Usean vuoden ajan marraskuu oli se aika vuodesta, jolloin black metalin saatanalliset sävelet laskeutuivat Helsingin ylle Black Flames of Blasphemy -festivaalin myötä, pitäen kaikki pienet tuhmat blackmetallistit tolkuissaan ahdistavan joulumielen keskellä. Joulu, tuo väkinäisen värikäs ilon juhla, jolloin tontut ja pukki tanssivat Last Christmasin tahdissa. Tuona aikana tarvittiin aimo annos pirua tervehtiviä käsimerkkejä pitämään loitolla ajatus pukin myrkyttämisestä. Tuo majakka pimeydessä tosin hiipui vuoden 2015 lopussa, joten siitä lähtien on joulumielen lomassa kärsitty hampaita kiristellen. Tähän asti siis, sillä tänä vuonna Steelfestin järjestäjät korjasivat tilanteen ja toivat black metallin takaisin Helsinkiin kaksipäiväisen Steelchaosin muodossa.
Teksti: Nina Ratavaara (käännös: Mäkivuoti), kuvat: Eija Mäkivuoti
Perjantai-illan aloitti Sawhill Sacrifice, jonka black metal kiiri ilmoille vielä siinä vaiheessa väljästi kansoitetussa Nosturissa. Ensimmäisten kappaleiden aikana yhä useampi löysi tiensä yläkertaan alakerran baarista ja bändi sai uutta pontta esitykseensä. Säröä tunnelmaan toi hetkittäinen pop-musiikkihenkinen (lue: violetti ja vaaleanpunainen) valomeri, jonka lomasta vokalisti Thimns tuijotti tuimasti yleisöä (vai tyhjyyttä?). White Deathin Vritrahn liittyi seurueeseen parin kappaleen ajaksi, jonka aikana revittiin raamattu ja juotiin vähän verta. Erittäin black metalia.
Seuraavana vuorossa oli legendaarinen Urn, joka tarjosi sopivat sävelet iltaa jatkamaan. Eipä yllätys, että yleisöä tuli lisää esityksen aikana, ja kappaleita kuten Black Steel Worship ja Possessed by Satan tervehdittiin innolla. Juuri sopiva tapa päästä festivaalitunnelmaan!
Crimson Moonin myötä Nosturi alkoi täyttyä (olihan festari loppuunmyyty) ja bändin setti oli alkutahdeista lähtien tiukka ja voimakas. Kahden ensimmäisen, suoraviivaisemman bändin jälkeen kiiri ilmoille mukava, jopa melodisia osuuksia sisältävä groove.
Hereticin black’n’rollin myötä tunnelma muuttui jälleen. He toivat iltaan jälleen toisenlaista musiikillista näkökulmaa, ja tuloksena oli niskavilloja nautinnollisesti nostattava keikka. Blood and Blasphemy oli juuri oikea hymni illalle, ja heidän väitteensä alkoholinkulutuksen positiivisesta vaikutuksesta keikan laatuun vaikutti uskottavalta. Bändi todellakin kuulosti hyvältä ja kaikki näyttivät nauttivan yhdestä tai 666:sta juomasta tänä iltana.
Siirtymä seuraavaan bändiin oli luonteva: Deströyer 666 uuden ranskalaisen rumpalin kera. Kuten heidän keikoillaan yleensä, yleisössä oli tiivis ja riehakas tunnelma. Mr. Warslut & co näytti nauttivan soitannasta ja yleisö vastasi massiivisilla suosionosoituksilla. Tämä bändi toimii melkein aina, ja vaikka et itse olisi fiiliksissä, väkijoukon energia tempaa mukaansa viimeistään siinä vaiheessa, kun soitetaan kappaleita kuten I am the War God. Melodiat yhdistettynä musiikin voimaan luo tiukan, mutta kauniin paketin. Deströyer 666 toimitti nopean ja likaisen setin, joka oli myös märkä ympäriinsä lentävän oluen ansiosta… No, olut on kuulemma hyväksi hiuksille, joten haluan kiittää oluitaan jakavia festivaalikävijoitä.
Sitten oli Archgoatin aika. Heidät oli saatu perjantaiaamuna erittäin lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan Bölzeriä, joka joutui valitettavasti perumaan esityksensä loukkaantumisen takia. Vaikka Archgoat on korkealaatuinen korvaaja varsinkin kyseisessä aikakehyksessä, monet, mukaan lukien minä, olivat pettyneitä Bölzerin keikan peruuntumiseen. Se olisi tuonut jälleen uuden ulottuvuuden festivaaliviikonloppuun. Archgoat tarjosi kuitenkin pimeän, mahtipontisen keikan, joka osoitti, ettei heidän kanssaan voi mennä vikaan.
Yö päättyi niittiasusteiden kuninkaisiin, kun Nifelheim astui lavalle. Lava oli koristeltu hämähäkinseitein sekä uurnin, ja olipa siellä myös lapsen ruumisarkku. Yleisö tiesi mitä odottaa, ja rakasti jokaista minuuttia tästä black metal -näytelmästä, laulaen mukana joka sävelessä. Nosturi oli ääriään myöten täynnä, ja seuratessani esitystä parvekkeelta tunsin yleisön jännityksen energian kumpuilevan salissa – se vasta olikin ihmeellisen mahtava näky.
Lauantain saattoi alkuun Malum ja luultavasti muutama krapula. Kun saavuin yläkertaan juuri Malumin alkutahdeille, paransivat muutamat sydämelliset ”Hail Satan!” -karjaisut heti kaiken paremmaksi. Kasvot puoliksi peitettyinä (paitsi vokalisti Tyrant), yllään luita ja valtavia Lucifer-koruja, bändi siinsi punaiseen valoon verhotulla lavalla mustina varjoina varmistaen, että kaikki varmasti pääsivät illan tunnelmaan.
Havukruunu sai yleisön paikalle jo aikaisin illasta. Bändi pursusi energiaa. Kitaristi-laulaja Stefanin raivoisa headbanging piirtyi vastakohtana basisti Vainovarjon enemmän stoalaiseen olemukseen, jonka punainen pipo soveltui basson väriin. Bändi ja yleisö loivat yhdessä tunnelman, joka sai jopa osan ”vanhoista kärttyisistä sedistä” yleisön keskuudessa nyökkäilemään päitään tämän hieman moonsorrowmaisia vivahteita sisältävän black metalin tahtiin.
Yleisöä riitti tungokseen asti huppuihin verhottua Antimateriaa varten. Tunnelma oli monta astetta tummempaa kuin edellisten settien aikana. Tämä hidas ja melankolinen black metal toi hetken hengähdystauolle.
Seuraavana Ride for Revenge / Bizarre Uproar toi lavalle performassin, joka oli hyvin… mielenkiintoinen. Ride for Revenge tarjosi taustajyrinän yhdessä yhden Bizarre Uproar -jäsenen kanssa, joka oli pukeutunut sotilaalliseen latex-tyyliin. Toinen, myös lateksimaskiin verhottu, Bizarre Uproar -jäsen dominoi lateksimaskista miestä ja naista. Käskyjä jaellen ja liikkeitä ohjaten, sekä kuvaten niin polaroid- kuin videokamerallakin. Välineinä olivat veri, erilaiset ruumiilliset nesteet ja kuollut rotta, joka leikattiin auki, ja jota hierottiin eri ruumiinosiin ja sukupuolielimiin. Päitä upotettin veriastioihin, rotan suolia ja kusta, kera jyrinän ja kirkaisujen. Ja vaikka kaikki olivat pukeutuneena mustaan, nahkaan ja lateksiin, oli “miesorjalla” päällään valkoiset puuvilla-alushousut, joka ainakin minulle pilasivat kokonaisvaikutelmaa. Ehkä veren näki paremmin, mutta silti. Esitys jatkui, mutta onneksi silloin kun paska lensi yleisön niskaan, olin jo alakerrassa nauttimassa nestettä, joka näytti siltä, että se olisi voinut olla kyseisestä esityksestä, mutta onneksi se maistui siiderille, eikä kuselle.
Ennen kuin Entrails palautti illan kevyempään death metal tunnelmaan, Steelfestin Jani Laine kävi tekemässä yleisölle selväksi, että he tietenkin järjestäjänä ottaisivat vastuun edellisestä performanssista, ja jos joku kirjaimellisesti oli saanut paskaa niskaansa, voisi hän ottaa yhteyttä Facebookin kautta ja he korvaavat pesu- ja siivouskustannukset, ja niin edelleen. Kun tämä oli saatu päiväjärjestyksestä, saattoi Entrailsin suoraviivainen, energinen keikka toimia lavan puhdistusaineena. He näyttivät nauttivan paljon ensimmäisestä keikastaan Suomessa, samoin kuin yleisö, joka onnellisesti noudatti komentoa moshata ja headbangata. Sadistik Forestin Markus Mikkonen liittyi bändin seuraan viimeisten kahden kappaleen ajaksi, jotka päättivät setin hienosti.
Kun Darkened Nocturn Slaughtercult saapui lavalle, otti yleisö sen vastaan sydämiensä pohjasta. Valkoisessa puvussaan ja kasvot peittävässä hupussaan Onielar oli kuin kummitus-Cthulhu, jota ympäröi kaksi raivopäistä hahmoa leveässä haara-asennossa. Muutaman kappaleen jälkeen hupun alta paljastuivat Onielarin pitkät kultaiset kiehkurat, jotka saivat hänet näyttämään viattomuuden ruumiillistumalta, kun hän kääntyi selin yleisöön, vain muuttuakseen veriseksi ja kirkuvaksi demoniksi palatessaan mikrofonin ääreen. Olin unohtanut, kuinka hyviä he ovatkaan livenä – keikka oli tiukka, nopea ja intensiivinen.
Ja sitten koitti hetki, jota kaikki olivat odottaneet: Master’s Hammer astui lavalle massiivisten suosionosoitusten siivittäminä. Yleisö muuttui villipedoksi. Franta Štorm näytti siltä, kuin arvokas black metal -metsästäjä-cowboy näyttäisi, ja bändin lavapresenssi saavutti myös Nosturin parvekkeen kaukaisimmat kulmat. Baphomet-neidot kehystivät lavaa, ja vaikka he eivät valitettavasti aivan alasti olleetkaan, kuten muilla keikoilla, joiden kuvia olin nähnyt, lisäsivät he jotain sanoinkuvaamatonta keikan visualisuuteen ja tunnelmaan. Ainoastaan hetket, jolloin naamioidut neidot johdettiin lavalle ja sieltä pois olivat hieman noloja. Tämä oli tosin ymmärrettävää, että ohjaavia käsiä tarvittiin noissa naamioissa. Kaksi patarumpua lisäsivät ylimääräistä syvyyttä soundiin, ja heidän mukaansa, jotka näkivät Master’s Hammerin Brutal Assaultissa tänä kesänä, tämä esitys oli sitäkin parempi. Ja hyvä se olikin, lopettaen ensimmäisen Steelchaos-festivaalin ”Jáma Pekelin” korkeaan nuottiin, jonka myötä sadat metallipäät vaelsivat yöhön hymy kasvoillaan.
