Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Kari Vierimaa (PK-Studio)
Metallin kovimpien talttahampaiden keskuudessa, siinä todellisessa primitiivitason asiantuntijuudessa, meluisuudella on yhtä painokas itseisarvo kuin ns. fyysisellä pelillä jääkiekkoasiantuntijoiden laji-ihanteissa. Syvimmin metallin alkuvoimalle vihkiytyneet innostuvat lapsenomaisesti kohdatessaan bändin, joka soittaa lujaa, raskaasti ja korvakarvat tuhannesosiinsa silppuroivalla säröllä.
Kun kiekkomaailman lätkäjätkät penäävät lajinsa koodistolle suvereniteettia kaiken maailman kukkahattupoliitikkoja vastaan, luolamieshevari ei voi vedota musiikkinsa autonomiaan muuttaakseen säädettyjä desibelirajoituksia: hän voi ainoastaan jättää tulpat kotiin, asettua kovaäänisten eteen ja rukoilla, että bändi soittaa LUJAA.
Useimmilla raskasta rockia soittavilla yhtyeillä on ikävä taipumus taantua teini-iän teutarointien jälkeen nyanssien ja tarttumapinnan kutomiseen, ja silloinhan möly on vain tiellä. Slayerin keikalla unilahjaisempi torkahtaa ja Napalm Deathin keikoilla varoitellaan suotta äänenpaineesta, tietää metakkaan addiktoitunut metallipää. Motörhead on sentään elävä poikkeus.
Ja sitten on tämä New York Cityn Swans. Ei metallibändi ollenkaan.
Siinähän se tulppalaari taas nökötti eteisessä, kun hämmästyttävän monennäköinen kansa valutti itseään Tampereen Klubille kuuntelemaan ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyttä jälkipunkin, teollisen rockin ja tumman äänimaisemoinnin lähettilästä.
Vielä illan avanneen James Blackshaw’n esiintyessä Eareille ei ollut kuulon säilymiseen kytkeytyvää syytä. Toisenlaista kuitenkin. Monensorttista viheliäistä kytkykauppaa sitä on tullut lämmittelyakteina vuosien varrella todistettua, mutta tämä Swans-nokkamies Michael Giran Young God -yhtiölläkin julkaissut lontoolaisartisti oli yksi kaikkien aikojen mitäänsanomattomimmista. Maltillisen näppärää, osittain romantiikkaan viitannutta puoliakustista 12-kielisen käsittelyä ilman minkäänlaista karismaa lavalta käsin sädettänyt kolmikymppinen moppipää teki sen, mitä astetta kierompi Swans-fani saattoi toivoa: usutti fokusoimaan illan pääesiintyjään jo edeltä käsin. Niin suurin osa kuulijakunnasta tuntui myös tekevän.
Viime vuonna kolmentoista vuoden tauon jälkeen kasattu Swans löysi lavan osa osalta. Ensin tuli rytmi. Rumpumies Phil Puleo soitti muutaman minuutin minimalistista komppia, kunnes lavalle löysi yläruumis paljaana ja tukka liehuen myös osuvasti taiteilijanimensä valinnut perkussionisti Thor ”Kiefer Sutherland Conan Barbaarin kuvauksissa” Harris. Näiden jauhaessa monotonista komppiaan mukaan yhtyivät lap steel -kitaristi Christophj Hahn sekä basisti Chris Pravdica – lavan ensimmäinen soittaja, joka ei ollut värväys Giran Angels of Light -projektista. Kun nämä olivat rytyyttäneet introa ensimmäiset kahdeksantoista minuuttia, alkuperäisen Swansin ydinmehu, leuaton kitaristi Norman Westberg ja maestro Gira saapuivat kohteliaasti työmaalle.
Kun bändi oli valmis, oli aika jyräyttää paluulevy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Skyn avausviisu No Words/No Thoughts kliimaksiinsa. Ja millä soundilla! Kun Pearlin, Mesan, Ampegin, Sunnin ja Orangen ääntä vahvistavista välineistä revittiin irti se viimeinenkin pyhä jytinä, tuloksena oli helvetinmoisella vimmalla vellova, mutta tarkkaan orkestroitu pyörre, jonka voima ja selkeys eivät antaneet kuulijalle minkäänmoista vapautusta. Yhtä piinkovaa, brutaalia, monisylinteristä ja näennäisessä sekaäänisyydessään haltioittavaa vyörytystä en ole henkilökohtaisesti rekisteröinyt yhdelläkään keikalla. Meteli veti kaikki luulot ja epäilyt täysin sivuun. Tämä olkoon illan musiikkiesityksen ylin kehu.
Vaikka kaksituntiseksi venynyt mylvintä sisälsi niin Sex, God, Sexin ja I Crawledin kaltaisia yleisönsuosikkeja vanhemmilta Swans-tuotoksilta kuin useampia poimintoja uusimmalta albumilta, kaiken ylitsevuotava, venyvä ja vanuva, riipivä isous alkoi väkisinkin käydä turhan ylenpalttiseksi ja toisteliaaksi esityksen toisella 60-minuuttisella.
Viimeisimmän levyn kappaleiden kohdalla pulmana oli levyversioiden blues- ja country-henkinen orgaanisuus, josta oli vaikea repiä lisätehoja livetilanteessa. Vaikka valkean stetsoninsa keikan alussa päästään laskenut Gira robottitanssi, antoi itselleen avareita, puhisi, puuskutti ja viihdytti niin ankarasti kuin 57-vuotias ihmisvihaaja osaa, bändi oli Swans: parempi mekaanisessa isoudessa kuin mullanmakuisessa svengissä. Näinpä levyllä äärimmäisen nautinnollinen Jim ja hyvällä junttameludraivilla etenevä Eden Prison jäivät lavalta kuultuna hieman vajaiksi. Giran lauluääntä täytyy samalla kehaista, erittäin sävykästä ja voimakasta tulkintaa läpi esityksen ja erityisesti uudemmissa veisuissa. Olin jostain syystä aina kuvitellut miehen olevan vähän kehno livelaulaja, mutta väärässäpä olin.
Levyttämätön raita The Apostate vaelsi kokeellisesti jokseenkin muodottomasta, hurmahenkisesti pitkitetyn crescendon räimeestä Pravdican basson pilkuttamaan aivan mainioon motorik-junnaukseen, jossa Gira pääsi Sex, God, Sexin tavoin hakemaan itsestään yleisöä liekittävää saarnaaja-poppamiestä. Biisiuutuuden lopun siirtymä kuumeisesta klarinetismistä todella jytisevään patarumpuhyökkäykseen oli ehkä keikan vaikuttavin yksittäinen hetki. Harvoinpa sitä näkee kenenkään suhtautuvan yhtä väkivaltaisesti mihinkään soittimeen kuin Puleon noina pitkinä sekunteina. Uudemmissa kappaleissa myös Thor Harrisin monipuolisuus putkikellojen, peltien, ksylofonin, viulun ja monien puhallinten äärellä pääsi erinomaisesti esiin.
Päällisin puolin leppoisa Gira kavalsi takakireyden ”thank you Finnish people” -lausahdustensa takana, kun joku eturivistä yritti keikan loppupuolella ryövätä settilistaksi luulemaansa paperia laulaja-kitaristin nuottitelineeltä. Palavasilmäinen artisti nappasi arkin yli-innokkaan fanin kädestä ja mylvi kuuluvasti, että ”EI EI EI, ei se ole sinun!”. Westberg taas ei omilla vuosillaan katsonut ollenkaan tarpeelliseksi edes huomata yleisön läsnäoloa: mies jäysti ilmeettömänä purukumia ja seisoi kädet ristissä likimain aina, kun ei soittanut tyylikkäästi pienimuotoisesta näppäilystä karskiin louhintaan liikkuneita kitaraosiaan.
En vielä keikan jälkeenkään osaa suhtautua Enslavediin, Neurosisiin, Godfleshiin, Beyond Dawniin ja lukemattomiin muihin yhtyeisiin ratkaisevasti vaikuttaneeseen klassikko-orkesteriin kaikella Swans-uskovaisten hartaudella ja intohimolla. Ikämiehistä monin osin koostuvan yhtyeen kompromissiton liveääni teki toki suuren vaikutuksen, mutta läpi kiertueen kohtuullisen arvattavana pysynyt setti olisi sittenkin tiivistetyssä mitassa jättänyt kohostuneemman jäljen itsestään.
Etenkin kun Swansin tapa venyttää biisejä on hallitun hillitty eikä riehakkaasti improvisaatiota korostava, toisin kuin satunnainen kuulija saattaisi ounastella. Tämä ei tarkoita, etteikö esimerkiksi keikan ainoa encore, mielenkiintoisen kakofonisesta introsta acappella-säkeistöön johdetun Little Mouthin tynkäversio olisi ollut luova ja tarpeellinen päätepiste jatkumolle.
Sen suurempia fyysisiä vaikutuksia pyhän sävyjä puuduksiin saakka kuroneella jurnutuksella ei näyttänyt olevan – pyörtyneistä puhuttiin, mutta vuosien saatossa legendan aineksia saanut ”oksennusta aiheuttava soundi” ei ainakaan Tampereella näyttäytynyt suurempina roiskeina. Paljon melua, mutteipä tyhjästä.