Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Mikko Pylkkö
Mastodon on rampannut Suomessa tämän tästä osana isoja kiertueita tai lämppäämässä isoja nimiä, vetämässä tynkäkeikkoja festareilla tai muuten vain epäreiluissa olosuhteissa. Nyt kun bändi pääsi tänne vihdoin omille, isoille headline-keikoille, yleisömenestys oli taattu.
Kun katselen Pakkahuoneella ympärilleni, huomaan että suurimmalla osalla nuorista miehistä on ainakin joku seuraavista: ruutupaita, paksusankaiset rillit, korvalaajennukset tai kekseliäs kampaus. Yleisö on keskimäärin nuorta, mutta yli kolmekymppisiäkin mahtuu joukkoon.
Illan avaa viime vuonna Until Fear No Longer Defines Us -levyn julkaissut kotimainen Ghost Brigade. Bändi on livenä parhaimmillaan aivan vangitseva, sen olen todennut monesti ennenkin.
Soundit ovat tälläkin kertaa selkeät ja hyvät, soitto jopa upeaa. Biisitkin ovat ensiluokkaisia, mutta yleinen tunnelma ei kohoa yleisössä kovin korkealle. Ehkä Mastodon-fanit eivät ole otollisinta maaperää GB:lle.
Keskisuomalaisten suoritusta ei voi moittia miltään kantilta. Manne Ikonen on tapansa mukaan kaikessa välittömyydessään aivan maaginen keskushahmo, joka hanskaa niin fiilistelyosiot kuin runttaukset noin vain, liikoja puristamatta. Nekin, jotka suhtautuvat yhtyeeseen muuten penseästi, myöntävät Ikosen poikkeuksellisuuden.
Bändistä huokuu yhtenäisyys kaikin tavoin, sekä soinnillisesti että henkisesti. On äärimmäisen hienoa, että Suomi tuottaa tällaisia ainutlaatuisia yhtyeitä, ja että ne vielä menestyvät myös kansainvälisillä areenoilla.
Ghost Brigade starttaa helmikuun lopulla Enslavedin kanssa Euroopan-rundin. Siinä(kin) on vähän erikoinen kiertuepari Ghost Brigadelle, mutta toivotaan kaikin voimin, että homma toimii.
Arvostan suuresti yhtyeen tyylikästä tapaa lopettaa keikat jättämällä lavalle vain rumpali Veli-Matti Suihkonen. Yksinkertaista mutta toimivaa.
Mastodonin keikka on Euroopan-kiertueen ensimmäinen. Keikkataukoa ei tosin ole alla kuin vähän yli kuukausi. Tunnelma yleisössä tihenee. Sali ei ole aivan takaseinään asti täynnä, mutta väkeä kyllä riittää.
Kun sankarit saapuvat lavalle ja Dry Bone Valley jyrähtää käyntiin, olo on voitonriemuinen. Bändi ottaa tilan haltuunsa yhdellä kahmaisulla. Soitossa yhdistyy ällistyttävä taidokkuus ja jaminomainen rentous, aivan kuten levylläkin.
Aiemmin näkemilläni keikoilla on aina ollut jotakin pielessä, mutta nyt ei ole. Soundi on selkeä ja bändi todella kovassa tikissä. Pieni keikkatauko on saattanut virkistää sopivasti kehoa ja mieltä.
Troy Sanders on keskellä ja siksi seuratuin mies, mutta nelikko on harvinaisen tasa-arvoinen. Brann Dailorin rumpuvyörytys on aivan omaa luokkaansa. Ilman sitä tällaista musiikkia ei voisi tehdäkään. Kitaristipari Brent Hinds – Bill Kelliher pelaa yhteen täydellisesti. Kelliher pysyttelee omassa laidassaan tuttuun tapaan aavistuksen totisempana ja vähäeleisempänä.
Ja musiikki virtaa. Sitä virtaa kaikkiaan lähes tunti ja kolme varttia. Biisi seuraa toistaan ja välispiikkejä taitaa tulla tasan yksi. Sekin on Hindsin muutaman sanan viittaus kaljanjuontiin.
Biisejä kertyy kolmattakymmentä. Mastodon on bändi, joka luottaa musiikkiinsa. En osaa oikein sanoin kuvatakaan, kuinka oikealta sellainen asenne tuntuu.
On hienoinen yllätys, että juuri tästä bändistä on tullut näin suosittu. Tietenkin esimerkiksi lämppäripestit Metallican kiertueilla ovat auttaneet asiaa, mutta silti.
Mastodon ei ole helppotajuista eikä kovin tarttuvaakaan. Sen musiikki nojaa hardcore-henkiseen energiaan, suvereeniin taituruuteen ja tiettyyn huuruisuuteen. Toisaalta uusin levy The Hunter (2011) suoristi mutkia jonkin verran ja oikeastaan jo Crack the Skye (2009) oli helpommin lähestyttävä kuin aiemmat levyt. Bändistä on povattu uutta genrerajat ylittävää menestystä. Sitä kohden se kieltämättä näyttää kulkevan vakain askelin.
Tästä illasta on pakko antaa täydet pisteet. Jos Mastodonin kaltaisesta yhtyeestä voi nykyaikana kasvaa menestytarina, maailmassa on ehdottomasti vielä toivoa.