Kiitos 2010–2017 – Swans viimeistä kertaa Helsingissä tässä olomuodossaan

Swans – 6.3.2017 Helsinki, Tavastia

Kuva: Kalle Keskinen

Swansin comeback oli kaikkea muuta kuin millaiseksi comebackit stereotyyppisesti mielletään. Se ei ripustautunut menneeseen eikä soittanut greatest hits -keikkoja, sen nostalgia-arvo oli olematon.

Swans lähti määrätietoisesti toteuttamaan Michael Giran uutta visiota: etsimään ”totuutta äänestä”. Sitä se teki 2010-luvun, kunnes horisontti tuli vastaan. Tätä lähemmäs totuutta ei ole mahdollista päästä, ei tässä muodossa.

Yhtyeen paluun jälkeiset albumit kartoittivat tutkimattomia vesiä, ja jokaista niistä seuranneella kiertueella Swans oli jo liikkunut eteenpäin. The Glowing Man (2016) ja Tavastialle saapunut jäähyväiskiertue merkkaavat kuitenkin tämän tarinan loppua.

Paidatta lyömäsoittimia takoneen Thor Harrisin poissaolo sai huomion naulaantumaan entistä visummin Giraan. Harrisin korvanneen Paul Wallfischin koskettimet olivat tärkeässä roolissa varsinkin The Glowing Man -kappaleen draaman rakentamisessa.

Muuten Swans-kokoonpano oli kuin tätä edeltäneillä keikoilla. Christoph Hahn istui kylki yleisöön lap steelinsä ääressä purkkaa jauhaen ja kauluspaita ylös napitettuna. Niin ikään tummiin kauluspaitoihin pukeutuneet Norman Westberg kitaransa ja Christopher Pravdica bassonsa varressa seurasivat johtajansa ohjeita. Väsymätön Phil Puleo löi rumpujaan – siis löi ja löi ja löi ja löi ja löi ja löi ja löi.

Performanssin keskipisteenä olleen Giran liikekieli oli kuin nykytanssia. Jokainen käsien koukistus, sormien nyrkkiin puristus, kehon sätky ja harmaana roikkuvan tukan heilahdus antoi impulssin valtavalla paineella soivalle äänelle liikkua johonkin suuntaan.

Mitä Swansin soittama ääni sitten oli?

Siinä sykki krautrockin ja teknon pulssi, se rullasi notkeasti kuin musta rytmimusiikki, se otti yllättäviä sivuaskelia kuin jazzissa konsanaan. Siinä kuului bluesin käsinkosketeltava epätoivo ja samalla gospelin nostattava voima, sulassa sovussa savupiipputeollisuuden melu ja kuluvan vuosikymmenen informaatioähky.

Se oli rockmusiikin kaadetut raja-aidat oksasilppuriin tungettuna. Se oli toisaalta painostavaa ja hengästyttävää, toisaalta puhdistavaa ja valaisevaa.

Se oli voimaa. Se oli koettua. Se oli kaikkea. Se oli totuus.

Kiitos Swans 2010–2017. Jään odottamaan seuraavaa inkarnaatiota.