”Jotenkin on nastaa, kun seuraavaa levyä ei ole tiedossa” – Ville Valo minihaastiksessa, Tuska 2017

Jaakko Silvast tapasi Ville Valon HIMin ensimmäisellä ja viimeisellä Tuska-keikalla.

Ville Valo, Tuska 2017
Kuva: Mikko Pylkkö

Kolean Tuska-lauantain alkuilta ja päälavan takahuonealueen parakki. Vieressäni sohvalla istuu uransa joulukuussa Lontooseen päättävän HIM-yhtyeen perustaja ja keulamies Ville Valo kädessään pullo vettä. Puhe tulee nopeasti – liekö niin, että HIMin uran ensimmäinen ja samalla viimeinen Tuskan-keikka tuo perhosia vatsaan?

– Ihan hyvää kuuluu, ja vähän kylmää, kuten varmaan kaikille täällä just nyt… Jännitystä on ilmassa. Täällä on hirveesti tuttuja, mikä on samalla kiva ja vittumainen asia. Kun yrittää keskittyä keikkaan eikä siihen, että on niitä tuttuja. Se kuulostaa ikävältä sanoa, koska toisaalta on hieno nähdä ihmisiä. Esimerkiksi Juska (HIMin ex-kosketinsoittaja) oli tuossa. En ole nähnyt Juskaa kymmeneen vuoteen. Tällasia uniikkeja juttuja, ja sitten se, että ei olla soitettu täällä aikaisemmin ja vituttaa se, että se on myös viimeinen kerta, Valo tarinoi.

Henkilökohtaisesti mies on nähty Tuska-lavalla kerran aikaisemmin.

– Kerran Kaisaniemen Tuskassa (vuonna 2001) soitin rumpuja Daniel Lioneyen kanssa, ja mä hengasin siellä monena vuonna muutenkin, mutta tällaista isompaa festaria me ei olla koskaan soitettu Helsingissä. Vantaalla Ankkarockissa kylläkin. Nää on varmaan niitä juttuja, jotka tajuaa vasta jälkeenpäin. En ole vielä edes nähnyt yleisöäkään, tulin takaoven kautta. Paljon kuulemma on jengiä ja nyt näyttää hyvältä.

– Tuuli voi tietysti vaikuttaa. Muutaman kerran on oltu festareilla, jossa on pitänyt keikka keskeyttää tai lopettaa, kun lavan osat on lähteneet tuulen mukaan. Muistaakseni Kiinan Shanghaissa oli kerran hiekkamyrsky. Siinä et nähnyt kuin puolitoista metriä eteesi ja kaikki lähti lentoon. En ole sellaista kokenut aikaisemmin. Sitten oltiin Porin Sonispheressä (vuonna 2010) päivää ennen sitä trombia. Kaasu jäi sinne heilumaan vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Siltä tuli viestiä, että se oli ollu lavalla silloin, kun se lähti lentoon. Itte sain kyydin sieltä edellisenä iltana pois, joten vältyin trombilta, Valo muistelee.

Kun näin 26 vuoden jälkeen bändi vetää vihoviimeistä kiertuettaan, niin tuntuuko haikealta?

– Joo, mutta positiivisella tavalla. Tuntuu, että kun tehtiin tämä päätös (lopettamisesta), niin ainakin itseltä lähti sellainen taakka harteilta ja nyt vaan juhlistetaan sitä 26 vuotta, mitä tässä on heiluttu. Jotenkin on nastaa, kun ei ole seuraavaa levyä tiedossa. Keskitytään vaan tähän juttuun. Ehkä se tuntuu spesiaalilta, kun ei elä huomisessa eikä mieti uusia biisejä ja seuraavaa levyä. Siinä hommassa sellainen zenimäinen hetkessä eläminen jää aika vähäiseksi. Varmaan rundin loppupäässä tulee olemaan tippa linssissä useaan otteeseen, mutta se kuuluu varmaan asiaan, Valo miettii.

Millaisen jäljen HIM jättää suomalaisen metallimusiikin/hard rockin kenttään?

– Hmm, toivottavasti se on ainakin näyttävä jälki. Että jos se on sellainen jacksonpollockmainen, niin toivottavasti se jää sinne seinään kiinni eikä se vain ole niitä tippoja, mitkä on siinä seinän vieressä. Tavalla tai toisella suomalainen metalli on sellainen veljeskunta. Voihan jo Sargofagusinkin laskea, mutta just Tarotit ja muut, jotenkin ollaan samaa jengiä, vaikka musa voi olla täysin erilaista. Kuten Impaled Nazarene. Itte kokee sellaista sielunveljeyttä, vaikka musa on ihan eri genreä sen genren sisällä. Sellaista haista vittu -menoa ja hakataan omaa päätä seinään läpi harmaan kiven eikä anneta periksi. Se on hyvin suomalaista – työtä arvostavaa. Siinä mielessä ollaan vain osa isoa palapeliä. Se ei minusta ole merkittävää, kuinka iso se pala on. Palapeli ei ole kokonainen, jos siitä puuttuu yksikin pala, Valo näkee.

Mitä Ville Valo aikoo tehdä HIMin jälkeen?

– Musiikkia. En tiedä vielä millaista, kovaäänistä toivottavasti. Vaikea sanoa edes, miten kaukana se tulee olemaan HIMistä. HIM on kuitenkin paljolti sitä, mistä itse musassa tykkään. Ei se tietysti soundaa samalta ilman samoja jätkiä. En tiedä mihin ne päätyy ja soitetaanko niitä hevimmillä vai akustisimmilla soittimilla. Mulla on paljon lähtökohtia, luurankoja, ja niihin pitää vielä saada lihaa ympärille.

Voisitko laulaa iskelmää? Voisiko esimerkiksi Ville Valo ja Agents tapahtua joskus?

– Mielellään. Sehän ois muuten hauskaa. Meillähän oli ihan sikakivaa silloin, kun junnuna (1998–1999) sain kutsun laulaa Agentsin kanssa. Se oli kova juttu. Samoin, kun tehtiin Mattilan Rikun kanssa Love Recordsille se Sä olet mun kaikuluotain -versiointi, se oli helvetin hauskaa kanssa. On kiva tehdä erilaisia juttuja, ehdottomasti. Mutta katotaan niitä ensi vuonna. Nyt on parempi keskittyä tähän juttuun ja vetää nämä keikat hyvin alta pois. Duunin taso laskee, jos alkaa olla päällekkäin liikaa juttuja, Valo toteaa.

Mitä jäät eniten kaipaamaan ajasta HIM:in kanssa?

– Rahaa (naurua). Mä varmasti hiffaan sen, miten iso osa elämää tämä on ollut vasta siinä vaiheessa, kun se on loppu. Niin se useimmissa tapauksissa on. Varmaan sitä kaveriutta. Me on kasvettu jätkien kanssa pikkupojista tällaisiksi isommiksi pojiksi. Onhan siinä matkan varrella tapahtunut paljon ja monta kyyneltä on valutettu suuntaan jos toiseenkin.

Seuraavaksi, hyvät naiset ja herrat, Ville Valo ja Infernon 10 sanaa:

Festarit: – Juho Juntunen.
Luonto: – Virtsa.
Ihmiskunta: – (…hakee jonkin sci-fi-kirjan nimeä) Tosi kiva.
Rakkaus: – Raatelee.
Pelko: – Inho.
Heavy metal: – Tarot.
Amerikka: – Las Vegas.
Alkoholi: – Vesi.
Terrorismi: – Musiikillinen.
Tuska Open Air 20 vuotta: – Härskiä!