä pakotetaan naamalle, kun koreografia käskee lampsia lavan eteen kepittämään.

Zoltan kutsuu F:n luomaa musiikkia ”täydeksi heavy metaliksi”, sellaiseksi jossa on mukana ”ripaus thrashia ja Euro stuffia”. Mikä ihmeen ”Euro stuff”? Tarkoittaako hän kenties ihmislajin suurinta älynväläystä, eurodancea? Mutta miksipä ei, sillä tämän ryhmän itsekunnioitus ja tyylitaju on täyttä Scooteria. Sonkajärven Sons of Anarchyn pilluralleissa ihmiselle on pieni kynnys vaihtaa Move Your Assin jälkeen ”kunnon hevit” koneeseen. Matalaotsaisempikin luolamies kun osaa hoilottaa näiden Jenkkien mukana. Sitten vaan vastaanottokeskukselle patoutumiaan purkamaan Pirkka-kaljoissa.

Mutta luomisesta tässä ei ole kysymys, perkele, sillä se on pyhä toimitus. Saati sitten thrashista. Siitä saatiin nauttia jo LÄMMITTELIJÄNSÄ ja lajin luoneen Megadethin soittimista. Nyt kustaan isän buutseille.

Heviä? Älkää Nevadan spedet nyt viitsikö, ei mene läpi.

Megadeth soitti seuraavat biisit: Intro, Hangar 18, Wake Up Dead, Sweating Bullets, Dawn Patrol / Poison Was the Cure, Trust, A Tout Le Monde, She Wolf, Dystopia, Symphony, Peace Sells, Holy Wars, Outro

Five Finger Death Punch: Lift Me Up, Trouble, Wash It All Away, Jekyll & Hyde, Sham-Pain, Burn It Down, Bad Company, Got Your Six, Agony of Regret, Wrong Side of Heaven, Battle Born, Blue on Black, Coming Down, Never Enough, Hard to See, Burn MF, Gone Away, Under / Over IT, Far from Home, The Bleeding

Katso lisää keikkakuvia täältä.

Lisää luettavaa