LIVE: Roadburn-festivaali, Tilburg, Hollanti 15.–18.4.2010

26.05.2010
Kuva: Torstai Uinuvassa hollantilaisessa pikkukaupungissa Tilburgissa joka kevät järjestettävästä Roadburn-festivaalista on muutamassa vuodessa kehkeytynyt ehkäpä merkittävin eurooppalainen festivaali, mikäli sattuu pitämään raskaasta, alavireisestä kitaramusiikista tai vaikkapa kokeilevammasta metallista. Tämä vuosikymmen sitten yksipäiväisenä stoner rockiin keskittyneenä tapahtumana alkanut festivaali on mutatoitunut ja levinnyt kolmepäiväiseksi pyhiinvaelluskohteeksi, jonka paristatuhannesta lipusta tapellaan verissä päin maailmanlaajuisesti. Myös festivaalin genrekäsitys on venynyt, ja tänä vuonna perinteisemmän kitaratyöstön ohella nähtiin esimerkiksi Triptykonin ja Enslavedin kaltaisia äärimetallinimiä sekä Comusin ja Bohren & der Club of Goren tyylisiä hiljaisempia mietiskelijöitä. Kun kollektiivimme syöksyy tuona kohtalokkaana huhtikuisena torstaipäivänä Tilburgin kaduille, ilmassa leijuu juhlan odotusta. Aurinko helottaa tuhkapilvettömältä taivaalta, katukahvilat täyttyvät Neurosis-paitaisista parrakkaista miehistä ja festarin pääareenana toimivan 013-popcentrumin edustalla käy kuhina. Melkein heti ovien heilahdettua auki amerikkalaisen nykysludgen keskeinen nimi Kylesa hiipii lavalle ja alkaa mellastaa. Yhtyeen soitto kulkee mutkattomasti ja kappalemateriaali toimii hienosti, mutta aikaisesta ajankohdasta johtuva yleisön vähyys sekä puuroutuvaksi miksattu soundi vievät esityksestä terän ikävästi pois. On aika vaeltaa 013-kompleksin sokkeloisilla käytävillä kohti pienempää salia, jossa nuorekas avaruushevilupaus Ancestors aloittelee keikkaansa värivalojen loisteessa silmät visusti alaspäin kohti instrumentteja luotuina. Raskasta post-metallia krautrock-avaruusleijuntaan yhdistelevä musisointi on hartaan vakavamielistä ja yllättävän mukaansatempaavaa maalailua, jota kuulisi mieluusti toistekin. Ancestorsin esityksestä on kuitenkin riennettävä hämmästelemään Swans-seireeni Jarboeta, jonka kelmeä kuontalo huojuukin jo lavalla hypnoottisesti. Ajatus keski-ikäistyneestä kulttitähdestä ääntelemässä nuorista metallimuusikoista koostuvan bändin kera ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta konsepti toimii vakuuttavasti, ja viimeistään Swans-hitti A New Motherista lähtien settiä voi vain tuijottaa vaikuttunein silmämunin. Tällaisen jälkeen ruotsalaisen, Witchcraft-kytköksistä tutun Troubled Horsen Kinks-rokki tuntuu letkeältä mutta melko hengettömältä päännyökyttelyltä. On siis käytävä tarkistamassa, innostaisiko The Wounded Kingsin avaruuteen eksyneeltä Candlemassilta kuulostava doom metal enemmän. Yhtye antaa levyllä itsestään miellyttävän ja persoonallisen mutta vähän pitkäveteisen kuvan, eikä livevaikutelma tätä kuvaa muuta. Eteerinen, ääriraskas doom metal kuulostaa kyllä hyvältä, mutta alkaa toistaa itseään. Pääsalin puolella ohjelmassa seuraa vastikään Suomen-keikkansa perunut Eyehategod, joka tuntuu monille olevan päivän keskeisin akti. Tämä elämän nurjissa puolissa ja yleisessä olemassaolon lietteisessä kurjuudessa vellova sludgepioneeri soittaa tunnin settinsä pitkän uran tuomalla pieteetillä, eikä yleisö voi kuin vaikuttua eleettömästä, antaumuksellisesta meluvallista. EHG:n jälkeen katsomme parhaaksi jättää Enslavedin – jonka progressiivisen viikinkimetallin sopivuutta koko festarille monet muutenkin kyseenalaistivat – väliin ja siirtyä rakennuksen pienimpään nurkkaan seuraamaan Witchcraft-solisti Magnus Pelanderin soolouran ensimmäistä esiintymistä. Enkeliääninen Pelander kärsii 25-minuuttisen settinsä alussa ikävistä teknisistä ongelmista, mutta jo toisen kappaleen kohdalla melodis-melankolinen, mies ja kaksi kitaraa -kokoonpanolla esitetty folkrockmateriaali vie täysin mukanaan. Näin vahva materiaali saa toivomaan, että Pelander keräisi soolourallaan vähintään pääyhtyeensä veroisen suosion. Roadburnin ensimmäisen päivän suurin tapahtuma saattaa hyvinkin olla stoner doom -kulttibändi Goatsnaken yhden keikan mittainen comeback. Täyteen ahdetussa suuressa salissa on jännittyneen harras tunnelma, kun lopulta paksu esirippu revähtää auki, kolme tummaa hahmoa hiipii soittimiensa ääreen ja lopulta kaljupäinen kolossi Pete Stahl tarraa mikrofoniin polkaisten käyntiin Flower of Disease -levyn nimikappaleen. Karvaisena merenä vellovaa ihmislaumaa katsellessa tuntuu, että juuri tämä yhtye kiteyttää paljon festivaalin hengestä; rouheaa raskasta riffijyrää, silkkaa elävänä soittamisen riemua, yhteisöllisyyttä. Goatsnake ei ole millään tavoin uutta luova yhtye, se ei tee nerokkaita sävellyksiä, mutta tämän tilan se ottaa omakseen. Perjantai Toinen festivaalipäivä on perinteisesti ollut jonkun ulkopuolisen kuratoima, ja tällä kertaa vastuu on langetettu Thomas Fischerille, jonka musiikillisia edesottamuksia on voitu seurata aiemmin Celtic Frostissa ja nyttemmin Triptykonissa. Pitkin edellistä päivää oli huhuiltu, että pahimmassa tapauksessa Islannissa purkautunut tulivuori saattaisi aiheuttaa muutaman esiintyjän perumisen, mutta vasta kun viime tingassa tiedotettiin, että ilmatilan sulkemisen vuoksi päivän alkuakti Jesu ei pääse paikalle, tilanteen epämääräisyys valkeni. Myös funeral doom -orkesteri Evoken joutui jättämään festivaalit väliin, ja aikatauluja rukattiin puoleen jos toiseenkin viime tingassa, että kaikki lentonsa yöbusseihin vaihtaneet artistit saataisiin ajoissa soittamaan. T.G. Fischerin musiikkivalinnat keskittyvät lähes tuntemattomiin sveitsiläisiin metalliorkestereihin sekä eläkeläisosaston NWoBHM-bändeihin. Päivän aloittaa kuitenkin Pentagram-yhtyeen modernin inkarnaation esimuoto Death Row, joka muutti nimensä Pentagramiksi solisti Bobby Lieblingin liityttyä 1980-luvulla riveihin. Kolumbialaiseen nenäpulveriin kovasti mieltynyt Liebling on jäänyt pois nykyisestä kokoonpanosta, joka on tästä johtuen ottanut vanhan Death Row -nimensä taas käyttöön. Odotukset olivat ristiriitaiset, sillä vaikka kitaristilaulaja Victor Griffin onkin jatkanut aivan laadukkaan perinnedoomin suoltamista Place of Skulls -yhtyeessään, näitä ralleja tämä kokoonpano on soittanut viimeksi pari vuosikymmentä sitten. Griffin kävelee lavalle, ottaa leveän haara-asennon ja räjäyttää epäilykset: setti vetäistään käyntiin yhtyeen nimikappaleella, ja tästä seuraa tunti mitä virheettömintä, antaumuksellisinta klassista doom metalia. Yhtye soittaa kattavan otannan demoiltaan ja Pentagramin kolmelta 1980–90-lukujen levyltä tuttua materiaalia, eikä edes Lieblingin persoonallisempaa tulkintaa osaa jäädä kaipaamaan. Kun Dying Worldin viimeiset tahdit vaimenevat, on poistuttava heleään kevätilmaan varmana siitä, että oli juuri nähnyt vähäpätöisen elämänsä parhaimpiin lukeutuvan keikan. Haltioitunut seurueemme yrittää päästä seuraavaksi ihailemaan satunnaisten keikkojen ajaksi haudasta nostettua Thorr’s Hammeria, jonka jäätävä kuolonhitaus piristäisi tunnelmaa, mutta äkillisen aikataulumuutoksen vuoksi yhtyeen ilmoitetaankin soittaneen jo. On siis pakko antaa pettyneiden korviensa tutkailla NWoBHM-isoisä Witchfyndeä ja todeta se väsähtäneeksi. Ehkä historian uumenista ei tarvitsisi kaivaa aivan jokaista bändiä notkumaan lavalle nuoren polven fanipoikien ihailtavaksi. Sveitsiläinen naisista koostuva doom-orkesteri Shever vaikuttaa kiintoisammalta, mutta aika ei anna myöten: on riennettävä todistamaan brittiläisen happofolkin sitä kaikkein happaminta, kun toisella lavalla aloittaa Comus. Jo 1970-luvun alussa henkilökohtaisiin ongelmiin hajonnut taideopiskelijapoppoo palaa 40 vuotta myöhemmin miltei alkuperäiskokoonpanossaan, ja vaikka vokalisti Roger Woottonin äänen psykoottisuus on iän karttuessa muuttunut kypsäksi karheudeksi, läsnäolon tunne on vahva. Yhtye soittaa debyyttilevynsä First Utterancen lähes kokonaan ja maustaa settiä uusilla vetäisyillä, joita ei tarvitse nolostella klassikkotulvan seassa. Seniori-ikäinen yhtye on selvästi otettu saamastaan suosiosta, ja Wootton mainitseekin yhtyeen tehneen comebackin pääasiassa fanien toistuvien pyyntöjen vuoksi. Ilmeisen kotiseuturakkaan T.G. Fischerin seuraava valinta sivulavan puolella on niin ikään sveitsiläinen Darkspace, jonka absoluuttisen jääkylmä tieteismetalli tuntuu vetävän yleisöä. Toisenlaisissa olosuhteissa Darkspacen kelmeä särömaalailu ja hupsut black metal -maskit sopisivat tunnelmaan kuin uhrattu vuohi alttarille, mutta hikisessä ihmispaljoudessa siitä on vaikea saada mitään irti. Lienee siis parasta siirtyä odottamaan illan nimimiehen Fischerin uuden kokoonpanon Triptykonin kaikkien aikojen ensimmäistä live-esiintymistä. Yhtye aloittaa debyyttilevyn avauslohkareella Goetia, jonka 11 minuutin keston aikana käy ilmi, että Triptykon on todellakin hyvin suoraa jatkoa Celtic Frostin viimeiseksi jääneelle Monotheist-albumille – joskin Triptykon tuntuu kaivavan inspiraationsa vielä syvemmistä ja synkemmistä lammikoista. Kenties Fischer ymmärtää tuoreen musiikkinsa olevan niin painostavan introverttia livetilanteeseen, että hän katsoo parhaaksi soittaa vain neljä kappaletta Triptykonia ja niiden lomassa jopa seitsemän tuttua Celtic Frost -hittirallia. Yleisö repeääkin auvosta palasiksi, kun Circle of the Tyrants lähtee soimaan heti toisena ohjelmanumerona. Puolentoista tunnin show’ssa tuntuu tiettyä varovaisuutta ja jäykkyyttä, kappaleet eivät missään vaiheessa soi samalla hurmoksella kuin Celtic Frostin viimeisillä keikoilla. Illan toinen NWoBHM-geriatrikko Pagan Altar jää päällekkäisyyden vuoksi näkemättä, joten ihailtavana on enää vain germaaninen tuomiojazzkvartetti Bohren & der Club of Gore, jonka on määrä soittaa klassikkolevynsä Black Earth kokonaan läpi. Tässä vaiheessa pieneen, 300 henkeä vetävään saliin on jo ahtautunut kaksinkertainen määrä ihmisiä, eikä tuohon hiestä ja oluesta lainehtivaan pätsiin ole fyysisesti enää mahdollista sujahtaa, joten alistumme kohtaloomme ja siirrymme hotelliin arvuuttelemaan, moniko yhtye viimeisenä varsinaisena festivaalipäivänä vielä ehtisi peruuttaa. Lauantai Kolmantena päivänä tuhkapilvi alkaa toden teolla varjostaa festivaalinautintoa, kun käy ilmi, että avausakti Candlemass joutuu peruuttamaan parituntisen 25-vuotisjuhlakonserttinsa. Peruuttamaan joutui myös superkokoonpano Shrinebuilder, lupaava tulokas Black Math Horseman, Gates of Slumber ja moni muu. Festivaalijärjestäjä selviää tukalasta tilanteesta palkkaamalla jo paikalla olevia artisteja soittamaan toisen keikan, järjestelemällä soittoaikatauluja löyhemmiksi ja neronleimauksena pyytämällä ruotsalaista Witchcraftia, jonka kaikki jäsenet ovat jo paikalla muiden projektiensa kanssa, soittamaan yllätyskeikan. Näin ollen viimeisen päivän anti jää odotettua laihemmaksi, mutta juhlatunnelma saadaan pysymään elossa kätevästi tekohengityksellä. Candlemassin paikalla soittaa Death Row, joka tylsästi vain uusii perjantaipäiväisen settinsä välispiikkejä myöten, vaikka kokonaan eri biisilistaa olikin lupailtu. Toisessa salissa Rise Above -yhtiön tuoreehko kiinnitys Astra esittää hyvin vakuuttavan kuuloista Pink Floydille ja varhaiselle Yesille runsaasti velkaa olevaa uusioprogea. Astran kappalemateriaali on kekseliästä genressään, yhtye soittaa pieteetillä ja näyttää kuin tallenteelta 35 vuoden takaa. Selvä underground-menestyskonsepti siis. Astran jälkeen Nachtmystiumin psykedeelisiä sävyjä hakeva musta crossover-metalli tuntui valjulta soittelulta, joten oli aika hakea syviä vibraatioita brittiläisen Mossin keikalta. Heidän soundinsa on likainen, alavireinen ja piinaavan hidas huono trippi kohti tajunnan pimeitä kerrostumia, joissa muinaiset jumalat mulkoilevat pahansuovasti. Kompaktilla keikalla biisit eivät erotu, mutta tunnelma välittyy ja pahoinvointi tarttuu. Örebron retrokomeetta Witchcraft vaikuttaa hyväntuuliselta yllätyskeikkaansa aloitellessaan, vaikka pahat kielet kertovatkin yhtyeen tarun olevan lopussa. Koska rummuissa on bändin alkuperäinen kannuttaja, settilista keskittyy kahden ensimmäisen levyn materiaaliin, ja No Angel or Demonin ja Sorrow Evokerin kaltaiset vanhat hitit soivatkin komeasti. Meininki on aivan toista luokkaa kuin taannoisella Suomen-kiertueella, ja nopeasti unohtuu, että tässä slotissa oli alun perin tarkoitus olla tähtikokoonpano Shrinebuilder. Tunnin kestäneen Sabbath-riffittelyn jälkeen on ohjelmassa enää paluun tehnyt psykedeelinen doomtrio Yob ja yksi kiinnostavimmasta esiintyjistä koko festareilla, Jex Thoth. Yob tarjoaa varsin eloisaa soitantaa ollakseen raskaita 15-minuuttisia stoner doom -kappaleita esittävä pumppu. Yhtye ymmärtää dynamiikan päälle ja maustaa kappaleitaan onnistuneesti sekalaisilla vaikutteilla death metalista ja post-metallista psykedeliaan asti. Muutaman vuoden hajonneena oleminen tuntui tekevän tälle triolle vain hyvää. Yobin vaiettua on vain jäljellä vääjäämätön: festivaalien viimeinen esiintyjä. Pääsalin puolella olisi vielä odotettavissa Enslavedin ja norjalaisen mustaksi jazziksi ulosantiaan kehuvan Shiningin yhteiskeikka, mutta kollektiivimme katsoo parhaaksi päättää tapahtuman hartaanusvaisissa tunnelmissa ja jää odottamaan Jex Thothia. Tässäpä päätös, jota ei katuman pidä: kun yhtyeen muusikot ovat asemissaan soittimineen ja hento vokalisti Jessica Toth huojuu hitaasti kohti mikrofonia suitsuke käsissään, voi miettiä, millä vuosikymmenellä taas oltiinkaan ja miksei livemusiikki voi olla aina tällaista. Psykedeelistä Jefferson Airplane -rokkiaan nykyaikaisella raskaudella mausteleva Jex Thoth edustaa nyky-undergroundissa kovin muodikasta okkulttista 70-lukuista suuntaa, mutta toisin kuin genrekumppaninsa Devil’s Blood, tämän yhtyeen ei tarvitse tehdä verirituaaleja lavalla ansaitakseen uskottavuutta. Lavakarisma nojaa vahvasti laulaja Tothiin, hänen poissaolevan eteeriseen liikehdintäänsä ja vahvaan ääneensä. Keikan jälkeistä haikeutta lievittää tieto siitä, että Jex Thothin pääsee näkemään elävänä uudestaan Suomessa elokuussa. Neljäntenä päivänä parisataa onnekkainta tai nopeinta Roadburn-lipunostajaa pääse vielä pienimuotoiseen Afterburner-löysäilytapahtumaan, jossa voi vilkuilla vielä muutamia bändejä ja yrittää toipua kotimatkaa varten. Tuhkapilven ansiosta joka ainoa Afterburner-esiintyjä on peruuttanut ja tilalle on jälleen kiinnitetty jo aiemmin esiintyneitä yhtyeitä. Sitä, kuinka hyvin vaikkapa Eyehategod tai Jex Thoth toimivat pienessä salissa rauhallisissa tunnelmissa, emme saaneet koskaan tietää, sillä kotimatka ja ensi vuoden Roadburnin odottaminen olivat jo alkaneet. Teksti: Tomi Pulkki Kuvat: Jarkko Pietarinen


Torstai

Uinuvassa hollantilaisessa pikkukaupungissa Tilburgissa joka kevät järjestettävästä Roadburn-festivaalista on muutamassa vuodessa kehkeytynyt ehkäpä merkittävin eurooppalainen festivaali, mikäli sattuu pitämään raskaasta, alavireisestä kitaramusiikista tai vaikkapa kokeilevammasta metallista.

Tämä vuosikymmen sitten yksipäiväisenä stoner rockiin keskittyneenä tapahtumana alkanut festivaali on mutatoitunut ja levinnyt kolmepäiväiseksi pyhiinvaelluskohteeksi, jonka paristatuhannesta lipusta tapellaan verissä päin maailmanlaajuisesti. Myös festivaalin genrekäsitys on venynyt, ja tänä vuonna perinteisemmän kitaratyöstön ohella nähtiin esimerkiksi Triptykonin ja Enslavedin kaltaisia äärimetallinimiä sekä Comusin ja Bohren & der Club of Goren tyylisiä hiljaisempia mietiskelijöitä.

Kun kollektiivimme syöksyy tuona kohtalokkaana huhtikuisena torstaipäivänä Tilburgin kaduille, ilmassa leijuu juhlan odotusta. Aurinko helottaa tuhkapilvettömältä taivaalta, katukahvilat täyttyvät Neurosis-paitaisista parrakkaista miehistä ja festarin pääareenana toimivan 013-popcentrumin edustalla käy kuhina. Melkein heti ovien heilahdettua auki amerikkalaisen nykysludgen keskeinen nimi Kylesa hiipii lavalle ja alkaa mellastaa. Yhtyeen soitto kulkee mutkattomasti ja kappalemateriaali toimii hienosti, mutta aikaisesta ajankohdasta johtuva yleisön vähyys sekä puuroutuvaksi miksattu soundi vievät esityksestä terän ikävästi pois.

On aika vaeltaa 013-kompleksin sokkeloisilla käytävillä kohti pienempää salia, jossa nuorekas avaruushevilupaus Ancestors aloittelee keikkaansa värivalojen loisteessa silmät visusti alaspäin kohti instrumentteja luotuina. Raskasta post-metallia krautrock-avaruusleijuntaan yhdistelevä musisointi on hartaan vakavamielistä ja yllättävän mukaansatempaavaa maalailua, jota kuulisi mieluusti toistekin.

Ancestorsin esityksestä on kuitenkin riennettävä hämmästelemään Swans-seireeni Jarboeta, jonka kelmeä kuontalo huojuukin jo lavalla hypnoottisesti. Ajatus keski-ikäistyneestä kulttitähdestä ääntelemässä nuorista metallimuusikoista koostuvan bändin kera ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta konsepti toimii vakuuttavasti, ja viimeistään Swans-hitti A New Motherista lähtien settiä voi vain tuijottaa vaikuttunein silmämunin.

Tällaisen jälkeen ruotsalaisen, Witchcraft-kytköksistä tutun Troubled Horsen Kinks-rokki tuntuu letkeältä mutta melko hengettömältä päännyökyttelyltä. On siis käytävä tarkistamassa, innostaisiko The Wounded Kingsin avaruuteen eksyneeltä Candlemassilta kuulostava doom metal enemmän. Yhtye antaa levyllä itsestään miellyttävän ja persoonallisen mutta vähän pitkäveteisen kuvan, eikä livevaikutelma tätä kuvaa muuta. Eteerinen, ääriraskas doom metal kuulostaa kyllä hyvältä, mutta alkaa toistaa itseään.

Pääsalin puolella ohjelmassa seuraa vastikään Suomen-keikkansa perunut Eyehategod, joka tuntuu monille olevan päivän keskeisin akti. Tämä elämän nurjissa puolissa ja yleisessä olemassaolon lietteisessä kurjuudessa vellova sludgepioneeri soittaa tunnin settinsä pitkän uran tuomalla pieteetillä, eikä yleisö voi kuin vaikuttua eleettömästä, antaumuksellisesta meluvallista.

EHG:n jälkeen katsomme parhaaksi jättää Enslavedin – jonka progressiivisen viikinkimetallin sopivuutta koko festarille monet muutenkin kyseenalaistivat – väliin ja siirtyä rakennuksen pienimpään nurkkaan seuraamaan Witchcraft-solisti Magnus Pelanderin soolouran ensimmäistä esiintymistä. Enkeliääninen Pelander kärsii 25-minuuttisen settinsä alussa ikävistä teknisistä ongelmista, mutta jo toisen kappaleen kohdalla melodis-melankolinen, mies ja kaksi kitaraa -kokoonpanolla esitetty folkrockmateriaali vie täysin mukanaan. Näin vahva materiaali saa toivomaan, että Pelander keräisi soolourallaan vähintään pääyhtyeensä veroisen suosion.

Roadburnin ensimmäisen päivän suurin tapahtuma saattaa hyvinkin olla stoner doom -kulttibändi Goatsnaken yhden keikan mittainen comeback. Täyteen ahdetussa suuressa salissa on jännittyneen harras tunnelma, kun lopulta paksu esirippu revähtää auki, kolme tummaa hahmoa hiipii soittimiensa ääreen ja lopulta kaljupäinen kolossi Pete Stahl tarraa mikrofoniin polkaisten käyntiin Flower of Disease -levyn nimikappaleen. Karvaisena merenä vellovaa ihmislaumaa katsellessa tuntuu, että juuri tämä yhtye kiteyttää paljon festivaalin hengestä; rouheaa raskasta riffijyrää, silkkaa elävänä soittamisen riemua, yhteisöllisyyttä. Goatsnake ei ole millään tavoin uutta luova yhtye, se ei tee nerokkaita sävellyksiä, mutta tämän tilan se ottaa omakseen.

Perjantai

Toinen festivaalipäivä on perinteisesti ollut jonkun ulkopuolisen kuratoima, ja tällä kertaa vastuu on langetettu Thomas Fischerille, jonka musiikillisia edesottamuksia on voitu seurata aiemmin Celtic Frostissa ja nyttemmin Triptykonissa.

Pitkin edellistä päivää oli huhuiltu, että pahimmassa tapauksessa Islannissa purkautunut tulivuori saattaisi aiheuttaa muutaman esiintyjän perumisen, mutta vasta kun viime tingassa tiedotettiin, että ilmatilan sulkemisen vuoksi päivän alkuakti Jesu ei pääse paikalle, tilanteen epämääräisyys valkeni. Myös funeral doom -orkesteri Evoken joutui jättämään festivaalit väliin, ja aikatauluja rukattiin puoleen jos toiseenkin viime tingassa, että kaikki lentonsa yöbusseihin vaihtaneet artistit saataisiin ajoissa soittamaan.

T.G. Fischerin musiikkivalinnat keskittyvät lähes tuntemattomiin sveitsiläisiin metalliorkestereihin sekä eläkeläisosaston NWoBHM-bändeihin. Päivän aloittaa kuitenkin Pentagram-yhtyeen modernin inkarnaation esimuoto Death Row, joka muutti nimensä Pentagramiksi solisti Bobby Lieblingin liityttyä 1980-luvulla riveihin. Kolumbialaiseen nenäpulveriin kovasti mieltynyt Liebling on jäänyt pois nykyisestä kokoonpanosta, joka on tästä johtuen ottanut vanhan Death Row -nimensä taas käyttöön.

Odotukset olivat ristiriitaiset, sillä vaikka kitaristilaulaja Victor Griffin onkin jatkanut aivan laadukkaan perinnedoomin suoltamista Place of Skulls -yhtyeessään, näitä ralleja tämä kokoonpano on soittanut viimeksi pari vuosikymmentä sitten. Griffin kävelee lavalle, ottaa leveän haara-asennon ja räjäyttää epäilykset: setti vetäistään käyntiin yhtyeen nimikappaleella, ja tästä seuraa tunti mitä virheettömintä, antaumuksellisinta klassista doom metalia.

Yhtye soittaa kattavan otannan demoiltaan ja Pentagramin kolmelta 1980–90-lukujen levyltä tuttua materiaalia, eikä edes Lieblingin persoonallisempaa tulkintaa osaa jäädä kaipaamaan. Kun Dying Worldin viimeiset tahdit vaimenevat, on poistuttava heleään kevätilmaan varmana siitä, että oli juuri nähnyt vähäpätöisen elämänsä parhaimpiin lukeutuvan keikan.

Haltioitunut seurueemme yrittää päästä seuraavaksi ihailemaan satunnaisten keikkojen ajaksi haudasta nostettua Thorr’s Hammeria, jonka jäätävä kuolonhitaus piristäisi tunnelmaa, mutta äkillisen aikataulumuutoksen vuoksi yhtyeen ilmoitetaankin soittaneen jo. On siis pakko antaa pettyneiden korviensa tutkailla NWoBHM-isoisä Witchfyndeä ja todeta se väsähtäneeksi. Ehkä historian uumenista ei tarvitsisi kaivaa aivan jokaista bändiä notkumaan lavalle nuoren polven fanipoikien ihailtavaksi. Sveitsiläinen naisista koostuva doom-orkesteri Shever vaikuttaa kiintoisammalta, mutta aika ei anna myöten: on riennettävä todistamaan brittiläisen happofolkin sitä kaikkein happaminta, kun toisella lavalla aloittaa Comus.

Jo 1970-luvun alussa henkilökohtaisiin ongelmiin hajonnut taideopiskelijapoppoo palaa 40 vuotta myöhemmin miltei alkuperäiskokoonpanossaan, ja vaikka vokalisti Roger Woottonin äänen psykoottisuus on iän karttuessa muuttunut kypsäksi karheudeksi, läsnäolon tunne on vahva. Yhtye soittaa debyyttilevynsä First Utterancen lähes kokonaan ja maustaa settiä uusilla vetäisyillä, joita ei tarvitse nolostella klassikkotulvan seassa. Seniori-ikäinen yhtye on selvästi otettu saamastaan suosiosta, ja Wootton mainitseekin yhtyeen tehneen comebackin pääasiassa fanien toistuvien pyyntöjen vuoksi.

Ilmeisen kotiseuturakkaan T.G. Fischerin seuraava valinta sivulavan puolella on niin ikään sveitsiläinen Darkspace, jonka absoluuttisen jääkylmä tieteismetalli tuntuu vetävän yleisöä. Toisenlaisissa olosuhteissa Darkspacen kelmeä särömaalailu ja hupsut black metal -maskit sopisivat tunnelmaan kuin uhrattu vuohi alttarille, mutta hikisessä ihmispaljoudessa siitä on vaikea saada mitään irti. Lienee siis parasta siirtyä odottamaan illan nimimiehen Fischerin uuden kokoonpanon Triptykonin kaikkien aikojen ensimmäistä live-esiintymistä.

Yhtye aloittaa debyyttilevyn avauslohkareella Goetia, jonka 11 minuutin keston aikana käy ilmi, että Triptykon on todellakin hyvin suoraa jatkoa Celtic Frostin viimeiseksi jääneelle Monotheist-albumille – joskin Triptykon tuntuu kaivavan inspiraationsa vielä syvemmistä ja synkemmistä lammikoista.

Kenties Fischer ymmärtää tuoreen musiikkinsa olevan niin painostavan introverttia livetilanteeseen, että hän katsoo parhaaksi soittaa vain neljä kappaletta Triptykonia ja niiden lomassa jopa seitsemän tuttua Celtic Frost -hittirallia. Yleisö repeääkin auvosta palasiksi, kun Circle of the Tyrants lähtee soimaan heti toisena ohjelmanumerona. Puolentoista tunnin show’ssa tuntuu tiettyä varovaisuutta ja jäykkyyttä, kappaleet eivät missään vaiheessa soi samalla hurmoksella kuin Celtic Frostin viimeisillä keikoilla.

Illan toinen NWoBHM-geriatrikko Pagan Altar jää päällekkäisyyden vuoksi näkemättä, joten ihailtavana on enää vain germaaninen tuomiojazzkvartetti Bohren & der Club of Gore, jonka on määrä soittaa klassikkolevynsä Black Earth kokonaan läpi. Tässä vaiheessa pieneen, 300 henkeä vetävään saliin on jo ahtautunut kaksinkertainen määrä ihmisiä, eikä tuohon hiestä ja oluesta lainehtivaan pätsiin ole fyysisesti enää mahdollista sujahtaa, joten alistumme kohtaloomme ja siirrymme hotelliin arvuuttelemaan, moniko yhtye viimeisenä varsinaisena festivaalipäivänä vielä ehtisi peruuttaa.

Lauantai

Kolmantena päivänä tuhkapilvi alkaa toden teolla varjostaa festivaalinautintoa, kun käy ilmi, että avausakti Candlemass joutuu peruuttamaan parituntisen 25-vuotisjuhlakonserttinsa. Peruuttamaan joutui myös superkokoonpano Shrinebuilder, lupaava tulokas Black Math Horseman, Gates of Slumber ja moni muu.

Festivaalijärjestäjä selviää tukalasta tilanteesta palkkaamalla jo paikalla olevia artisteja soittamaan toisen keikan, järjestelemällä soittoaikatauluja löyhemmiksi ja neronleimauksena pyytämällä ruotsalaista Witchcraftia, jonka kaikki jäsenet ovat jo paikalla muiden projektiensa kanssa, soittamaan yllätyskeikan. Näin ollen viimeisen päivän anti jää odotettua laihemmaksi, mutta juhlatunnelma saadaan pysymään elossa kätevästi tekohengityksellä.

Candlemassin paikalla soittaa Death Row, joka tylsästi vain uusii perjantaipäiväisen settinsä välispiikkejä myöten, vaikka kokonaan eri biisilistaa olikin lupailtu. Toisessa salissa Rise Above -yhtiön tuoreehko kiinnitys Astra esittää hyvin vakuuttavan kuuloista Pink Floydille ja varhaiselle Yesille runsaasti velkaa olevaa uusioprogea. Astran kappalemateriaali on kekseliästä genressään, yhtye soittaa pieteetillä ja näyttää kuin tallenteelta 35 vuoden takaa. Selvä underground-menestyskonsepti siis.

Astran jälkeen Nachtmystiumin psykedeelisiä sävyjä hakeva musta crossover-metalli tuntui valjulta soittelulta, joten oli aika hakea syviä vibraatioita brittiläisen Mossin keikalta. Heidän soundinsa on likainen, alavireinen ja piinaavan hidas huono trippi kohti tajunnan pimeitä kerrostumia, joissa muinaiset jumalat mulkoilevat pahansuovasti. Kompaktilla keikalla biisit eivät erotu, mutta tunnelma välittyy ja pahoinvointi tarttuu.

Örebron retrokomeetta Witchcraft vaikuttaa hyväntuuliselta yllätyskeikkaansa aloitellessaan, vaikka pahat kielet kertovatkin yhtyeen tarun olevan lopussa. Koska rummuissa on bändin alkuperäinen kannuttaja, settilista keskittyy kahden ensimmäisen levyn materiaaliin, ja No Angel or Demonin ja Sorrow Evokerin kaltaiset vanhat hitit soivatkin komeasti. Meininki on aivan toista luokkaa kuin taannoisella Suomen-kiertueella, ja nopeasti unohtuu, että tässä slotissa oli alun perin tarkoitus olla tähtikokoonpano Shrinebuilder. Tunnin kestäneen Sabbath-riffittelyn jälkeen on ohjelmassa enää paluun tehnyt psykedeelinen doomtrio Yob ja yksi kiinnostavimmasta esiintyjistä koko festareilla, Jex Thoth.

Yob tarjoaa varsin eloisaa soitantaa ollakseen raskaita 15-minuuttisia stoner doom -kappaleita esittävä pumppu. Yhtye ymmärtää dynamiikan päälle ja maustaa kappaleitaan onnistuneesti sekalaisilla vaikutteilla death metalista ja post-metallista psykedeliaan asti. Muutaman vuoden hajonneena oleminen tuntui tekevän tälle triolle vain hyvää. Yobin vaiettua on vain jäljellä vääjäämätön: festivaalien viimeinen esiintyjä.

Pääsalin puolella olisi vielä odotettavissa Enslavedin ja norjalaisen mustaksi jazziksi ulosantiaan kehuvan Shiningin yhteiskeikka, mutta kollektiivimme katsoo parhaaksi päättää tapahtuman hartaanusvaisissa tunnelmissa ja jää odottamaan Jex Thothia. Tässäpä päätös, jota ei katuman pidä: kun yhtyeen muusikot ovat asemissaan soittimineen ja hento vokalisti Jessica Toth huojuu hitaasti kohti mikrofonia suitsuke käsissään, voi miettiä, millä vuosikymmenellä taas oltiinkaan ja miksei livemusiikki voi olla aina tällaista.

Psykedeelistä Jefferson Airplane -rokkiaan nykyaikaisella raskaudella mausteleva Jex Thoth edustaa nyky-undergroundissa kovin muodikasta okkulttista 70-lukuista suuntaa, mutta toisin kuin genrekumppaninsa Devil’s Blood, tämän yhtyeen ei tarvitse tehdä verirituaaleja lavalla ansaitakseen uskottavuutta. Lavakarisma nojaa vahvasti laulaja Tothiin, hänen poissaolevan eteeriseen liikehdintäänsä ja vahvaan ääneensä. Keikan jälkeistä haikeutta lievittää tieto siitä, että Jex Thothin pääsee näkemään elävänä uudestaan Suomessa elokuussa.

Neljäntenä päivänä parisataa onnekkainta tai nopeinta Roadburn-lipunostajaa pääse vielä pienimuotoiseen Afterburner-löysäilytapahtumaan, jossa voi vilkuilla vielä muutamia bändejä ja yrittää toipua kotimatkaa varten. Tuhkapilven ansiosta joka ainoa Afterburner-esiintyjä on peruuttanut ja tilalle on jälleen kiinnitetty jo aiemmin esiintyneitä yhtyeitä. Sitä, kuinka hyvin vaikkapa Eyehategod tai Jex Thoth toimivat pienessä salissa rauhallisissa tunnelmissa, emme saaneet koskaan tietää, sillä kotimatka ja ensi vuoden Roadburnin odottaminen olivat jo alkaneet.

Teksti: Tomi Pulkki Kuvat: Jarkko Pietarinen

Lisää luettavaa