Red Hot Chili Peppers oli joskus yhtye, joka tunnettiin musiikkinsa funk/punk/hard rock -keitoksesta, riehakkaasta lavaesiintymisestään ja muutenkin hulvattoman anarkistisesta otteestaan. 1980-luvun eläimellisimpien alkuaikojen jälkeen alkoi vähittäinen ”aikuistuminen” ja vuoden 1991 Blood Sugar Sex Magik oli jo loistelias sekoitus funk rockia ja melankolisen kauniita sävyjä. Sukkamunaisten villimiesten imago säilyi silti vuosia tämänkin jälkeen.
Vuoteen 2016 tultaessa hyvin paljon on muuttunut sitten hurjimpien aikojen. Sen näki ja kuuli myös kahden loppuunmyydyn Helsingin-keikan ensimmäisenä iltana.
Pinnalta katsoen keikka oli suuri menestys. Yleisö tuntui viihtyvän. Valtava, miksaupöydälle asti ulottunut valosysteemi teki poikkeuksellisen näyttäviä temppuja. Laulaja Anthony Kiedis, 53, ja kumppanit olivat yhä verevässä ja vireässä fyysisessä kunnossa. Hittiä tuli hitin perään. Pieniä piristysruiskeitakin oli mukana: esimerkiksi Go Robotin aikaan lavalla oli kaksi basistia. Ei siis valittamista?
Myönnän auliisti, että suurin ongelmani oli varmasti vääränlaisissa odotuksissa, vaikka yritin lähteä keikalle neutraaleilla asetuksilla. En ole nähnyt Red Hot Chili Peppersiä keikalla vuosiin ja muistoni perustuvat vuosien ja vuosikymmenien takaisiin live-tallenteisiin sekä Turun Ruisrockin vuoden 1996 ja Hartwallin vuoden 1999 keikkaan. Setä tässä muistelee, että joskus on ollut rajua.
Tätä taustaa vasten keikka oli suoraan sanottuna turvallinen, pikkuporvarillinen ja välillä jopa tylsä. Suurin syy tähän oli settiin valitut biisit, jotka olivat pääasiassa kevyitä poppirokkeja, balladeja tai jotain siltä väliltä. Älkääkä käsittäkö väärin. Minä olen suuri soft rockin ystävä ja RHCP:ltäkin olen aina kuunnellut sujuvasti Californicationin ja By the Wayn kaltaisia biisejä. Mutta kun tällaisia kappaleita tulee lähes yksinomaan, niin alkaa muodostua tunne, että tämä ei ole enää se minun chilipeppersini.
Snow (Hey Oh) oli tässä mielessä tietyllä tapaa symbolinen taitekohta. Kyseessä oli seitsemäs varsinainen kappale ja minulle välittömän ”ja taas uusi lapsekkaalla söpöilymelodialla varustettu pala” -reaktion aiheuttanut valinta. Tässä vaiheessa koko muu yleisö tuntui kuitenkin villiintyvän (omalla maltillisella tavallaan) lopullisesti ja istumakatsomoissakin noustiin tanssimaan. Tätä oltiin siis tultu hakemaan ja sitä saatiin.
Bändi on tehnyt muunlaisiakin kuin pikkusieviä balladeja, kuten vaikkapa One Hot Minute -levyltä (1995; muistaako kukaan enää, että Dave Navarrokin on ollut yhtyeessä?) löytyvän dramaattisen My Friendsin. Tai jos haluaisi tarttuvia pop-melodioita, niin aina olisi valittavana vaikuttava Knock Me Down (Mother’s Milk, 1988). Ne eivät vain ole luultavasti keskeisen nykyfanijoukon suosikkeja.
Funkkaavia ja/tai avantgardistisia instrumentaalijameja kuultiin tuttuun tapaan paljon. Ne eivät tuntuneet kuitenkaan yleisöä juuri innostavan, vaikka välillä basisti Flea, rumpali Chad Smith ja vuonna 2010 mukaan tullut kitaristi Josh Klinghoffer pääsivät hyvään lentoon. Oudon vaisusti otettiin vastaan myös loppupuolen klassikkorymistely Suck My Kiss, puhumattakaan alkukeikan Mother’s Milkiltä napatusta Nobody Weird Like Me -funkkailusta.
Omaan makuuni keikalla oli siis liian vähän funkkia, rokkia, rosoa ja paskaa. 99 prosentille yleisöstä keikka lienee kuitenkin ollut täysosuma, joten turha tässä on kriitikon rentun nikotella. Tätä on Red Hot Chili Peppers herran vuonna 2016 ja siinä se.
Voidaan toki kysyä, että mitä Infernon avustaja tekee RHCP-keikalla. Alkuperäinen optimistinen agenda oli selvitellä, mitä metallibändit voisivat ottaa oppia Red Hot Chili Peppersiltä. Vastaus on oikeastaan: ei mitään. Tai jos jotain löytyisi, niin käänteistä oppia. Varsinkin vielä ikääntyneemmille raskaan rockin bändeille, tämän maailman saxoneille ja judaspriesteille tekee mieli sanoa, että jatkakaa samaan malliin, älkää antako iän olla tekosyy pehmenemiselle, never surrender!
Katso kuvagalleria: klikkaa kuvaa isommaksi ja navigoi nuolin
