LIVE: Sonisphere – Pori, 7.–8.8.2010

11.08.2010
Kuva: No niin, kyllähän näistäkin kemuista hyvät saatiin. Vuosi sitten Sonispheren järjestelyt kaatuivat ikävästi nenilleen, mutta puutteet oli tälle vuodelle pääosin korjattu. Pullonkorkkien takavarikoimista en osaa edelleenkään käsittää – semminkin kun alueelta ostettuun pulloon sai korkin mukaan – mutta noin muuten järjestelyt pelasivat huomattavasti viimevuotista paremmin. Anniskelualuetta oli kasvatettu, ruokakojujen valikoima oli riittävä ja pahemmat jonot olivat pelisilmällä helposti vältettävissä. Yleisömäärän rajoittaminen ja kahden lavan sijoittaminen vierekkäin olivat myös toimivia ratkaisuja, sillä alueella riitti happea lähes koko viikonlopuksi ja pahimmalta ryysikseltä vältyttiin. Pisteet järjestäjille, sillä kritiikistä oli selvästi otettu opiksi. LAUANTAI Musiikillisesti Sonisphere tarjosi kaksijakoista riemua. Lauantain anti oli sunnuntaihin verrattuna aika vaisua, ja jalka tamppasi lähinnä tuttujen ja turvallisten tahdissa. Volbeatin näkemisessä ei ole enää mitään isompaa viehätystä, mutta bändin konsepti on toiminut itselleni alusta alkaen. Villinä käynyt yleisö tervehti jätkiä vellovalla käsimerellä, ja kyllä Michael Poulsen on kieltämättä hyvä keulahahmo. Elvistä imitoinut, pätkän Slayeriäkin soittanut bändi veivasi hittinsä ammattimaisin elkein ja kaksi uutta kappaletta todistivat linjan pysyvän tulevaisuudessakin samana. Viihdyttävää, vaan ei enää millään tavalla säväyttävää. Lauantain päättänyt HIM sen sijaan pääsi yllättämään. Väkimäärästä huolimatta lavan sivustoilla oli hyvin tilaa ja sain todistaa bändin ensimmäistä kertaa siedettävän välimatkan päästä. Eikä sille nyt mitään voi, että erityisesti Venus Doom on oikeasti aika helvetin hyvä kiekko, jonka kappaleista löytää livenäkin synkeän vetoavia fiiliksiä. Ville Valon raitistunut naama oli yhtä aurinkoa ja heput näyttivät olevan hyvällä tuulella. Pisteet myös rumpali Kaasulle, jonka väkevä komppi takoo heppoisemmillekin vedoille tanakkaa perustaa. (KK) Allekirjoittaneen lauantain starttasi koko festivaalin ensimmäinen esiintyjä Stam1na. Bändiä on hehkutettu jo aivan riittävästi, mutta kylläpä kopla ansaitsee kehusateensa. Vaikkei musaansa kotioloissa jaksakaan ihan loppuun asti, livenä lemiläismyräkkä on hurjaa seurattavaa – ja soittokin soi kaiken tuulimyllyilyn seassa kuin tuosta vain. Oppi tulee idästä... ...mutta myös lännestä, kuten uudelleen perustuksensa kohottanut Alice in Chains pääsi osoittamaan. Yhtyeen paluualbumi Black Gives Way to Blue on kasvanut kuuntelu kuuntelulta, ja viimeistään Sonispheren selittämätöntä surutunnelmaa huokunut keikka oikeutti loisto-orkesterin paluun tässäkin kovassa päässä. Uudet kappaleet soivat sulassa sovussa Angry Chairin ja Them Bonesin kaltaisten klassikoiden kanssa, ja huomattavasti albumia enemmän tilaa saanut "uusi" solisti William DuVall on selvästi ukko paikallaan. Yhteispeli Jerry Cantrellin kanssa sujuu, ja komeat Liisa-stemmat ammutaan vakuuttavalla haikeudella. Voin tunnustaa, että Riekin pojan puolesta keikka oli puolivälistä loppuun yhtä kyynelten pidättelyä, ja vaikka tämä kuulostaa juustoiselta, tuntui kuin Layne Staleyn henki olisi levännyt koko touhun yllä. Ilmankos Cantrellkin puhui edesmenneestä laulajastaan ikään kuin tämä olisi läsnä. Olisin mielelläni ollut yhtä tohkeissani aiemmin soittaneen The Cultin vedosta, mutta sen henki oli jotain aivan muuta. Se haiskahti. Soitannollisesti touhussa ei ollut puhdasta vikaa, mutta paahteesta paistoi ikävä "ammattimaisuus" ja viime vuosina melkoisesti lämpöeristystä keränneen Ian Astburyn tontille olisi kaivannut lisää sydäntä. Täysin päinvastaisiakin arvioita kuultiin, mutta minusta The Cult tarjosi oivasta biisivalikoimasta huolimatta rutiininomaista läpisoittoa. SUNNUNTAI Kakkospäivän startista vastasi komeita levyjä takonut kotimaisvahvistus Insomnium. Vaikka etukäteen mietitytti, joskohan melankometallistit saisivat surupuheensa toimimaan hohkaavassa auringonpaisteessa, ainakin tämä väsynyt sielu nautti toiminnasta. Kuusikielisen varresta löytynyt jokapaikanpartahöylä Markus Vanhala on näemmä nyt sitten paikannut kumpaistakin Inso-kitaristia. Eikkai siinä. Astetta ilakampaa touhua annosteltiin, kun Lahden Profane Omen päästettiin irti vieruslavalla. Tätähän ei ilman lageria seurata, ja vaikka etäisyys olutalueelta lavalle oli paljaille ja aristaville silmille turhankin mittava, korvat tavoittivat mökälöinnin hyvin. Ei valittamista. (MR) Puolenpäivän jälkeen soittanut Anthrax oli aika skitsofreeninen kokemus, sillä niin paljon kuin 80-luvulle painottunut setti minua miellyttikin, bändin uskottavuus alkaa olla raunioina. Juu, kyllähän Belladonna vaikutti olostaan aidosti nauttivan, mutta vaisuhko yleisö ja takaraivoa hakanneet laulajasekoilut veivät ilosta riemukkaimman terän. Got the Time, Metal Thrashing Mad, I Am the Law, Madhouse, Indians ja Caught in a Mosh olisivat voineet kuulostaa toisenlaisissa olosuhteissa niin paljon paremmaltakin. Jos Anthrax ei saa aikaiseksi Belladonnan kanssa oikeasti hyvää levyä, bändin taival alkaa olla sitten siinä. Slayerin keikalla ainoa varsinainen puute oli Tom Arayan tavaramerkiksi muodostuneen moshauksen puute. Koska tämä tavaramerkki on ainiaaksi mennyttä, niin lasken tulevaisuudessa Arayan leveänä loistavan hymyn varaan. Sitä nimittäin riitti, eikä biisilistassakaan ollut valittamissa. Uudelta levyltä olisi voinut soittaa enemmänkin kamaa, ja aliarvostetun Divine Interventionin syrjiminen on suorastaan rikollista. Hieman yllättäen kuullut Aggressive Perfector ja Spirits in Black paikkasivat kunnialla, ja kun päälle saatiin vielä joka keikalla kuultavat tutut hitit, niin kyllähän tuo taas toimi. Okei, kyllähän Slayerin vedoista tiettyä rutiinia voi bongailla, mutta ei se biisejä tai soittoa sen kummemmin latista. Hyvä keikka, taas kerran. Slayerin jälkeen ohjelmassa oli pikainen muonitustauko, joka pääsi venymään odotettua pidemmäksi. Pitkin viikonloppua uhkaillut myrsky päätti nimittäin riehaantua ja festarialue muuttui hetkessä kaaoksen leikkikentäksi. Aivan helvetillisellä voimalla puhaltanut tuuli ja vaakasuoraan piiskannut sade repivät puolet esiintymislavoista huit helvettiin, pienemmästä irtaimistosta puhumattakaan. Pahimman laannuttua tantereella lepäili tajuttomia ihmisiä ja tekniikka oli ottanut kosteutta siihen malliin, että Mötley Crüen keikasta ei tullut mitään. Iggy Popin esiintyminen kutistui puoliakustisena vedettyyn neljän biisin hittisettiin, jonka ansiota yleisön mielialan korjaamisessa ei voi kyllin kiittää. Loukkaantumisista, aineellisista vahingoista ja Mötley Crüen harmillisesta peruuntumisesta johtuen en halua hehkuttaa aluetta raiskannutta myrskyä toivottavana episodina, mutta henkilökohtaisesti se jätti tapahtuman mieleeni ikiajoiksi. Luontoäidin riehumisessa oli uhmakasta voimaa, eikä syntyneistä vahingoista voi syyllistää ketään. Ambulanssit tulivat paikalle nopeasti, ja kunhan suurimmat veret oli saatu naamalta, niin sekä Alice Cooper että Iron Maiden pääsivät vetämään täyden setin. Sekä järjestävä taho että fiksusti käyttäytynyt yleisö ansaitsevatkin tilanteen hallinnasta kiitosta. Etelä-Amerikassa vastaava tilanne olisi saattanut päättyä hieman toisin. Alice Cooper oli ikäisekseen erittäin vetreässä kunnossa, eikä lainakamoilla vedetty setti ja myrskyn murjoma lavarakennelma menoa häirinnyt. Alice menetti päänsä, sai myrkkyruiskeesta, joutui pakkopaitaan ja otti reppana muutenkin tutusti osumaa vanhempaan tuotantoon keskittyneen biisiputken saattelemana. Verevässä kunnossa ollut veteraani esiintyi kuitenkin epäkiitollisessa spotissa, sillä Iron Maidenin odotus oli yleisössä kova. Alice siis lavalta ja ei kun pariksi tunniksi peukaloita pyörittelemään. Iron Maiden vetäisikin sitten niin kovan setin, että huh. Pimentynyt ilta ja uhkaavasti päälle laskeutunut sumu liimasivat saumat musiikin ja olosuhteiden välillä tiukasti umpeen. Settilista painottui voimakkaasti uudempaan tuotantoon ja vanhempia pakollisia numeroita luettiin lähinnä aivan lopussa. Sekä Wrathchild että viimeisenä encorena kuultu väsynyt Running Free olisi nekin voitu tuupata jokeen uudempien biisien tieltä, vaan kelpasihan keikka näinkin. Bruce energinen kekkulointi meinasi saada heti Wicker Manin alussa lopun, mutta kompastelusta selvittyään kurkku alkoi laulaa yllättävänkin verevästi. En katsonut keikkaa mielestäni minkäänlaisten fanilasien läpi, mutta tästä huolimatta en tahdo löytää siitä isompaa moitittavaa. Bändi soitti hyvin, Brucen ääni jaksoi kantaa ja lainakamoilla hoidettu äänentoisto oli kohdillaan. Yleisön harras odotus purkautui äänekkään mekkaloinnin ja suosionosoitusten muodossa, ja erityisesti sinänsä kulunut Fear of the Dark toimi valoshow’n ja pimeyden turvin harvinaisen upeasti. Sonisphere mallia 2010 jätti itsestään huomattavasti viimevuotista paremman maun. Järjestelyt pelasivat pääosin mainiosti, pahimmat ruuhkat vältettiin ja bändikattaus oli etenkin sunnuntaina mainio. Kyllähän tästä perinteeksi olisi, kunhan vain pitävät ahneuden kurissa ja jaksavat ajatella asiakkaita myös jatkossa. Vienona toiveena voisin myös esittää, että toivon mukaan tapahtuma pysyy tulevaisuudessakin suhteellisen raskaana. Jätetään ne popparit ja väsyneimmät rokkarit muiden tapahtumien taakaksi, niin eiköhän asiakkaita piisaa myös tuleville vuosille. (KK) Tekstit: Kari Koskinen (KK) ja Matti Riekki (MR) Kuvat: Pia Sundström


No niin, kyllähän näistäkin kemuista hyvät saatiin. Vuosi sitten Sonispheren järjestelyt kaatuivat ikävästi nenilleen, mutta puutteet oli tälle vuodelle pääosin korjattu. Pullonkorkkien takavarikoimista en osaa edelleenkään käsittää – semminkin kun alueelta ostettuun pulloon sai korkin mukaan – mutta noin muuten järjestelyt pelasivat huomattavasti viimevuotista paremmin.

Anniskelualuetta oli kasvatettu, ruokakojujen valikoima oli riittävä ja pahemmat jonot olivat pelisilmällä helposti vältettävissä. Yleisömäärän rajoittaminen ja kahden lavan sijoittaminen vierekkäin olivat myös toimivia ratkaisuja, sillä alueella riitti happea lähes koko viikonlopuksi ja pahimmalta ryysikseltä vältyttiin. Pisteet järjestäjille, sillä kritiikistä oli selvästi otettu opiksi.

LAUANTAI


Musiikillisesti Sonisphere tarjosi kaksijakoista riemua. Lauantain anti oli sunnuntaihin verrattuna aika vaisua, ja jalka tamppasi lähinnä tuttujen ja turvallisten tahdissa. Volbeatin näkemisessä ei ole enää mitään isompaa viehätystä, mutta bändin konsepti on toiminut itselleni alusta alkaen. Villinä käynyt yleisö tervehti jätkiä vellovalla käsimerellä, ja kyllä Michael Poulsen on kieltämättä hyvä keulahahmo. Elvistä imitoinut, pätkän Slayeriäkin soittanut bändi veivasi hittinsä ammattimaisin elkein ja kaksi uutta kappaletta todistivat linjan pysyvän tulevaisuudessakin samana. Viihdyttävää, vaan ei enää millään tavalla säväyttävää.

Lauantain päättänyt HIM sen sijaan pääsi yllättämään. Väkimäärästä huolimatta lavan sivustoilla oli hyvin tilaa ja sain todistaa bändin ensimmäistä kertaa siedettävän välimatkan päästä. Eikä sille nyt mitään voi, että erityisesti Venus Doom on oikeasti aika helvetin hyvä kiekko, jonka kappaleista löytää livenäkin synkeän vetoavia fiiliksiä. Ville Valon raitistunut naama oli yhtä aurinkoa ja heput näyttivät olevan hyvällä tuulella. Pisteet myös rumpali Kaasulle, jonka väkevä komppi takoo heppoisemmillekin vedoille tanakkaa perustaa. (KK)

Allekirjoittaneen lauantain starttasi koko festivaalin ensimmäinen esiintyjä Stam1na. Bändiä on hehkutettu jo aivan riittävästi, mutta kylläpä kopla ansaitsee kehusateensa. Vaikkei musaansa kotioloissa jaksakaan ihan loppuun asti, livenä lemiläismyräkkä on hurjaa seurattavaa – ja soittokin soi kaiken tuulimyllyilyn seassa kuin tuosta vain. Oppi tulee idästä…

…mutta myös lännestä, kuten uudelleen perustuksensa kohottanut Alice in Chains pääsi osoittamaan. Yhtyeen paluualbumi Black Gives Way to Blue on kasvanut kuuntelu kuuntelulta, ja viimeistään Sonispheren selittämätöntä surutunnelmaa huokunut keikka oikeutti loisto-orkesterin paluun tässäkin kovassa päässä.

Uudet kappaleet soivat sulassa sovussa Angry Chairin ja Them Bonesin kaltaisten klassikoiden kanssa, ja huomattavasti albumia enemmän tilaa saanut ”uusi” solisti William DuVall on selvästi ukko paikallaan. Yhteispeli Jerry Cantrellin kanssa sujuu, ja komeat Liisa-stemmat ammutaan vakuuttavalla haikeudella.

Voin tunnustaa, että Riekin pojan puolesta keikka oli puolivälistä loppuun yhtä kyynelten pidättelyä, ja vaikka tämä kuulostaa juustoiselta, tuntui kuin Layne Staleyn henki olisi levännyt koko touhun yllä. Ilmankos Cantrellkin puhui edesmenneestä laulajastaan ikään kuin tämä olisi läsnä.

Olisin mielelläni ollut yhtä tohkeissani aiemmin soittaneen The Cultin vedosta, mutta sen henki oli jotain aivan muuta. Se haiskahti. Soitannollisesti touhussa ei ollut puhdasta vikaa, mutta paahteesta paistoi ikävä ”ammattimaisuus” ja viime vuosina melkoisesti lämpöeristystä keränneen Ian Astburyn tontille olisi kaivannut lisää sydäntä. Täysin päinvastaisiakin arvioita kuultiin, mutta minusta The Cult tarjosi oivasta biisivalikoimasta huolimatta rutiininomaista läpisoittoa.

SUNNUNTAI

Kakkospäivän startista vastasi komeita levyjä takonut kotimaisvahvistus Insomnium. Vaikka etukäteen mietitytti, joskohan melankometallistit saisivat surupuheensa toimimaan hohkaavassa auringonpaisteessa, ainakin tämä väsynyt sielu nautti toiminnasta. Kuusikielisen varresta löytynyt jokapaikanpartahöylä Markus Vanhala on näemmä nyt sitten paikannut kumpaistakin Inso-kitaristia. Eikkai siinä.

Astetta ilakampaa touhua annosteltiin, kun Lahden Profane Omen päästettiin irti vieruslavalla. Tätähän ei ilman lageria seurata, ja vaikka etäisyys olutalueelta lavalle oli paljaille ja aristaville silmille turhankin mittava, korvat tavoittivat mökälöinnin hyvin. Ei valittamista. (MR)


Puolenpäivän jälkeen soittanut Anthrax oli aika skitsofreeninen kokemus, sillä niin paljon kuin 80-luvulle painottunut setti minua miellyttikin, bändin uskottavuus alkaa olla raunioina. Juu, kyllähän Belladonna vaikutti olostaan aidosti nauttivan, mutta vaisuhko yleisö ja takaraivoa hakanneet laulajasekoilut veivät ilosta riemukkaimman terän. Got the Time, Metal Thrashing Mad, I Am the Law, Madhouse, Indians ja Caught in a Mosh olisivat voineet kuulostaa toisenlaisissa olosuhteissa niin paljon paremmaltakin. Jos Anthrax ei saa aikaiseksi Belladonnan kanssa oikeasti hyvää levyä, bändin taival alkaa olla sitten siinä.

Slayerin keikalla ainoa varsinainen puute oli Tom Arayan tavaramerkiksi muodostuneen moshauksen puute. Koska tämä tavaramerkki on ainiaaksi mennyttä, niin lasken tulevaisuudessa Arayan leveänä loistavan hymyn varaan. Sitä nimittäin riitti, eikä biisilistassakaan ollut valittamissa. Uudelta levyltä olisi voinut soittaa enemmänkin kamaa, ja aliarvostetun Divine Interventionin syrjiminen on suorastaan rikollista. Hieman yllättäen kuullut Aggressive Perfector ja Spirits in Black paikkasivat kunnialla, ja kun päälle saatiin vielä joka keikalla kuultavat tutut hitit, niin kyllähän tuo taas toimi. Okei, kyllähän Slayerin vedoista tiettyä rutiinia voi bongailla, mutta ei se biisejä tai soittoa sen kummemmin latista. Hyvä keikka, taas kerran.

Slayerin jälkeen ohjelmassa oli pikainen muonitustauko, joka pääsi venymään odotettua pidemmäksi. Pitkin viikonloppua uhkaillut myrsky päätti nimittäin riehaantua ja festarialue muuttui hetkessä kaaoksen leikkikentäksi. Aivan helvetillisellä voimalla puhaltanut tuuli ja vaakasuoraan piiskannut sade repivät puolet esiintymislavoista huit helvettiin, pienemmästä irtaimistosta puhumattakaan. Pahimman laannuttua tantereella lepäili tajuttomia ihmisiä ja tekniikka oli ottanut kosteutta siihen malliin, että Mötley Crüen keikasta ei tullut mitään. Iggy Popin esiintyminen kutistui puoliakustisena vedettyyn neljän biisin hittisettiin, jonka ansiota yleisön mielialan korjaamisessa ei voi kyllin kiittää.

Loukkaantumisista, aineellisista vahingoista ja Mötley Crüen harmillisesta peruuntumisesta johtuen en halua hehkuttaa aluetta raiskannutta myrskyä toivottavana episodina, mutta henkilökohtaisesti se jätti tapahtuman mieleeni ikiajoiksi. Luontoäidin riehumisessa oli uhmakasta voimaa, eikä syntyneistä vahingoista voi syyllistää ketään. Ambulanssit tulivat paikalle nopeasti, ja kunhan suurimmat veret oli saatu naamalta, niin sekä Alice Cooper että Iron Maiden pääsivät vetämään täyden setin. Sekä järjestävä taho että fiksusti käyttäytynyt yleisö ansaitsevatkin tilanteen hallinnasta kiitosta. Etelä-Amerikassa vastaava tilanne olisi saattanut päättyä hieman toisin.

Alice Cooper oli ikäisekseen erittäin vetreässä kunnossa, eikä lainakamoilla vedetty setti ja myrskyn murjoma lavarakennelma menoa häirinnyt. Alice menetti päänsä, sai myrkkyruiskeesta, joutui pakkopaitaan ja otti reppana muutenkin tutusti osumaa vanhempaan tuotantoon keskittyneen biisiputken saattelemana. Verevässä kunnossa ollut veteraani esiintyi kuitenkin epäkiitollisessa spotissa, sillä Iron Maidenin odotus oli yleisössä kova. Alice siis lavalta ja ei kun pariksi tunniksi peukaloita pyörittelemään.

Iron Maiden vetäisikin sitten niin kovan setin, että huh. Pimentynyt ilta ja uhkaavasti päälle laskeutunut sumu liimasivat saumat musiikin ja olosuhteiden välillä tiukasti umpeen. Settilista painottui voimakkaasti uudempaan tuotantoon ja vanhempia pakollisia numeroita luettiin lähinnä aivan lopussa. Sekä Wrathchild että viimeisenä encorena kuultu väsynyt Running Free olisi nekin voitu tuupata jokeen uudempien biisien tieltä, vaan kelpasihan keikka näinkin.

Bruce energinen kekkulointi meinasi saada heti Wicker Manin alussa lopun, mutta kompastelusta selvittyään kurkku alkoi laulaa yllättävänkin verevästi. En katsonut keikkaa mielestäni minkäänlaisten fanilasien läpi, mutta tästä huolimatta en tahdo löytää siitä isompaa moitittavaa. Bändi soitti hyvin, Brucen ääni jaksoi kantaa ja lainakamoilla hoidettu äänentoisto oli kohdillaan. Yleisön harras odotus purkautui äänekkään mekkaloinnin ja suosionosoitusten muodossa, ja erityisesti sinänsä kulunut Fear of the Dark toimi valoshow’n ja pimeyden turvin harvinaisen upeasti.

Sonisphere mallia 2010 jätti itsestään huomattavasti viimevuotista paremman maun. Järjestelyt pelasivat pääosin mainiosti, pahimmat ruuhkat vältettiin ja bändikattaus oli etenkin sunnuntaina mainio. Kyllähän tästä perinteeksi olisi, kunhan vain pitävät ahneuden kurissa ja jaksavat ajatella asiakkaita myös jatkossa. Vienona toiveena voisin myös esittää, että toivon mukaan tapahtuma pysyy tulevaisuudessakin suhteellisen raskaana. Jätetään ne popparit ja väsyneimmät rokkarit muiden tapahtumien taakaksi, niin eiköhän asiakkaita piisaa myös tuleville vuosille. (KK)

Tekstit: Kari Koskinen (KK) ja Matti Riekki (MR) Kuvat: Pia Sundström

Lisää luettavaa