Teksti: Jaakko Silvast Kuvat: Sami Perälä
Helmikuun pakkaset näyttäisivät ainakin hetkiseksi olevan takanapäin, ja Jyväskylän Lutakossakin kylmyys kävi luihin ja ytimiin. Tämä johtui kuitenkin enemmän tarjolla olleesta metallikattauksesta kuin ulkona vallinneesta säätilasta. Helmikuun toinen perjantai oli pyhitetty paikkakunnan oman ylpeyden Swallow The Sunin meneillään olevan Suomen-kiertueen avajaiskeikalle. Siinä samalla juhlistettiin myös yhtyeen viidennen täyspitkän, Emerald Forest and the Blackbirdin julkaisua.
Lauteet Swallow The Sunille lämmitti – tai genre huomioon ottaen pikemminkin jäädytti – oululainen kiertuekaveri The Man-Eating Tree, tuo Sentenced-vainaan rumpalin Vesa Rannan ja kumppaneiden melankoliapartio. Keulillaan ex- Fall Of The Leafe -ääni Tuomas Tuominen bändi pisteli setillisen puhtaasti laulettua mollipohdintaa.
Näin ensikertalaisen korviin The Man-Eating Treen biisit kuulostivat hyvinkin samasta puusta veistetyiltä, mutta lähinnä kielisoittajien vahvasti rock-asenteisella lavaliikehdinnällä homma eteni mukavasti, ja alussa kovin tyhjältä näyttänyt lavan edusta täyttyi keikan loppua kohden jo puolilleen.
Musiikin lisäksi bändin vahvuus on Tuomisen persoonallisessa äänessä ja lyhyenlännän miehen eleettömässä karismassa. Tuominen antaa vain laulunuottien lentää, ja se on siinä. Sentecedin aikoihin lavalla muutenkin kuin fyysisesti taka-alalle jäänyt Ranta osoittautui nykyisen yhtyeensä peräsimessä valovoimaiseksi soittajaksi, kuitenkin ilman sen kummempia ulkomusiikillisia krumeluureja. Koska The Man-Eating Treen kappaleissa ei kaahailla yli nopeusrajoitusten, pääsee Rannan jämäkkälyöntinen takominen tässä bändissä oikeuksiinsa.
The Man-Eating Treen setti:
Harvest Bell
At the Green Country
Armed
Lathing a New Man
Like Mute Companions
The White Plateau
Exhaled
Vultures
Code of Surrender
Vaan seuraavaksi kylmyys lopulta laskeutui, ja se oli väriltään vihreä. Uuden levyn nimibiisillä lähdettiin, ja melodista laahustamista kesti kaikkiaan 15 kappaleen ajan. Vedon jälkeen kitaristi Juha Raiviokin huokaili, että ”eihän me olla varmaan ikinä soitettu näin pitkää settiä.” Tiedä siitä, mutta lähes täyteen pakattu Lutakko selkeästi nautti näkemästään.
Swallow The Sun tarjoili puolentoista tunnin aikana katalogistaan niitä kaikkein maistuvimpia metallipaloja. Kuuntelin ennen keikkaa referenssiksi yhtyeen debyyttialbumin The Morning Never Camen (2003), millä bändi vielä pelkästään tappoi ja tuomitsi. Muutama levy on sittemmin jäänyt Swallow The Sunilta kokonaan kuulematta, mutta kun pitkästä aikaa seurasin yhtyeen keikan ajatuksella alusta loppuun, pistin ilolla merkille sen monipuolisuuden, millä bändi pystyy livetilanteessa mälläämään.
Aikojen saatossa STS-kuusikko on löytänyt tavan ilmaista asiansa myös puhtaan herkästi, ja siinä samalla vokalisti Mikko Kotamäki on kehittynyt laulajana nimen omaan puhtaissa äänissä. Kaverihan omistaa nykyään myös melkoisen pisteliäästi kähisevän kurkkuörinän, mikä on oiva tehokeino paikoittain, mutta minulle riittäisi vähempikin.
Siksi bändin alkuaikojen fanina olinkin tyytyväinen keikalla kuultuihin ensimmäisen levyn Through Her Silver Bodyyn ja etenkin koko keikan sinetöineeseen Swallowiin, joissa Kotamäen matala murina aiheutti vieläkin kunnioittavia vilunväristyksiä.
Melodisen ja puhtaasti lauletun metallin ystävänä olen myös mielissäni keikan aikana tekemästäni havainnosta. Kuten esimerkiksi ruotsalainen kollegansa Opeth viimeisimmällä Heritage (2011)-levyllään, myös Swallow The Sun on tehnyt puhtaammasta ja herkemmästä musasta jälleen salonkikelpoista niidenkin hevikuluttajien keskuudessa, joille murskaava raskaus tulee ennen kaikkea muuta. Swallow The Sunia voivat nuorenkin polven metallistit heilata rauhassa ilman, että haukutaan homoksi. Ja kuten tämäkin keikka osoitti, sehän se soittaja on, joka vetää homman kotiin puhtailla soundeilla tarkasti ilman virheitä.
Muutoin on turha käydä erikseen ruotimaan STS-miekkosten instrumenttihallintaa, sillä hirmuisen määrän keikkoja summannut bändi on lavatyöskentelyn osalta tiukassa iskussa. Pelkästään rumpali Kai Hahdon tekemisiä voisi seurata koko keikan ajan. Muukin ryhmä oli oma tuttu itsensä. Kielisoittajien Jämsen, Raivio, Honkonen samaan tahtiin antaumuksellisesti nykivät päät, toisinaan hyvinkin raivokkaasti mustavalkoistensa takana riuhtova hullu kanttori Munter, sekä Kotamäki hassuine hattuineen.
Lutakossa tapahtuneet tekniikkamurheet menkööt rundin ensimmäisen keikan piikkiin. Setin alkupuolella Kotamäen mikki kiersi kuin yleinen nainen ja encore-osiossa basisti Honkosen hetkellisesti väärin kytketty soitin aiheutti PA-kaapeissa useamman sekunnin äänekkään turbulenssin.
Mainittakoon vielä erikseen Lights on the Lake -kappaleessa naisvokaaliosuudet tulkinnut kirkasääninen Krista Honkonen, jonka presenssi oli tervetullut lisä piristämään setin loppupuolen tunnelmaa.
Swallow the Sunin setti:
Emerald Forest and the Blackbird
This Cut is the Deepest
Hate, Lead the Way
Through Her Silver Body
Psychopath’s Lair
Hope
Cathedral Walls
Hearts Wide Shut
These Woods Breathe Evil
New Moon
Night Will Forgive Us
Encore:
Labyrinth of London
Lights on the Lake
Don’t Fall Asleep
Swallow