Viime vuonna alkoi legendaarisen Acceptin leiristä kuulua kummia. Alkuperäisjäsenet Peter Baltes ja Wolf Hoffman olivat alkaneet elvyttää metallisydämiään ja väsätä uutta materiaalia vanhalle sotaratsulle. Vuonna 2005 heitetyt festivaalikeikat eivät antaneet toiveita odottaa moista liikettä, varsinkaan, kun tiedossa oli hyvin, että vokalisti Udo Dirkschneiderin läsnäolo comeback-kokoonpanossa ei tulisi olemaan kovin ilmeinen miehen ollessa kiireinen oman soolobändinsä johdossa.
Keulille kiinnitettiin varsin tuntematon TT Quick -vokalisti Mark Tornillo, ja muilta osin vuoden 2005 kokoonpanolla toimiva Accept on vuonna 2010 julkaiseva Blood of Nations -pitkäsoiton, joka onkin ensimmäinen lajiaan sitten vuoden 1996. Levyn ilmestyessä vasta syksyllä Acceptia ajetaan sisään keväänkorvilla vähän joka pallonpuoliskolla, ja Suomikin sai onnekseen osansa tuosta rupeamasta toukokuisena iltana.
Internetin keskustelupalstoilla on käynyt parin tuoreen näytebiisin perusteella monenlaista pohdintaa Tornillon laulukyvyistä ja yleensäkään kenenkään sopivuudesta Dirkschneiderin sankarisaappaisiin. Täytyypä myöntää, ettei ollut järin suuria odotuksia henkilökohtaisestikaan näiden suhteen, mutta vääntäydyinkin matkaan lähinnä hyvien biisien ja ainoiden mukana olevien alkuperäisjäsenten Peter Baltesin ja Wolf Hoffmannin vuoksi. Näiden lavakuntoa, soittotaitoa ja suorastaan tarttuvaa musisoinnin riemua ei ole tarvinnut koskaan kyseenalaistaa.
Virgin Oilissa oli paikalle saavuttaessa kiitettävästi Accept-paitaisia vanhan liiton hevimiehiä, itse asiassa jo jonoksi asti. Kuluvan viikon suru-uutisen vuoksi PA:sta kaikunut Dio-biisikavalkadi vaihtui saksalaisella tarkkuudella ilmoitetun iltayhdeksän aikoihin tutunpuoleiseen introon. Tutut naamat astelivat hämärissä lavalle, ja sitten tärähti ilmaan Metal Heart. Vähäeleisesti startannut klassikko on eittämättä aloitus, joka ei jätä mitään epäselvyyttä, mikä on homman nimi.
Eipä jättänyt setti muutenkaan, heti perään ladattiin Midnight Mover ja Living for Tonight, ja alun hittikimara katkesi vasta biisin nro. 8 kohdalla, tulevan levyn The Abyss -kappaleeseen. Jo tässä vaiheessa olin saanut kovan annoksen sitä, mitä tulinkin hakemaan: haara-asentoja, yhteiskoreografioita, mieskuoromylvintää ja tiukkaakin tiukempaa soittoa. Biisilistan nähtyäni totesin jäljellä olevan vielä mitaltaan parikin vastaavaa tuokiota vastaavankovuisilla biiseillä. Pää oli seota.
Mark Tornillo osoittautui onneksi jo alkumetreillä asiansa osaavaksi mieheksi, joka voi hoitaa homman huoletta omana itsenään, ja ainakin eturivin tuntumassa mies otettiin vastaan vilpittömän innolla. Lauloipa miekkonen jonkin biisin yleisöstä lainatut aurinkolasitkin päässään, Keke-malliset, kuinkas muutenkaan. Meno kelpasi kaikille, ja tuskinpa paikalla oli näitä ”ei Acceptia ilman Udoa!”- lajityypin ihmisiä alun alkaenkaan. Eturivistä tosin lähti aika pian jokunen jo desibelimäärän takia – tuttuun Accept-tyyliin potikoiden asennosta ei ollut todellakaan tingitty. Moni valitti vinkuvista korvista keikan loppupuoliskolla, joten lakisääteiset melurajat olivat tainneet yllättäen päästä unohtumaan. Pitäähän se munuaisissa vähän tuntuakin. Omaksi onnekseni olin varautunut tilanteeseen tunkemalla tulpat syvälle korviini jo saliin astuessa. Tulpat päässä keikan soundeissa ei ollut pienintäkään valittamista, mitä nyt kakkoskitaran kuuluminen takkuili parin ensimmäisen biisin aikana.
Jo 26-biisisen esityksen alkupuoliskolla alkoivat illan loistavat tähdet muovautua näkyviin kuin itsestään. Kahden levyn ajan 1980-luvulla bändissä vaikuttanut kakkoskitaristi Herman Frank ei todellakaan pitänyt isompaa meteliä itsestään, vaikka hoitikin kitaraosastosta suurta osaa. Samoin taka-alalle jo sijaintinsakin puolesta jäi parilla myöhäisemmällä Accept-albumilla sekä useilla U.D.O-levyillä soittanut millintarkka sekatyömieskannuttaja Stefan Schwarzmann.
Oikeutetustikin valokeiloihin pääsivät tuon tuosta (ajoittain jo hellyttävän korostetusti) nuo jo mainitut, päälle viisikymppinen mutta edelleen poikamainen ja positiivinen basistijämäkkyys Baltes sekä yksi tunnetuimmista King V -kitaraan henkilöityneistä kuusikielitaitureista, Wolf Hoffmann. Miehen naama oli muuten sitten kirjaimellisesti koko keikan ajan kuin se kuuluisa Hangon keksi. Moista soittamisen iloa en muista nähneeni hevin parissa elävän yleisön edessä juuri koskaan. Jo yli 15 vuoden takaa muistan äijän korvasta korvaan ulottuvan ikihymyn ja välittömän ystävälliset ja runsaat katsekontaktit, jotka voisi sanoiksi muutettuna ilmaista isällisesti esimerkiksi tyyliin ”katsopa poika, nyt lähtee!”. Vaan kaipa vastaava riemu olisi helposti naamalla kenellä tahansa Living for Tonightin tai Balls to the Wallin tasoisia riffejä maailmaan synnyttäneellä kitaristilla.
Biisilista keskittyi tasaisesti bändin kulta-ajan tuotantoon, mutta piti sisällään myös muutaman mukavan yllätyksen, joista mainittakoon myöhäisemmän Accept-ajan Bulletproof sekä Monster Man. Nämä olivat ympäripyöreästi setin ainoat alle 25-vuotiaat sävellykset, jollei lasketa väkisinkin monelta ohi menneitä tulevan levyn veisuja, joista ei ainakaan vielä tällä keikalla ollut haastajan asemaan.
Restless and Wild, Breaker, Run If You Can… Kelpasivat natiaisena mankalta toiselle kaiuttimien välityksellä tallennettuna, ja kelpaavat totta helvetissä edelleen. Myös ainoat rauhallisemmat palat Neon Nights ja Winter Dreams tulivat vähän puun takaa, ja jälkimmäisellä, ehkä tunnelmallisimmalla Accept-raidalla Hoffmanista pystyi lähes näkemään miehen sielun muuttumisen emootioita pursuviksi riffeiksi kitaran välityksellä. Kun kerran näin avarakatseisesti tuotantoa selailtiin, jäi harmittamaan, ettei Baltes laulanut taustalaulujensa ohella yhtään biisiä. Levyillä hän on kuitenkin laulanut vuosien saatossa useampaankin kertaan. Toisaalta esimerkiksi alkupään tuotannon Breaking Up Again tai The King olisivat olleet ainakin allekirjoittaneelle henkisesti aivan liikaa tuon hetken liikutustilassa.
Taukoamaton hittiputki ja luonnolliset kitara- ja bassosoolot ottivat yleisön hienosti, varsinkin Hoffmannin yllätyksettömästi mutta tyylillä klassisesta musiikista lainaileva kimara. Soolotuokiot mahdollistivat pienen mutta tarpeellisen naamanpesutuokion vessassa, mihin sisältyi myös hassu väliepisodi. Silmäiltyäni erään toiletissa asioivan miehen selkämystä, tai lähinnä ACCEPT Farewell Tour 1996 -paidan päivämääriä tajusin, kuinka helvetin kauan bändi on ollut poissa. Miehen kääntyessä ympäri totesin hänen olevan tuttavani, jonka kanssa olimme ko. rundin Suomen-jäähyväiskeikalla. Pienen naurahduksen säestämänä lähdimme jatkamaan bändin hämmästelyä.
Reilun kaksituntisen viimeisellä kolmanneksella ei väsymystä huomannut vielä mistään muusta kuin Tornillon paikoittaisesta äänen väsymisestä. Vaan kova temppuhan tuo on keneltä vain kiljua virheittä liki kolme levyllistä biisejä putkeen saunaolosuhteissa. Ylävartalonsa kuumuuksissaan nahkaliivistä riisunut Amerikan-vahvistus oli kannuksensa tuossa vaiheessa ansainnut, kerrassaan mies paikallaan, tuumin itsekseni. Äijän ääni on jonkinlainen sekoitus Udoa ja Bon Scottia ja ulkoinen habitus ja energisyys sopiva miksaus puhdasta rock’n’rollia, Brian Johnsonia lätsineen ja Mies ja alaston ase -elokuvien Leslie Nielseniä, tämä lähinnä piirteitä huomioiden. Oikeastaan legendaarinen Son of a Bitch oli ainoa biisi, jonka aikana germaanitankki Dirkschneideria jäi kaipaamaan. Sitä, että Tornillo ei vain satu olemaan Udo, olisi absurdia pyydellä pienimmälläkään elkeellä anteeksi.
Kaksi kertaa kaksi encorea rutisti pihalle viimeisetkin mehut yleisöstä, ja Balls to the Wallin päätettyä setin uskoisin pihalle vyöryneen märän liudan heavyllä tyydytettyjä sieluja, jotka olivat varmasti saaneet rahalleen vastineen. Lähes täydellisestä illasta tuli odotetusti Baltes/Hoffmann-show, ja tuskin syyttä. Tiesihän Helsingin Sanomatkin vuonna 2005 kertoa Wolf Hoffmanin loistaneen Acceptissa Tuska-festivaalin päätösaktin kirkkaimpana tähtenä, vaikkakin keulilla oli tuolloin se joillekin ainoa oikea Udo Dirkschneider. Iltaisella Kaisaniemen päälavalla eivät valokeilatkaan juuri tainneet asiaa auttaa. Karisma kun on karisma.
Suren hiukan bändin tavallaan kovaa kohtaloa, kun se joutui vuoden 1986 Russian Rouletten jälkeen pysyvältä tuntuvaan epämääräiseen tilaan miehistöongelmien ja nimenomaan laulajanvaihdoksen vuoksi. Menestysvuosinaan bändi tapasi toisinaan soitella artistien kuten AC/DC, Scorpions, Van Halen, Ozzy Osbourne ja Mötley Crüe keralla suurissa konserteissa. Kukaan näistä ei soittaisi tänä päivänä Virgin Oilin kokoisessa paikassa, tuskin edes oltuaan jäissä vuosikymmenen. Kaikkein vähiten sitä tekisi Accept, mikäli se olisi kiinni pelkästään sävellyksistä. Kuka muuta väittää, tulkoon tasaiselle väittämään.
Kotimatka eteni pikku hurmoksessa, saipas olla pikkupoika taas kerran. Matkalla löin muuten vetoa, kumpi kuolee ennemmin, Lemmy vaiko Ozzy.
Teksti ja kuvat: Aadolf Virtanen
Settilista:
Metal Heart
Midnight Mover
Living for Tonight
Restless and Wild
Son of a Bitch
Losers and Winners
London Leatherboys
The Abyss
Run If You Can
Teutonic Terror
Breaker
Bulletproof
Neon Nights
Winter Dreams
Guitar solo
Flash Rocking Man
Up to the Limit
Demon’s Night
Turn Me On
Monster Man
Burning
——————————-
Princess of the Dawn
I’m a Rebel
——————————–
Fast as a Shark
Balls to the Wall