Teksti: Toni Keränen Kuvat: Jarmo Katila
Eurooppaa kiertävän Sonisphere-festivaalin Suomen pysäkki oli kokenut tänä vuonna muutamia merkittäviä muutoksia kahteen edellisvuoteen verrattuna. Ensinnäkin paikka oli vaihtunut Porin kauniista Kirjurinluodosta Helsingin suhteelliseen karuun Kalasataman alueeseen. Lisäksi tapahtuma oli viime vuodesta poiketen yksipäiväinen eikä pääesiintyjää Slipknotia voi suuruuden puolesta verrata edelliskertojen pääesiintyjiin Metallicaan tai Iron Maideniin.
Tietynlaista tynkäluonnetta korosti vielä se, että esimerkiksi seuraavana viikonloppuna Ison-Britannian Sonispheressä päästiin nauttimaan thrashin Big Fourin (Metallica, Slayer, Megadeth, Anthrax) ja kumppaneiden keikoista. Suomen yleisömäärä 12 000 ei saavuttanut odotuksia, mutta on sanottava, että tällä kertaa odotukset taisivat ollakin ylimitoitettuja.
Paahtavan päivän isoista lavoista pienemmällä Saturnilla aloitti Poisonblack. Yhtye keräsi muutaman sadan yleisöjoukon, mutta soitti silti tapansa mukaan varmalla kädellä omaa tuhtia gootahtavaa heavy rockiaan. Poisonblackin keikan jaksaa aina katsoa alusta loppuun, mutta sille ei voi mitään, että kappaleet ovat enemmän tai vähemmän samasta puusta veistettyjä. Joissakin niistä, kuten uuden Drive-levyn videobiisissä Mercury Falling kuokut sattuvat vain olemaan tarttuvammin kohdallaan.
Stam1nalta taas ei puutu koukkuja, karismaa, energiaa tai mitään muitakaan ominaisuuksia, joilla valloitetaan isot lavat. Festivaalin iso lava Apollo totteli varsinkin laulaja-kitaristi Hyrde Hyyrysen komentoa ja mies mesosi pitkin poikin kuin maailman suurin rock-tähti. Ja niin pitääkin, keikalle ei tulla nöyristelemään. Veto oli yksi päivän kovimmista, mutta sehän ei yllätä, jos on vähänkään seurannut yhtyeen kehitystä. Myös yleisö reagoi lauteilta tulevaan energiaan asianmukaisella tavalla ja lavan edessä pyöri mallikas circle pit. Stam1nasta huokuu rakkaus ja kunnioitus sekä yhtyeen jäsenten kesken että yleisöä ja musiikkia kohtaan. Sen musiikki on välillä kulmikasta ja vaativaa, mutta oikeissa kohdin tarttuvaa ja äärimelodista. Kun vielä uusi biisi Keisarin uudet vaateet osoittautui kelpo ralliksi, yhtyeelle voi vain toivottaa hyvää matkaa kohti uusia voittoja.
Hammerfall puolestaan on seksittömintä ja kankeinta heavy metallia, mitä maa päällään kantaa. No, ei aivan, mutta yhtyeen tämänkin asteinen suosio on ainakin allerkirjoittaneelle täysi mysteeri. Toisaalta ainakin nyt Saturn-lavan eteen oli kerääntynyt jopa vähemmän yleisöä kuin Poisonblackin keikalle. Laulaja Joacim Cans myös sanaili viimeisen varsinaisen kappaleen jälkeen, ettei yhtye poistu ennen encorea lavalta, koska kaikki katsojat saattaisivat poistua. Tarkasti havainnoitu.
Vain vähän enemmän innostusta herättivät Sonata Arctica ja Norther. Kummatkin kotimaiset tekevät levyllä paikoin mestarillista jälkeä, mutta päivän pääesiintyjiä odotellessa ja polttavan auringon väsyttäessä yhtyeet eivät yksinkertaisesti saaneet nesteitä virtaamaan. Osa yleisöstä toki oli hyvinkin intohimoisesti toista mieltä. Bohemia-teltassa esiintyi Northerin lisäksi muutama pikkubändi, joista thrashia ja death metallia sekoitellut Sylosis innosti eniten. Battle Beast taas on Hammerfalliin vertautuvaa tönkköheviä.
Myös Mastodon on nerokkuudestaan huolimatta toisenlaisten areenoiden bändi. Oman käsitykseni mukaan se ei voi koskaan valloittaa sekalaisesta masssasta koostuvaa festivaaliyleisöä, koska on haluton tekemään selkeitä ja suoraviivaisia biisejä. Asiaa ei paranna bändin jäsenten varsin staattinen esiintyminen ja tuima tuijottelu yleisöön. Tämä ei ole sinänsä kritiikkiä Mastodonia kohtaan, mutta sen progemainen ja äkkiväärä musiikki sopii paremmin tiukasti omista faneista koostuvan yleisön eteen. Tällaisen keikan soisi tapahtuvan myös Suomessa lähitulevaisuudessa.
Tätä taustaa vasten In Flamesin saapuminen päälavalle oli kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Musiikin vaikuttavuuden ja groovaavuuden mittarina parhaimpia on se, kuinka paljon naisten takapuolet vatkaavat festarin kalja-alueella ja tämä pyhä liike alkoi heti ruotsalaisten keikan alussa. Tämä oli vahva kehoitus siihen, että kannattaa lähteä lavan eteen todistamaan meininkiä. Yhtye tuntuu nykykunnossaan kukistamattomalta ja itsevarma asenne näkyy ja kuuluu kaikessa. Vanhat keikkajyräbiisit esitetään kuin kyseessä olisivat juuri sävelletyt teokset ja loistavalta Sounds Of A Playground Fading -uutukaiselta poimitut kappaleet lomittuivat vaikeuksitta settiin. Where The Dead Ships Dwell ja varsinkin tämän hetken paras kappale Deliver Us saivat juhlakansan liikkumaan raivokkaasti. Circle pit pyöri ja massat hyppivät.
Laulaja Anders Fridén ei myöskään ota itseään liian vakavasti ja hän vitsaili ironisesti omalle yleisön eri puoliskojen laulattamiselleen. ”This is the easiest trick in the book.” Samalla hän jatkoi, että haastavampaa on saada ihmiset pomppimaan musiikin mukana ja tämä onnistui, jälleen kerran. In Flames on ansainnut kaiken menestyksensä.
Opeth toisti Mastodoniin liittyvää ilmiötä. Bändi on yksi parhaimmista ikinä, mutta tällaisessa ympäristössä se on hiukan tylsä. Opethia pitäisi rauhoittua ja keskittyä kuuntelemaan. Festarilavalla edes Mikael Åkerfeldtin leppoisan humoristiset välispiikit ja Master’s Apprenticesin kaltaiset hienoimmat kappaleet eivät täysin kompensoi flegmaattista esiintymistä. Åkerfeldt oli tosin selvästi aktivoinut liikkumistaan, mutta siltikin liian vähän.
Slipknot oli jälleen kerran järjettömän kova ja yhtyeen lavaesiintymisen mestarillisuus vain korostui päivän muuhun tarjontaan verratessa. Jo alku nappasi mukaansa. Kahdeksikko (viime vuonna kuolleen basistin Paul Grayn korvaaja Donnie Steele soitti lavasteiden takana) tuli lavalle debyyttialbumin avaavan 742617000027-intron kakofonisen mölyn keskellä ja vain tuijotteli yleisöä usealta minuutilta tuntuneen hetken ajan. Vihdoin ilmoille räjähtänyt (Sic) villitsi ainakin lavan edustan ja viimeistään kuudentena soitettu Before I Forget räjäytti shown kunnolla käyntiin. Sinällään kaikki Slipknot-keikan peruselementit toistettiin Spit It Outin yleisönkyykytystä myöten, mutta yhtye vain tekee kaiken sellaisella intensiteetilla ja heittäytymisellä, ettei kyseenalaistamisen sijaa löydy. Toivottavasti Grayn poismeno ei päätä Slipknotin uraa ja yhtye huomaa yleisöreaktioista, että sitä tarvitaan yhä. Erinomaisia, kaikki osa-alueet taitavia metallibändejä ei ole koskaan liikaa.