Live: Dream Theater, Periphery – Helsinki, Jäähalli 23.1.2012

31.01.2012

Teksti: Jaakko Silvast Kuvat: Mikko Pylkkö

”Peripheryn setin alku oli mahtava!”, viestittää Inferno-kollegani Aadolf Virtanen astellessani kohti jäähallin permantoa keikkailtana kello 19.55. Itse olin narikkajonossa ollut kuulevinani vain rumpujen pauketta ja pidin toimenpidettä jonkinlaisena sound checkinä, kuitenkin myöhäistä tsekkausajankohtaa samaan aikaan ihmetellen. Lämppärille kävi kuuleman mukaan perinteiset.

Djent-kitaroinnin nimeen vannova, raskaasti alavireessä möyhivää mutta nopeaa ja teknistä metallia Messuggah-hengessä veivaava kuusikko oli päässyt settinsä alkuun, kun taustanauha ja rytmin kasassa pitävä elintärkeä klikki päättivät jäädä kyydistä. Soita siinä nyt sitten yhtään mitään järkevää genre huomioon ottaen.

Veto kuitenkin lopulta jatkui ja seuraavat kolme kappaletta saatiin nauttia ilman ongelmia. Ennen keikkaa kuuntelin Peripheryn nakutusta levyltä eikä bändin tekeminen juuri sytyttänyt. Livenä syttymisherkkyys oli pari astetta parempi, mutta kun konservatorion musiikkiluokasta repäistyltä näyttänyt retkue alkoi jauhaa ilmeisenä lisänumerona lahjakseen saamaa settinsä viimeistä kappaletta, päätin mennä tilaaman illan ensimmäisen ja ainoan keskioluttuoppini. Sehän oli samanlainen, mitä jäähallikeikoilla tähänkin asti – pieni, mutta hintava.

Meneillään olevan Euroopan-kiertueensa Helsingistä aloittanut progemetallin nykylegenda Dream Theater starttasi kaksi tuntia kellottaneen settinsä sovitusti kello 21 sharp. Jutun mukaan bändi harjoitteli kiertuettaan varten Lahden Suurhallissa. Nordenskjöldinkadun jääpyhätössä kaikki toimi alusta asti kuten pitikin. Valittaa saattoi ainoastaan alataajuuksilla kulkeneista soundeista, jotka olivat tuhnuiset ainakin lavalle päin katsottuna permannon oikeassa laidassa. Vokalisti James LaBrien laulu, John Petruccin kitara ja Mike Manginin rummut kuuluivat kuitenkin kirkkaasti.

Dream Theater käynnisti illan A Dramatic Turn of Events -levyn Bridges in the Skylla ja valloitti yleisönsä siltä seisomalta. Musiikki vyöryi ja täytti hyvällä sykkeellä lähes täyteen pakatun jäähallin, aina lavaa myöten. Rundin eka veto on aina eka veto ammattilaisillekin, mutta siihen nähden bändi soitti vapautuneesti alusta lähtien.

Dream Theaterin keikoillahan on soiton osalta turha kritisoida mitään, sillä se toimii aina. Tällä kertaa muuttuvia tekijöitä oli kuitenkin yhden sijasta kaksi. Vakiomuuttuja on James LaBrien ääni, joka kiitos kiertueen ensimmäisen keikan oli täydessä iskussa. Karisman lisäksi puhtaus piti ja korkeimmatkaan nuotit eivät tuottaneet vaikeuksia. Toinen muuttuva tekijä ja joillekin se pääsyy keikalle saapumiseen oli uusi rumpali Mike Mangini. Tapasin Manginin haastattelun merkeissä reilua tuntia ennen vetoa, ja vaikka mies on ollut monessa mukana, oli hänkin silmin nähden jännittynyt poistuessaan kysymysten ääreltä tokaisten ”hei kaveri, mun täytyy nyt oikeasti lähteä lämmittelemään keikkaa varten.”

Manginin tyyli on jo lähtökohdiltaankin edellistä DT-pannuttajaa Mike Portnoyta huomattavasti hillitympi ja mies keskittyy lavalla enemmän soittoon kuin viihdyttämiseen (ei sillä, ei Portnoyn soitossakaan moittimista ole ollut), mutta jotenkin tuntui, että setin lähtö pukkasi Manginille jännähikeä pintaan. Mangini oli kuitenkin ruumiillistuma sille hyvälle ololle, jonka tämän kertainen DT-keikka sai vanhoissa faneissa aikaan.

Setin toista rallia odotellessa lava yllättäen pimeni ja melko keskellä lauteita olleen Manginin järkyttävän kokoisen rumpukioskin valaisivat valkoista ja sinistä valoa säihkyneet spotit. Sitten napakat iskut octobaneihin ja käyntiin lähti suosionosoitusten siivittämänä Awake (1994) -levyn avausraita 6:00! Mikä mahtava tapa esitellä bändin uusi rumpali eurooppalaisille kannattajilleen!

Tästä eteenpäin setissä kuultiin käytännössä vuorotellen joko tuoreimman levyn biisejä (melkein kaikki) tai vanhempia hittejä. Jälkimmäisistä mieleenpainuvimpina mainittakoon suhteellisen hyvällä draivilla läpiviety, henkilökohtainen DT-suosikkikappaleeni Surrounded, ensimmäisen levyn lähes legendaarinen Fortune in Lies, energinen War Inside My Head sekä ihokarvat joka kerta pystyyn nostattava Spirit Carries On, josta entistä tunteikkaamman teki esityksen ajankohta. Kappale omistettiin vain kaksi päivää ennen kiertueen alkua kuolleelle Dream Theater -kosketisti Jordan Rudessin äidille. Tähän kun vielä lisätään encorena kuultu kestohitti Pull Me Under ja akustisesti hoideltu Silent Man, oli homma taputeltu mielestäni parhaana DT-keikkana sitten Octavarium-kiertueen!

Erikoiskiitoksena mainittakoon, että keikalle oli soolospotteja jaettu vain yksi – itseoikeutetusti Mike Manginille. Jokainenhan totta kai halusi kuulla aikanaan maailman nopeimmaksi rumpaliksi useammassa kategoriassa arvostetun tekijämiehen kykyjä. Ukko palkitsikin kannuttajansa äärimmäisen napakalla ja rivakalla rumputulella – myös keikkasetin varsinaisissa kappaleissa. Nähdyn perusteella Dream Theater jatkaa todennäköisesti uransa loppuun Manginin kanssa. Jos miehen bändille antama energiapiikki muuttuu tulevaisuudessa jatkuvaksi ja täysinäiseksi luovaksi ja taiteelliseksi panokseksi, ei kukaan kohta enää edes muista, kuka se Mike Portnoy oikein olikaan.

Lisää luettavaa