Teksti ja kuvat: Hanna Valjakka
Torstai
Juhannuksen ennusteet lupailivat vähemmän morsiomaista säätä, ja kaatosateessa Pohjanmaata kohti ajellessa tuli hieman kaiho toisenlaisiin juhannusaktiviteetteihin. Kyseessä oli kuitenkin henkilökohtaisella tasolla kymmenes Nummirock ja juhlan kunniaksi varattu kuohuviinitarjoilu poltteli mielessä riittämiin pitääkseen mielialan korkealla. Festivaalin ohjelmaa katsastaessa tosin joutui toteamaan, ettei joukkoon kovin monta ennennäkemättömyyttä mahtunut. No, Nummessa on kaikkina kymmenenä vuotena ollut mahtavan mukavaa, kiitos sitten esiintyjien tai ei. Teltta pystyyn kuivana ja pieni kuurokin sujui pressun alla. Eihän tämä niin pahalta vaikuta.
Turmion Kätilöjen jouduttua perumaan perjantaisen keikkansa (Ajattara paikkasi soittamalla ensimmäisen festarin kahdesta setistään) torstain bändiannista ei ole varsinaisesti muuta mainittavaa kuin Deathchain. Kuopion liigan edellisestä kohtaamisesta oli kulunut sikäli pitkä aika, että uusimmat vedot olivat livenä itseltäni vielä suuremmin kuulematta ja odotukset sikäli korkealla.
Kylläpä setti kuulostikin energiseltä ja freshiltä. Uusista kappaleista kovimmaksi nousi Cthulhu Rising kaikessa eeppisyydessään, mutta eipä setissä ole vieläkään Napalmisaatanan voittanutta. Laulaja K.J. Khaosin viikset vetävät jo vertoja taustamurisija Cthulhun lonkeroille. Paikoitellen tuo lonkerokas päästelikin ilmoille varsin yli-inhimillisiä ääniä, ja mieleen tuli vuotta aikaisemmin näissä pidoissa nähty Chris Barnes – niin äänestä kuin lonkeroistakin. Hyvät löylyt aloituspäivälle!
Perjantai
Perjantain sai osaltani aloittaa Amaranthe. Keikan alkaessa kuultiin leukailua jostakin 6–1-tuloksesta. Tämä oikeastaan ennakoi sitä, että lavalta oli tulossa jotakin, missä ruotsalaiset ovat aina lyöneet meidät samoin luvuin – europopissa, tuossa erityisesti 90-luvun piinassa, joka on jostain käsittämättömästä syystä kaivettu naftaliinista yhä uudelleen ja uudelleen.
Myönnetään, esimerkiksi Painin kohdalla nautin monesti näistä flirttailuista, mutta Amaranthe oli noin viiden sentin päässä E-Typestä eikä saanut viisaria värähtämään. Jos totta puhutaan, nuo rallit olivat kuitenkin parempia kuin power metalille flirttailevat ”hevimmät” kappaleet. Tuolloin bändi kaatui lopullisesti keskenkertaisuuteensa. Räppiä ei sentään kuultu, mutta laulajatar Elizen ääni oli kyllä aivan tyylipuhdasta ysäriä. Silikonit taisivat vain uupua.
Ai niin muuten, ei sada, on jopa kuuma. Pakkasinko villahousut turhaan?
Amaranthen aikana tapahtui myös kuulemma Nummirockin historian ensimmäinen vihkiminen paikan päällä. Onneksi olkoon vaan pariskunnalle. Kerrankin juhannushäät, joiden aikana kavereillakaan tuskin olisi kovin paljon parempaa tekemistä.
Kuten todettua, Ajattara pääsi lavalle jo toistamiseen. Auringon paahtaessa mieleen muistui vastaava tilanne vuosien takaa, kun Ajattara aukaisi päivän onnistuen olemaan todella hyvä, ilkeä, irstas ja painostava. Vaikka helle antoi nyt avaimia samaan, siihen ei päästy. Monet uusista biiseistä eivät vuoda visvaa ensimmäisten kiekkojen tapaan, ja näin ollen iso osa ilkeydestä jää haaveeksi. Vaikka Koskinen on kasvattanut porukkansa miltei therionmaisiin mittoihin ja mukana on sellaisia kavereita, joilta painostavuus tulee luonnostaan, vaikutelma oli jotenkin valjuhko. Viihdyttävää kuitenkin, ja erityisesti ilahdutti setissä edelleen kaikuva Verivalta.
Hiilenmusta enkelini lentää, lentää yli miehen murtuneen… päivän parhaasta introsta vastasi ehdottomasti Rotten Sound. Itselleni erittäin tervetullut esiintyjä, sillä jäin kaipaamaan ohjelmaan lisää äärimmäisempää osastoa. Vaasalaisina aikoinani sain nähdä yhtyettä yltäkylläisesti, mutta nyt keikka tuntui kaikkea muuta kuin nähdyltä. Setti oli toimiva yhdistelmä uran monenlaista antia yhdistellen. Niinimaan ääntä ja karismaa olisi mielellään katsellut vielä Medeiankin verran.
Kerrankin voin elävästi todeta, mitä keikkailu voi yhtyeelle tehdä. Laulaja Erkki Seppänen on kasvattanut KYPCKin kapteenina lihaksiaan, ja todennäköisesti tämän ovat saaneet aikaan Venäjän hurmoksellisemmat esiintymissteroidit. Yhtyeen uran alkupuolella meininki oli jopa sisäänpäinkääntynyttä. Nyt käsi lensi ilmaan ja yleisöä heräteltiin aggressiivisesti. Ihan kuin olisi kosiskeltukin. Itseäni tämäntyylisessä musiikissa viehättää enemmän sisäänpäinkääntyneisyys, joka saa kyynisyyden ja ilkeyden esiin, mutta makuasiahan tämä. Nizhe on kuitenkin yksi vuoden parhaista albumeista, ja sen livekuninkaana sykkii Brothel.
Voivodin Helsingin-klubikeikan nähneet faninaiset tiesivät kertoa festivaalisetin häviävän 1–0, enkä ihmettele. Kovin hajanainen fiilis jäi, varsinkin kun vertaa vuotta aiemmin nähtyyn festivaalikeikkaan Jalometallissa. Tuntui, että tämä veto olisi vaatinut auetakseen tosifaniutta.
Jätkät hei, te teitte uusiksi levyllisen vanhaa materiaalianne, ja settiin valikoituu jälleen Castaway!!?? Tuskin Nummen yleisö on kuitenkaan ensisijaisesti sitä sakkia, joka näkee Amorphisin ensimmäistä kertaa. Mutta. Tomi Joutsenen aikaisista biiseistä oli onnistuttu yhdistämään tällä kertaa erityisen toimiva kokonaisuus. Uusimmat kappaleet toimivat myös sekä letkeästi, koskettaen että lanteita keinuttaen, joten sallittakoon pieni mielikuvituksettomuus historian kohdalla.
Päivän päättänyt Cavus osoittautui hyvin geneeriseksi tavaraksi, joten hihna katkesi jo setin puolivälissä. Genreuskollisuus on tietysti usein hieno juttu, mutta jotain uutta pitäisi saada sekaan.
Ja ei, turhaan eivät villahousut rinkassa painaneet. Nummessa jälleen kerran alavilla mailla hallan vaara -yö.
Lauantai
Eläkeläiset voisivat hyvin osua tielle kerran kesässä, sikäli festarifiilikseen ukkojen siivellä aina pääsee. Minä olen poro, lailalalai… humppaan itsekseni, mutta enpä humppaakaan, sillä meitähän on täällä monen letkan verran.
Teemana humpattiin muun muassa rikollisuuden maailmassa, mistä väljänä esimerkkinä, kuinka joku peeveli lainasi tikut Lapissa kerran. Poltettu humppa tuo itselleni lämpimät muistot vuoden 2004 Wackenista, jossa sai nähdä maanmiesten hurmioituvan. Aimon hanuri soi uhkaavasti ja uudempikin anti tanssitutti.
Teräsbetoni sen sijaan tuntui ja kuulosti nähdyltä. En kiistä yhtyeen soittotaitoja enkä alkuperäisen jutun ideaa, mutta ei se nyt vaan enää lähde.
Hauntedin lähtemättömyydestä sai syyttää osaltaan sadetta. Vesi vei keikasta parhaimman terän soundien puuroutuessa pahoin. Parempaa olen yhtyeeltä nähnyt useasti. Yleisössä flegmaattisuus levisi ja siirtyi yhtyeeseenkin. Hauntedia(kin) oli katsomassa luvattoman vähän porukkaa.
Selväksi käy, ettei Nummi-organisaation kannata tuhlata varojaan muihin kuin kotimaisiin huippuihin, kun ulkomaanvieraat joutuvat soittamaan liki tyhjille nurmille. Laskelmien mukaan Voivodia oli katsomassa alle sata ihmistä.
Toisaalta, jospa kattausta kevennettäisiin bändien määrän osalta hieman ja viriteltäisiin isompaa matoa koukkuun. Takavuosien kattauksista lienee turha haaveilla, mutta on Nummessa 2000-luvullakin nähty varteenotettavia ulkomaanvieraita. Tänä vuonna porukkaa tosin saattoivat pelottaa masentavat sääennusteetkin. Harmittavaa järjestäjien puolesta, koska koko festivaali liikuttiin ennusteita positiivisemmassa kelissä.
Kampiliira soikoon! Siinä missä vaikkapa Turisas kääntää voitokseen elementtien paljouden, Eluveitiessä on vähän liikaa kaikkea, paitsi omaehtoisuutta. Sitä on taatusti haettu huiluin ja viuluin, mutta riittävän moni biisi ei kuulosta ainutlaatuiselta ja, no, hyvältä. Kokemus ei tällä kertaa aiheuttanut liikaa negaatioita, kun yhtyettä katseli vain säästeliään määrän, mutta eipä taida meikäläisen paikka olla enää folkmetallifestivaaleilla.
U.D.O. tarjoili sopivassa suhteessa sooloa ja Acceptia. Olkoonkin, että Acceptin suhteen mentiin aika odotetuilla linjoilla. Princess of the Dawn, Balls to the Wall, Restless and Wild…Yleisönhuudatuksia myöten. Leatherhead jäi positiivisesti mieleen ilmeisimpien lisäksi. Vaikea sanoa, mihin asti miehessä riittää vielä virtaa, joten fiilikset on otettava nyt. Bändin viihdyttävyydestä on paljon vähemmän positiivista sanottavaa kuin itse maestrosta, sillä yhtyeellä olisi mahdollisuus esiintyä hieman raikkaammin, mikä antaisi vanhoille hiteillekin lisää elämää.
Kohtasin festivaaleilla myös Udolle kitaran valmistaneen käsityöläisen, joka kertoi luovuttaneensa myös Ozzylle herran kuvaa koristavan kitaran. Toivottavasti Udo sai omansa. Pakko nostaa hattua moiselle ajanvietteelle. Jotkut meistä vain juovat kaljaa ja käyvät töissä.
Before the Dawn ilmoitti Nummen-keikan olevan viimeinen bändin nykymuodossa. Tämä ei tosin ole ensimmäinen uudistumiskierros yhtyeelle, ei jäsenten eikä musiikin osalta, mutta kiinnostuksella voi odottaa mitä tuleman pitää. Nykyisellä kokoonpanolla ja ulosannilla yhtye on ollut tähän saakka mielenkiintoisimmillaan, joten toivottavasti myös tulevaisuuden visiot kantavat. Setin viimeisenä kuultiin itselleni tuotannon kulminaatioksi kaikessa yksinkertaisuudessaan muodostunut Deadsong, joka jätti hyvät jäähyväiset, missä muodossa jatkoa sitten seuraakin.
Turisas vastasi yhdestä Nummen parhaista vedoista, vaikkei uusin levy Stand Up and Fight olekaan viihdyttänyt edellisten tavoin. Yhä vain kasvanut elokuvallisuus on onneksi saatu mukaan myös festarisettiin jylhyyden kärsimättä. En väsy ihastelemaan muusikoiden taitavuutta, varsinkin kun he saavat samanaikaisesti homman näyttämään melkoiselta kaaokselta.
Edellisen Varangian Wayn avaus To Holmgard and Beyond ja jylhä päätös Miklagard Overture ovat edelleen setin kirkkaimmat tähdet. Tosin kyntensä uusista kappaleista näytti erityisesti The March of the Varangian Guard. Jaakko-kullan jättäisin itse vähemmälle illuusiota pilaamasta, juhannus tai ei.
Hieman harmittaa, että Miklagard Overturen hetken ainutkertaisuus häviää, kun yhtyeen näkee jälleen Tuskassa. Siellä ei sentään ole pimeä, joten aivan samaan tuskin päästään.
Vaikuttuneena teltoille kotiinpaluuta peläten. Päässä ei yöllä tosin soi kansansävelmä, vaan Nummirockin 25. vuotta juhlistanut Skädäm. Katujen kuningatar vuonna -77…
Kymmenes Nummirockini oli odotetulla tavalla viihdyttävä paketti, vaikka vaikuttavat hetket olivatkin harvassa. Nummen yleisömäärä on ollut laskussa, joten järjestäjätkään eivät voi enää tuudittautua siihen, että samat urpot tulevat kuitenkin ja juovat vaan viinaa, ihan sama mikä soittaa. Vaihtoehtoisuus ei ehkä yleisön määrää lisää, mutta omaperäisyys ehkä saattaisi.